Blogi

Henry Kissinger 99 vuotta – ”Where is Kekkonen”.

 

Heinz Alfred Kissinger syntyi juutalaiseen perheeseen Saksassa Fürthissä 27. toukokuuta 1923. Hän pakeni perheensä mukana Yhdysvaltoihin 15 –vuotiaana elokuussa 1938. Perhe asettui New Yorkiin, ja hänestä tuli Yhdysvaltojen kansalainen vuonna 1943, jolloin hän liittyi Yhdysvaltain armeijaan ja palveli Saksassa maavoimien tiedustelussa ja sitten miehityshallinnossa. Kotiin palattuaan lahjakas nuorukainen pääsi opiskelemaan Harvardin yliopistoon.

 

 

 

 

Kissinger tutki vuonna 1954 valmistuneessa väitöskirjassaan, miten Napoleonin sotien jälkeen oli mahdollista saada aikaan sata vuotta rauhaa ilman suursotia. Läpimurtoteos oli vuoden 1957 ”Ydinaseet ja ulkopolitiikka”. Pääteoksia ovat olleet ”Diplomatia” (1994), ”Kiinasta” (2011) ja Maailmanjärjestys” (2014).

 

 

Kissinger toimi tutkijana ja opettajana Harvardissa Kansainvälisen politiikan keskuksessa (Center for International Affairs), mistä presidentti Nixon nimitti hänet presidentin turvallisuuspoliittiseksi neuvonantajaksi tammikuussa 1969. Vuonna 1973 hänestä tuli myös ulkoministeri, ja sitä jatkui presidentti Fordin virkakauden loppuun vuonna 1977.

 

 

Menin syyskuussa 1975 ASLA-Fulbright stipendiaattina opiskelemaan Boston Universityn filosofian tiedekuntaan taskussa Keijo Korhosen suosituskirje Harvardin keskuksen johtajalle. Se avasi tien seminaareihin ja kursseille, joista merkittävin oli Kissingerin oppilaan Graham Allisonin kurssi Yhdysvaltojen ulkopolitiikasta toisena vetäjänä Richard Neustadt.

 

 

Täytynee myöntää, että sen talven ja pian seuranneen ranskalaisen ENA:n vuoden jälkeen en ole viihtynyt suomalaisen oman ja seuraavan ikäluokan ulkopoliittisen lukeneiston tai journalismin maantieteettömän ja historiattoman valtavirran seurassa. Sitä täydensi väitöskirjan analyysi Allisonin tutkimuksesta Kuuban ohjuskriisistä ja päätösteoriasta sekä myöhempi Suomen ja Euroopan historian tutkiminen Kissingerin historiallisen realismin menetelmällä. Kissinger esitti metodinsa perusteet jo väitöskirjassaan ja niistä lähtökohdista hän toimi myös julkisten tehtäviensä aikana, laajassa kirjallisessa tuotannossaan sekä puheenvuoroissaan näihin päiviin asti.

 

 

Kissingerin väitöskirjan otsikkona oli ”Jälleenrakennettu maailma, Metternich, Castlereagh ja rauhan ongelmat 1812-1822”. Hän on kertonut siirtäneensä ensimmäiseksi kauas kaikki siihen asti tehdyt yleisesitykset Napoleonin sodista ja Wienin kongressista. Sen jälkeen hän paneutui Itävallan ulkoministeri Metternichin ja Englannin ulkoministeri Castlereaghin vuosien 1812-1822 arkistoihin sekä erityisesti keskinäiseen kirjeenvaihtoon. Muutkin saman aikakauden tasapainopoliitikot kyllä mainitaan, mutta jäävät vähemmälle huomiolle, kuten esimerkiksi Aleksanteri I, Talleyrand, Adam Czartoryski, William Pitt nuorempi ja Friedrich von Gentz.

 

 

Ensimmäinen havainto oli laaja legitimiteetin eli hyväksyttävyyden ja voimatasapainon asettaminen Euroopan järjestyksen perustaksi: ”Metternich aloitti hankkeensa tarjoamalla rauhaa ja luodakseen moraalisen kehyksen, kun taas Castlereagh edisti alueellista järjestelyä saavuttaakseen fyysisen tasapainon.”

 

 

Wienin kongressin tosiasiallinen läpimurto tapahtui helmikuussa 1815, ja sen viimeistelyä vauhditti Napoleonin pako Elbalta. Sopimus allekirjoitettiin 9. kesäkuuta, viikko ennen Waterloon taistelua.

 

 

Euroopan historiassa valtioiden kanssa ovat aina kilpailleet erilaiset ”universalismin” muodot, joiden perusteella joku osapuoli on vaatinut oman valtionsa vallalle yleispätevyyttä. Wienin kongressin sopima Euroopan järjestys oli valtioiden tasapainojärjestelmä, jossa kukaan ei voinut hankkia etuja tai pyrkiä ylivaltaan saamatta vastaansa muiden liittokunnan.

 

 

Wienin kongressin Euroopan järjestyksen yksi osa oli Englannin ja Venäjän sopima ja Ruotsin sekä Suomenkin tavallaan kuittaama Pohjois-Euroopan järjestys. Venäjä sai puskurivaltiokseen autonomisen Suomen Ruotsilta, joka puolestaan sai Norjalta Tanskan, joka puolestaan sai Ruotsilta Pommerin – mikä kaikki tarkoitti Englannin hyväksi, ettei Venäjä edennyt Norjaan eli Atlantin rannikolle.

 

 

Kissingerin geopolitiikkaa voi luonnehtia ”historialliseksi realismiksi”. Viime aikoina mm. professori Charles Kupchan on käyttänyt ”liberaalia realismia”. Kissingerin mukaansa kunkin valtion sisällä syntyy kansalaisten hyväksymä käsitys sisäisestä ja ulkoisesta oikeasta: ”Itselleen kukin valtio on oikeuden ilmentymä… sillä jokainen valtio toimii tehokkaasti vain jos useimmat kansalaiset tottelevat vapaaehtoisesti, ja he tottelevat vain siihen rajaan asti kuin harkitsevat hallitsijoiden vaatimusten olevan oikeudenmukaisia.”

 

 

”Jokainen kansainvälinen ratkaisu merkitsee prosessia, jossa kansakunta sovittaa käsitystään itsestään muiden käsityksiin.” Kansainvälisen ympäristön hyväksyminen voi toteutua valtioiden sopimuksin tai niiden tietylle järjestykselle tosiasiallisesti antamalla hyväksymisellä tai sodan seurauksena tehdyllä sopimuksella. Kukin valtio siis määrittää myös ulkoisen maailman hyväksyntänsä samasta sisäisestä järjestelmästään käsin. Näin jokaisella valtiolla on omasta mielestään oikeat käsitykset myös ulkoisesta maailmasta.

 

 

Tämä ei kiellä kansainväistä oikeutta, vaan alleviivaa sen perustuvan omasta sisäisestä järjestelmästään käsin toimivien suvereenien valtioiden sopimuksiin. Nykyään maapallolla on laaja kanainvälisen oikeuden järjestelmä ja kansainväliset instituutiot kuten YK tai EU, mutta niiden säännöt perustuvat suvereenien valtioiden tekemiin sopimuksiin - eivätkä jonkin universaalia yleipätevyyttä vaativan ihmisessä luonnon lahjana ja ilman sivistyskistoriaa olevan poliittisen tai oikeudellisen ideologian olettamuksiin.

 

 

Vakaan rauhan perustana on sen sopimiseen perustuva hyväksyttävyys ja poliittis-sotilaallinen tasapaino: ”Kun Castlereagh puhui tasapainosta, hän tarkoitti Eurooppaa, jossa jonkun valtion hegemonia on mahdoton; mutta kun Metternich puhui tasapainosta, hän sisällytti siihen Saksan, jossa Preussin ylivoimaisuus on mahdoton”.

 

 

Tasapainon määrittäminen on erittäin vaikeata ja siinä tapahtuu historiana kuluessa traagisia virheitä. Tasapainon voi kuitenkin tunnistaa siitä, että siinä yhdelle valtiolle tai valtaryhmälle on itselleen riski ”yrittää pakottaa tahtonsa muille” koska se kärsisi siitä itse. Toisin sanoen, jos joku tasapainossa mukana oleva osapuoli yrittää etuilla muiden kustannuksella, se saa vastaansa itselleen vahingollisen vastaliikkeiden ketjun.

 

 

Juuri tänään Pohjois-Euroopassa on tapahtumassa historiallisen realismin suuri koe, kun itse asiassa 200 vuotta rakentunut poliittis-sotilaallinen tasapaino muuttuu, eikä kukaan voi ennakoida millaisia vastaliikkeiden ketjuja se saa ajan mittaan liikkeelle Atlantin-Euroopan-Aasian alueella.

 

  

Henry Kissingerin historiallinen realismi katsoo kansainvälistä politiikkaa suurvaltojen kannalta. Itse asiassa J.V. Snellmanin pienvaltiorealismiin perusidea on sama, eli valtioissa ihmiset muodostavat käsityksensä oikeasta ja heidän valtionsa sovittavat historian kuluessa käsityksensä ja voimatasapainonsa keskinäisesti hyväksyttäväksi kussakin turvallisuusympäristössä.

 

 

Kissingerin keskeinen selitys 1800 -luvun pitkälle suursodattomalle ajalle oli se, ettei Wienin kongressissa pyritty rankaisemaan Ranskaa, vaan se otettiin arvostetuksi osaksi Euroopan uutta tasapainojärjestelmää.

 

 

Kissingerin mukaan valtiomiehen tehtävä ei ole rangaista vaan rakentaa rauhaa. Waterloon jälkeen Englannin ulkoministeri Castlereagh vastasi rankaisevaa rauhaa tai kostoa vaativalle omalle hallitukselleen ja Preussille: "Teidän vaatimuksenne Ranskalle asetettavista strategisista rajoitteista menee liian pitkälle. Todellinen puolustus ja turvallisuus tulee takuusta, joka tulee siitä tosiasiasta, että he eivät voi koskea sinuun julistamatta sotaa kaikille, jotka haluavat säilyttää asiat nykyisellään." Castlereighin mukaan "Meidän tehtävämme ei ole kerätä pokaaleita vaan palauttaa maailma, joka kunnioittaa rauhallisia tapoja."

 

 

Valtiomiehen tehtävä on yhdistää oman valtionsa sisältä tuleva hyväksyntä ja muiden valtioiden sisältä tuleva hyväksyntä. Kun oman valtion sisältä tuleva hyväksyntänsä ei voi koskaan täysin toteutua, kaikkien muidenkin valtioiden yhteisenä hyväksyntänä, seurauksena on usein pettynyt oma kansa. Valtiomiehen elämä on siksi usein lopulta traaginen.

 

 

Rankaiseva rauha haluaa murskata vihollisen niin, että se on jatkossa kyvytön taistelemaan. Sen vastakohta on toimia voitetun vihollisen kanssa niin, ettei se ole enää halua taistella. Rankaiseva rauha tekee lopulta mahdottomaksi hyväksyntään perustuvan rauhan ja vakauden.

 

 

Kissingerin mukaan vakaata rauhaa vaarantavat "profeetat", jotka katsovat edustavansa omasta takaa universaalia ainoata oikeata järjestystä, jota muidenkin tulee noudattaa. Toinen rauhan vaarantajien ryhmä ovat "vallankumoukselliset" kuten Napoleon, joille turvallisuus voi toteutua vain täydellisenä omana turvallisuutena eli hegemoniana ja siksi kaikkien muiden turvattomuutena.

 

 

Kaikki turvallisuus on siis aina suhteellista. Yhden absoluuttinen turvallisuus on toisen absoluuttista turvattomuutta.

 

 

Kissingerin mukaan kansainvälisen järjestelmän vakaus perustuu näin itsehillintään, erilaisten hyväksyntää koskevien käsitysten yhteensovittamiseen. Jos valtion ulkopolitiikka ei siedä muiden erilaisuutta tai turvallisuutta, valtioiden suhteet tulevat perustumaan voimaan – jo pelkästään siitä syystä, että sen johto ei saa kotimaassa hyväksyntää kansainväliselle sopimiselle. Vaatimus absoluuttisesta turvallisuudesta johtaa jatkuvaan sotimiseen.

 

 

Yleisemmin Kissinger tiivistää: "Sodan logiikka on voima, ja voimalla ei ole rajoja. Rauhan logiikka on suhteellisuuden taju ja siihen sisältyy rajojen asettaminen itselleen. Sodan menestys on voitto, rauhan menestys on vakaus. Voiton edellytys on sitoutuminen, rauhan edellytys on itsehillintä. Sodan motiivi on ulkoinen. Rauhan motiivi on sisäinen: voimatasapaino ja sen hyväksyntä. Sodan houkutus on rangaista; politiikan tehtävä on rakentaa."

 

 

Jokaiselle sukupolvelle on mahdollista vain yksi kokeilu. Siksi on hyväksi opiskella ennalta, mitä rauhan ja sodan tekemisestä kokemuksen perusteella historian kokemuksista tiedetään.

 

 

 

Vuonna 2008 Henry Kissinger kävi tervehtimässä pääministeri Matti Vanhasta, joka keskustelun päätteeksi tiedusteli vieraalta, kiinnostaisiko häntä tutustuminen valtioneuvoston linnan historiallisiin tiloihin. Sain kunnian olla oppaana ja selostaa valtioneuvoston istuntosalin Porvoon maapäivien taulun äärellä Suomen historiaa kesän 1807 Tilsitin sopimuksesta näihin päiviin.

 

 

Sitten mainitsin, että täällä ovat myös kaikkien Suomen presidenttien muotokuvat. ”Where is Kekkonen”, hän kysyi. Menimme TP-Utvan istuntosaliin, ja vieras otti sopivan etäisyyden presidentti Urho Kekkosen maalaukseen. Hän katsoi pitkään ja vaipui mietteisiinsä.

 

 

Keskustelimme sen verran, että rohkenin lähettää hänelle vuonna 2015 arvion hänen ”World order kirjastaan” (TÄSSÄ). Hän vastasi ystävällisesti: ”Hyvä tohtori Volanen. Kiitos ajatelluista huomioistanne, ja siitä että lähetitte filosofisen tulkinnan ’World order’ -teoksesta. On ilo tietää, että kirja saa aikaan sellaista vakavaa tutkimusta erityisesti Suomessa, missä valtiomiestaidon ja kansainvälisen järjestyksen haasteet viime vuosisadan aikana toteutuivat erityisen läheisesti. Jaan kanssanne toiveen, että nykyisellä ajalla on viisaus välttää universalismien törmäys, mukaan lukien Ukraina.”