Blogi

Puhe Suomen marsalkka Mannerheimin muistojuhlassa Louhis...

Kunnioitetut sotiemme veteraanit,

Arvoisat marsalkka Mannerheimin muistoa vaalivien järjestöjen edustajat,

Arvoisa juhlayleisö.

 

 

Suomen marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim syntyi täällä Louhisaaressa 155 vuotta sitten 4. päivänä kesäkuuta vuonna 1867. Tänään kunnioitamme häntä aikana, jolloin olemme keskellä suuria muutoksia. Täällä marsalkan kodin ja hänen ritareidensa puiston läheisyydessä voimme samalla tuntea myös jotakin pysyvää ja kestävää. Voimme myös muistaa historian aikaisempia muutoksia, jolloin marsalkka ja aikaisemmat Louhisaaren Mannerheimit olivat johtamassa Suomea murrosten yli rauhan aikaan. Voimme olla heille kiitollisia ja samalla oppia heidän kokemuksistaan.

 

Louhisaaren ensimmäinen Mannerheim oli Taalainmaalla syntynyt Carl Erik, joka nuorena upseerina aloitti vuonna 1783 lupaavan sotilasuran Turun rykmentissä. Mutta viisi vuotta myöhemmin kuningas Kustaa III aloitti omin päin sodan, jota yli sata suomalaista upseeria vastusti perustuslain vastaisena ja Suomelle vahingollisena. Carl Erik Mannerheim liittyi mukaan tähän Anjalan liittoon.

 

Tuloksena oli kuolemantuomio kaikille allekirjoittajille, ja Carl Erik oli jopa yksi niistä seitsemästä, joista kuningas valitsi myös mestattavaksi hänen esimiehensä eversti Johan Hästeskon. Kuten arvata sopii, sotilasura loppui siihen.

 

Mutta perintö Ruotsista oli kohtalainen, ja maaherra Ernst von Willebrandin tytär Vendla Sophia suostui Carl Erikin kosintaan. Hän osti Louhisaaren, ja sitten pidettiin häät. Sen jälkeen nuori pari eli täällä 12 vuotta ”iloista ja onnellista aikaa kotoisessa onnessa ja täydellisessä välinpitämättömyydessä poliittisista tapahtumista”, kuten Carl Erik sanoo muistelmissaan.

 

Mutta samaan aikaan Napoleon marssi Euroopassa voitosta voittoon. Heinäkuussa 1807 hän saneli Tilsitissä Aleksanteri I:lle sopimuksen pakottaa Ruotsi Englannin kauppasaartoon, jos ei muuten niin hyökkäämällä Suomeen. Niinpä seuraavan vuoden helmikuun pakkasaamuna Venäjän joukot marssivat Kymijoen yli, ja kuukautta myöhemmin ne olivat Turussa. Pian suomalaisten edustajia vaadittiin lähtemään Pietariin neuvottelemaan Suomen asioiden järjestämisestä.

 

Carl Erik oli vastaan, mutta lopulta maakunnan aateliset valitsivat hänet yhden äänen enemmistöllä lähetyskuntaan, joka puolestaan valitsi hänet johtoonsa. Perillä Pietarissa piti odottaa Aleksanteria, koska hän oli lähtenyt Erfurtiin tapaamaan jälleen Napoleonia. ”Ostin Espanjan Suomella”, sanoi Napoleon palattuaan Pariisiin. Se piti paikkansa, koska keisarit sopivat Erfurtissa, että Aleksanteri saa pitää Suomen, jos ei hyökkää selustaan, kun Ranska hyökkää Espanjaan.

 

Suomen sisäinen tulevaisuus ratkesi, kun Carl Erik Mannerheim lähetyskuntineen ja Aleksanteri I tapasivat Pietarissa 30. marraskuuta 1808. Haminan rauhaan oli vielä lähes vuosi, mutta Carl Erik teki eräänlaisen kansallisen vallanoton ilmoittamalla Aleksanterille suomalaisten olevan valmiita sopimaan, jos ehdoista sovitaan. Niihin kuuluivat varmistaa Suomen lakien ja uskonnon säilyminen, saada oma hallinto sekä pitkä lista muuta konkreettista. Se sopii, jos lupaatte itse olla lojaaleja, vastasi Aleksanteri.

 

Se välipuhe sinetöitiin seuraavana keväänä Porvoon maapäillä. Seuraavana syksynä aloitti Suomen oma hallinto, jonka johtoon tuli Carl Erik Mannerheim, pian tehtäviltään Suomen ensimmäiseksi pääministeriksi. Hänellä oli näin ratkaiseva rooli johtaa suomalaiset historiansa uuteen vaiheeseen, joka lopulta johti Snellmanin ohjelman mukaisesti sivistyksen voimin itsenäisyyteen 100 vuotta myöhemmin.

 

Carl Erikin poika oli Viipurin hovioikeuden presidentti Carl Gustaf Mannerheim. Hän noudatti osaltaan Nikolai I:n ajan vaatimaa konservatiivista politiikkaa, mutta oli innokkaasti mukana aloittamassa Suomen talouden nykyaikaistamista. Näin syntyivät mm. Manufaktuurijohtokunta, Helsingin Teknillinen reaalikoulu ja saksalaisen insinöörin Martin Wetzerin johtama Mekaaninen instituutti.

 

Carl Gustafin poika Carl Robert Mannerheim oli itsekin mukana talouselämässä, mutta tunnetuksi hän tuli ylioppilasradikaalina sekä uhkapeliveloistaan, jotka veivät hänet konkurssiin ja sitä pakoon Pariisiin. Sitä ennen hän avioitui Helene von Julinin kanssa, ja he saivat seitsemän lasta, joista kolmannelle annettiin nimeksi Carl Gustaf Emil.

 

Carl Gustaf Emil oli 12 -vuotias isän lähtiessä, ja kaksi vuotta myöhemmin kuoli äiti Helene. Sisarukset jaettiin sukulaisten hoitoon. Se riittänee taustaksi, että tuleva marsalkka oli murrosiässä vähintään ongelmanuori. Siitä kertovat mm. erottaminen lyseosta, luokalle jääminen ja potkut Haminan Kadettikoulusta. 

 

Mutta lopulta Carl Gustaf Emil otti itseään niskasta kiinni. Hän pääsi 20 -vuotiaana Pietariin Venäjän Nikolain ratsuväkiopistoon. Sitä seurasi 30 vuoden loistokas ura suurvallan armeijassa, ja 105 vuotta sitten tämän armeijakuntaa komentaneen kenraaliluutnantin 50 vuotispäivää juhlittiin Romaniassa lähellä Ukrainan rajaa.

 

Me suomalaiset muistamme tulevan marsalkan kuvista komeana loistokkaissa keisarillisissa univormuissa ja sitten arvokkaana kenraalina tai marsalkkana paraateissa, esikunnissa tai käymässä rintamalla. Kun Englannin Itämeren laivaston komentaja amiraali Sir Walter Cowan saapui toukokuussa 1919 tervehtimään Suomen valtionhoitajaa, hän raportoi Lontooseen, että Mannerheim ”on hienoin tapaamani ulkomaalainen”. Se oli varmaan kohteliainta, mitä englantilainen herrasmies saattoi sanoa toisesta.

 

Tämä kuva ei kuitenkaan selitä tapahtumien kulkua sen jälkeen, kun Mannerheim astui Odessan-Pietarin junasta Helsingin asemalaiturille 16. joulukuuta 1917 – runsas kuukausi Leninin vallankumouksen ja runsas viikko Suomen itsenäisyyden julistamisen jälkeen.

 

Maailmansodan alkaessa elokuussa 1914 Mannerheim oli ollut Varsovassa kenraalimajurina ratsuväkiprikaatin komentaja. Sieltä hänet komennettiin kohti Galitsiaa eli silloin Itävallalle kuulunutta nykyisen Ukrainan länsiosaa. Helmikuussa 1915 Mannerheim määrättiin komentajaksi maineikkaaseen 12. ratsuväkidivisioonaan. Se kuulostaa esikuntatyöltä, mutta useiden havaintojen mukaan hän johti divisioonaansa taisteluiden keskeltä itsekin tulta uhmaten.

 

Muiden kuvaukset ja omat muistelmat kertovat aristokraattisen tyylin säilyttäneestä ratsastajasta ympärillään tykistön jylyä, ruudin savua, verta, hikeä ja hengenvaaraa. Ajan korkein tunnustus urhoollisuudesta tuli jo sodan ensimmäisen vuoden lopulla, ja Sophie sisko sai kirjeen: "Nyt, jos niin käy, voin kuolla tyynesti; minua olisi kiusannut, jos olisin kuollut ennen kuin olisin saanut Yrjänän ritarikunnan pienen valkean ristin.” Englantilaisen sotahistorioitsija J.E.O. Screenin mukaan Mannerheim selvisi sodasta hengissä hyvällä onnella.

 

Kävi vielä niin, että vuoden 1917 alussa Mannerheim pääsi käymään lomalla Suomessa. Menomatkalla hän tapasi jo ajatuksiaan haparoivan keisari Nikolai II:n ja ”riutuneen” keisarinnan. Paluumatka osui juuri Nikolai II:n kaataneen helmikuun vallankumouksen päiviin Pietarissa, missä hän pakoili upseereita ampuneita sotilaita. Palattuaan divisioonaansa Mannerheim kohtasi sielläkin bolsevikkien johtamat sotilasneuvostot. Tultuaan kevätkesällä kenraaliluutnantiksi ja armeijakunnan komentajaksi, hän pakotti oman tykistön avulla yhden kapinoivan divisioonansa juoksuhautoihin.

 

Lastentarhasta ja kadettikoulusta alkaen hyvä kaveri eversti Martin Wetzer tuli tervehtimään, ja Mannerheim uskoutui ystävälleen: ”Täällä ei voi saada sotilaana mitään aikaan, mutta suomalaisina meillä on velvollisuus yrittää estää, ettei itäinen myrskyaalto hukuta maatamme. Se on meille vaatimus, jonka mahdollisesti voimme täyttää.”

 

Näiden kokemusten jälkeen 16. joulukuuta 1917 Helsingin asemalaiturilla oli taistelukentällä karaistunut kenraaliluutnantti, joka oli jo kertaalleen elänyt ja selvinnyt läpi yhden bolsevikkien vallankumouksen. Sen lisäksi Mannerheim oli urallaan oppinut tuntemaan suurvallan johdon ajattelutapaa ja näköaloja, toisin sanoen katsomaan ylhäältä päin vastakkaisia sotilasmahteja ja sijoittamaan nyt oman pienen maansa niiden keskinäiseen voimakenttään.

 

Ei siis ollut ihme, että kotimaahan palttuaan Mannerheim ennakoi tulevan vallankumouksen ja tunnisti senaatin johdon sinisilmäisyyden. Lyhyen väännön jälkeen hän tulikin senaatin Sotilaskomitean johtoon, hankki rahat armeijalle ja organisoi sekä esikunnan että joukot Etelä-Pohjanmaalla.

 

Epäilemättä Suomen kevään 1918 vallankumouksen yrittäjätkin olivat alansa ammattimiehiä, ainakin naamioinnissa. Vallankumouksen alkua edeltäneinä viikkoina Kullervo Mannerin SDP:n johto istui Säätytalolla samaan aikaan eduskunnan perustuslakivaliokunnassa käsittelemässä uutta hallitusmuotoa ja omassa ryhmähuoneessaan päättämässä vallankumouksen aloittamisesta yöllä 28. tammikuuta. Tuona aamuna johtavat tasavaltalaiset poliitikot ihmettelivät Helsingin kaduilla, miten tässä näin kävi. Mannerheim taas oli samaan aikaan aloittanut vallankumouksen torjumisen riisumalla Etelä-Pohjanmaan venäläiset varuskunnat aseista.

 

Kuten aina sodat ja vallankumoukset, myös Suomen talvi 1918 oli traaginen. Mutta kun 16. toukokuuta Helsingissä pidettiin paraati, maan itsenäisyys oli turvattu. Edessä oli kuitenkin kysymys, miten jatketaan. P.E. Svinhufvud ja J.K. Paasikivi halusivat saksalaisen kuninkaan ja Mannerheimille saksalaisen kenraalin päällystakiksi. Se ei sopinut Saksan tappiota ennakoineelle ylipäällikölle sen enempää kuin tasavaltaa kannattaneille K.J. Ståhlbergille ja Santeri Alkiolle. Niinpä Mannerheim läksi ovet paukkuen Tukholmaan.

 

Syksyn 1918 mittaan Suomen lehdissä suurenivat yhtä aikaa otsikot Saksan tappioista ja monarkistien vaatimukset saksalaisesta kuninkaasta. Lokakuun 9. päivänä eduskunnan pieni vähemmistö valitsi Hessenin Fredrik Kaarlen Suomen kuninkaaksi Saksan jo tosiasiassa hävittyä sodan. Mannerheim kutsuttiin jälleen apuun. Niinpä samaan Tukholman laivaan lähtivät eduskunnan puhemies Lauri Ingman esittämään Fredrik Kaarlelle virallisesti kutsua Suomen kuninkaaksi ja Mannerheim lepyttämään siitä sodan voittajia Englantia ja Ranskaa.

 

Ajan kuluksi tuttujen kesken istuttiin iltaa, ja Mannerheim sanoi, että taidatte olla vähän myöhässä. Ingman vastasi, että laitamme maailman tosiasioiden eteen. Ingman taas epäili Mannerheimin esittämää suunnitelmaa hyökätä Pietariin tukemaan alkanutta valkoisten yritystä kaataa Lenin. Mannerheim puolestaan sanoi sen onnistuvan, koska hän itse johtaa hyökkäystä.

 

Mannerheim oli tosissaan. Niiden 30 Venäjän vuoden jälkeen se oli inhimillistä, mutta myös Suomelle vaarallista. Kotimaassa Kaarlo Castrenin hallitus ja Englannissa ulkoministeriö vastustivat Suomen sekaantumista Venäjän sisällissotaan, mutta Englannin sotaministeri Winston Churchill kannatti sitä voimakkaasti. Lopulta Jörn Donnerin isä Kai Donner esitti Mannerheimille, että hän voisi ratkaista ongelman käskemällä Suomen armeijan hyökkäämään vielä voimassa olleen Kustaa III:n perustuslain antamin valtuuksin.

 

Mannerheim kuitenkin malttoi mielensä ja sanoi, ettei sotilas voi toimia ilman poliittista tukea. Pitää kysyä kokoomuksen johdon mielipidettä. Niinpä Lauri Ingman ja J.K. Paasikivi kutsuttiin kesälomalta, ja he sanoivat, että nyt on parasta pysyä omalla tontilla. Mannerheim suhtautui Ingmanin mukaan rauhallisesti ja vastasi ”No sitten minä menen valtioneuvostoon ja vahvistan hallitusmuodon” – kuten tapahtuikin kaksi tuntia myöhemmin 17. heinäkuuta 1919.

 

Niin Mannerheim sai jälleen lähteä. Poliittinen tilannekin rauhoittui vähitellen sekä Suomessa että koko Euroopassa. Mutta sitten tuli vuoden 1929 New Yorkin pörssiromahdus. Se johti taloudelliseen kriisiin myös Saksassa, jossa oli valmiina laajaa katkeruutta Versailles’n rauhan vuoksi. Pulakausi tuli Suomeenkin, missä taas olivat vielä muistissa kevään 1918 kokemukset.

 

Vuoden 1929 marraskuussa kommunistien nuoret järjestivät Lapualla provosoivan ”haastejuhlan”. Siitä syntyi tappelu, ja sen jälkeen tulivat Vaasassa Työn Äänen kirjapainon rikkominen, Lapuan liikkeen aluksi muodostuneet kokoukset, talonpoikaismarssi sekä kymmenet presidentti Ståhlbergin kyyditykseen huipentuneet muilutukset. P.E. Svinhufvudin valinta tasavallan presidentiksi helmikuussa 1931 rauhoitti tilannetta, mutta vuotta myöhemmin alkoi Mäntsälän kapina. Sen presidentti Svinhufvud lopetti käskemällä kapinalliset menemään kotiinsa.

 

Mannerheimille kotimaan ja Euroopan mustat pilvet merkitsivät kutsumista jälleen palvelukseen. Presidentti Svinhufvudin nimitti hänet Puolustusneuvoston puheenjohtajaksi. Tuossa vaiheessa Suomessa pelättiin Neuvostoliiton yrittävän vallata jälleen Suomen. Neuvostoliitossa taas pelättiin Saksan tulevaa hyökkäystä myös Suomen kautta. Se ongelma oli Mannerheim työnä koko 1930 -luvun ajan läheisenä keskustelukumppaninaan J.K. Paasikivi.

 

Noina vuosina Mannerheim näki uuden sodan uhkan vaativan pienen kansan yhtenäisyyttä. Niinpä hän piti vuonna 1933 toukokuun 16. päivänä paraatin juhlassa monet yllättäneen puheen: ”Varjelkoon kaikkivaltias, jonka kädessä kansojen kohtalot ovat, maatamme sodan koettelemuksilta. Mutta aikamme on levotonta ja uhanalaista… Ojentakaamme sen tähden alttiisti veljenkäsi jokaiselle, joka tahtoo tehdä työtä ja on valmis täyttämään velvollisuutensa maansa puolesta. Puolustustahtona ilmenevä isänmaallinen henki… on ainoa mitä vaadimme, eikä meidän ole tarvis kysellä missä hän oli 15 vuotta sitten…”

 

Mannerheimin rakensi nyt puolustusvoimia aineellisesti ja kansakunnan yhtenäisyyttä henkisesti. Kumpaakin tarvittiin, kun ulkoinen rauha järkkyi 23. elokuuta 1939 Saksan ja Neuvostoliiton sopiessa Suomen kuulumisesta etupiirinä Neuvostoliitolle. Se kutsuikin 5. lokakuuta Suomen edustajat Moskovaan keskustelemaan ”konkreettisista poliittisista kysymyksistä”.

 

Kuten tunnettua Mannerheim ja Paasikivi kannattivat syksyllä 1939 joustavuutta Kannaksen rajassa ja Suomenlahdella. Mutta kun hallitus oli toista mieltä, Mannerheim jätti 27. marraskuuta eronpyynnön. Siihen suostuttiin, mutta sen voimaan astumista siirrettiin 30. päivään marraskuuta. Stalin ehti kuitenkin väliin. Tuona aamuna Puolustusneuvoston puheenjohtaja lähti kotoaan Kaivopuistosta ilmoittautumaan eronsa vuoksi presidentille ja puolustusministerille Korkeavuorenkadun toimistonsa kautta. Sieltä hän katsoi ikkunoista Neuvostoliiton Helsingin pommitusta – ja erokin muutettiin ylipäällikön tehtäväksi.

 

Vanha kaveri Martin Wetzer tuli ilmoittautumaan palvelukseen, mutta Mannerheim vastasi, hyvä veli olet siihen jo liian vanha. Mitä tuolla tarkoitat, kun itse olet vuotta vanhempi, vastasi Martin. Kiirettä oli myös Karjalan kannaksen Taipaleen lohkolla 10. divisioonan esikunnassa. Sinne otettiin töihin jyväskyläläinen alikersantti ja vastaan tulleista evakoista nuori lotta Räisälän Myllypellosta. Se oli kaukonäköinen ratkaisu, joka varmisti puhujan tähän juhlaan.

 

Siitä alkoi Suomen osalta toinen maailmansota, josta alkuunsa tuli vapaussodan jatkosota, koska hyökkääjä laajensi tavoitteensa koko maan valtaamiseen. Sitä seurasi jatkosota, jossa toistuivat edellisen maailmansodan perusasetelmat mukaan lukien vältetty eteneminen Pietariin ja Muurmannin radalle.

 

Mannerheim oli noina suursodan vuosina Suomen todellisin sekä sotilaallinen että poliittinen johtaja. Kun aseet vaikenivat Suomen rintamilla 19. syyskuuta 1944, Suomi oli itsenäinen. Louhisaaren Carl Erik Mannerheimin pojanpojan poika oli ollut käydyn sodan ylipäällikkö, ja nyt hän oli maansa rauhaan vievä Tasavallan presidentti yhdessä pääministeri Paasikiven kanssa.

 

Mannerheim oli suomalaisten kiittämänä ja kunnioittamana, ja siihen oli aihetta.

 

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen vanhojen Venäjän, Saksan ja Itävallan keisarikuntien rajoille oli syntynyt kymmenen itsenäistä valtiota, joista Suomi oli yksi. Toisen maailmansodan alkaessa niistä vain Suomi oli enää demokraattinen. Toisen maailmansodan jälkeen vain Suomi oli niistä enää itsenäinen valtio. Valtio, jossa me olemme sen jälkeen voineet nauttia rauhasta ja hyvinvoinnista. Varsin hyvä suoritus.

 

Siksi myös me tänään täällä Louhisaaressa muistamme ja kunnioitamme kiitollisina marsalkka Mannerheimia, hänen ritareitaan sekä heidän lottasiskojaan ja aseveljiään. Kiitämme ja kunnioittamme ajatellen ja luottaen, että he ovat esikuvia myös seuraaville isänmaamme sukupolville.