Blogi

15.5.1922 Maltillisten tasavalta kolmen tien risteyksess...

Maaliskuun 18. päivänä 1922 ulkoministeri Rudolf Holsti allekirjoitti Varsovassa sopimuksen, joka käytännössä merkitsi sotilaallista liittoutumista Puolan ja Baltian maiden kanssa. Kotimaassa se herätti heti kriittistä keskustelua, mutta lopulta sen kaatoi sitä seuranneen kaikkien suurvaltojen Genovan konfrenssin yhteydessä tehty Saksan ja Neuvosto-Venäjän Rapallon sopimus. Vielä Genovassa pääministeri Vennola totesi Puolan ulkoministeri Konstanty Skirmuntille esittävänsä koko Varsovan sopimuksen hyväksymistä Suomen eduskunnassa. Niin ei kuitenkaan käynyt.

 

 

Sopimuksen käsittelyn jälleen alettua, hallitus esitti pääministeri Vennolan kannan mukaisesti eduskunnalle Varsovan sopimuksen hyväksymistä ilman seitsemättä eli soilasliittoa koskevaa artiklaa. Pääministeri Vennolan kannan muuttumisesta kevään aikana esitettiin lähinnä henkilökohtaisia arvioita, eikä asiasta ole vielä kunnollista tutkimusta. Seppo Ahvenaisen tutkimuksen ennakkotietojen mukaan näyttää kuitenkin siltä, että Genovassa kokemansa Rapallon konferenssin jälkeen Vennola havaitsi Suomen reunavaltiopolitiikan törmänneen väistämättä geopolitiikkaan - eli johtavan jaettavaksi Saksan ja Venäjän kesken.

 

 

Lopulta värikkään keskustelun jälkeen eduskunta päätti 13. toukokuuta äänin äänin 96–62 antaa Holstille epäluottamuslauseen. Uusi Kaarlo Cajanderin virkamieshallitus nimitettiin 2. kesäkuuta ulkoministerinään Carl Enckell - autonomisen Suomen viimeinen ministerivaltiosihteeri ja itsenäisessä Suomessa ulkoministeri kymmenessä hallituksessa, joista viisi jokaisessa toisen maailmansodan jälkeisessä hallituksessa.

 

 

Se sinetöi itsenäisen Suomen rauhoittuvan ulko- ja siksi myös sisäpoliittisen kehityksen.

 

 

(Nuori Suomi sodan ja rauhan Euroopassa 1918-1922, Otava 2019:)

 

Maltillisten tasavalta kolmen tien risteyksessä

 

Kesällä 1922 Eurooppa ja maailma olivat asettuneet Pariisin rauhankonferenssin jälkeiseen aikaan. Sata vuotta aikaisemmin Wienin kongressissa voittaneita suurvaltoja oli yhdistänyt samat valtioiden laillisuuden sekä niiden keskinäisten suhteiden periaatteet. Ne olivat myös ottaneet Napoleonin sodat hävinneen Ranskan mukaan sopimaan Euroopan uudesta järjestyksestä sitä rankaisematta. Tuloksena oli Euroopan järjestys, joka kesti sata vuotta ilman suursotia.

 

 

Pariisin rauhankonferenssissa kukin voittajavalta toimi parhaansa mukaan omista lähtökohdistaan. Sodan hävinnyt Saksa sai rangaistuksen, ja ajan toinen suurvalta Venäjä jätettiin kokonaan sivuun. Tuloksena oli Versailles’n rauhansopimus, johon kaikki suurvallat olivat tyytymättömiä. Yhdysvallat vetäytyi sopimuksesta. Ranska oli peloissaan. Saksa oli katkera. Englanti katui liiallista jyrkkyyttä. Venäjä oli syrjäytetty. Ponnisteluista huolimatta seurauksena oli lopulta uuteen suursotaan johtanut kehitys.

 

 

Suomen ympäristössä alkoi kuitenkin vakaamman kehityksen jakso. Pohjois-Eurooppa oli jatkuvasti kolmen geopoliittisen voiman kentässä: Venäjän, Saksan ja Keski-Euroopan sekä atlanttisten valtojen eli Englannin ja Yhdysvaltojen.

 

 

Rapallon sopimus oli ahtaalle joutuneille Saksalle ja Venäjälle tapa vakauttaa keskinäiset suhteensa. Kummallekin oli pitkään edullista pitää Suomi etäällä niiden väliseltä alueelta, ja Suomi itsekin auttoi asiaa pysymällä omalla paikallaan torjumalla reunavaltiopolitiikan. Samaan aikaan Venäjän ja Englannin välisellä Pohjois-Euroopan alueella jatkettiin sen sodan ulkopuolella pitänyttä tasapainopolitikkaa, jossa osapuolet eivät hanki etuja koska siitä seuraisi niille itselleen haitallisia vastavaikutuksia.

 

 

Näin nuori Suomi oli kolmen tien risteyksessä, jossa seuraavat kaksi vuosikymmentä suurvallat välttivät törmäystä ja opettelivat noudattamaan liikennesääntöjä. Samalla vähenivät ympäristöstä tulleet paineet nuoren Suomen sisäiseen vakauteen.

 

 

Sisäisesti Suomi oli syntynyt ja kehittynyt kansansivistyksen voimin kohti demokraattista itsenäisyyttä, ollakseen valmis ottamaan kohtalonsa omiin käsiinsä, kun siihen tarjoutui tilaisuus. Talven 1918 vallankumous vaaransi saavutuksen, ja sen jälkeen oli vielä useita ulkoisia ja sisäisiä vaaran paikkoja.  Kesällä 1922 käänne oli kuitenkin jo tapahtunut ulkoisten tekijöiden lisäksi myös sisäisesti.

 

 

Kevään 1918 vallankumouksen puolella SDP:n joulukuun 1919 puoluekokous merkitsi maltillisen enemmistön voittoa ja demokratian vastaisen äärisuunnan irrottamista puolueesta. Vallankumouksen torjuneella demokraattisen hallituksen puolella demokraattinen keskusta ja oikeisto ottivat kesän 1921 suojeluskuntien selkkauksessa niiden johdon radikalisoituneelta oikeistolta demokraattiselle valtiolle. 

 

 

On totta, että talvesta 1918 jäi pitkät varjot, mutta ne jäivät sekä äärioikealle että äärivasemmalle, ja ratkaisevaa oli demokraattisen kansan ylivoimaisen laaja valoisa alue.

 

 

Nuori Suomi oli kesällä 1922 maltillisten kansalaisten tasavalta kolmen tien risteyksessä, jossa vältettiin törmäyksiä ja opeteltiin liikennesääntöjä.

 

 

Kun sitten Euroopan tilanne taas muuttui, oltiin jälleen koottu riittävästi voimia kohtaamaan sekin.

 

 

Nykymaailmassa nuoren Suomen kokemus kertoo, että demokraattinen valtio perustuu sisäiseen kansansivistyksen kehitykseen ja sen jatkuvaan vaalimiseen sekä ympäristön riittävään vakauteen, joka ei ruoki ääriryhmiä radikalisoimaan toinen toisiaan.