Blogi

Henry Kissingeristä puheen ollen

Heinz Alfred Kissinger syntyi juutalaiseen perheeseen Saksassa Fürthissä 27. toukokuuta 1923. Hän pakeni perheensä mukana Yhdysvaltoihin 15 –vuotiaana elokuussa 1938, ja osallistui toiseen maailmansotaan Saksassa Yhdysvaltojen tiedustelussa. Lahjakas nuorukainen pääsi opiskelemaan Harvardin yliopistoon.

 

Kissingerin vuonna 1954 valmistuneen väitöskirjan ”A World Restored, Metternich, Castlereagh and the Problems of Peace 1812-1822” kysymys on, miten Napoleonin sotien jälkeen oli mahdollista elää sata vuotta ilman suursotia.

 

 

Henry Kissingerin ajatteluun on paikallaan tutustua, sillä hän itse yhä ja monet hänen oppilaansa ovat merkittävässä asemassa Yhdysvaltojen presidentti Bidenin ulkopolitiikan suunnittelussa.

 

 

Heinz Alfred ja Johan Vilhelm

 

Kissinger tutki vuosien 1812-1822 keskeisten päättäjien eli Itävallan ulkoministeri Metternichin ja Englannin ulkoministeri Castlereaghin ajattelua ja tunnisti sekä tasapainon että legitimiteetin eli hyväksynnän keskeisyyden: ”Metternich aloitti hankkeensa tarjoamalla rauhaa ja luodakseen moraalisen kehyksen, kun taas Castlereagh edisti alueellista järjestelyä saavuttaakseen fyysisen tasapainon.”

 

 

Kissingerin tutkimus rakentaa keskeisesti Castlereaghin ja Metternichin varaan. Muut samaa aikakautta luoneet hahmot kyllä mainitaan, mutta jäävät vähemmälle huomiolle, kuten esimerkiksi Aleksanteri I, Talleyrand, Adam Czartoryski, William Pitt nuorempi, Friedrich von Gentz – tai J.V. Snellman.

 

 

Euroopan historiassa valtioiden kanssa ovat aina kilpailleet erilaiset ”universalismin” muodot, joiden perusteella joku osapuoli on vaatinut omalle ideologialleen ja sillä perustellulla vallalleen yleispätevyyttä muillekin. Westfalenin rauha 1648 kuitenkin syrjäytti paavin ja keisarin universalismin ja niiden tilalle tulivat suvereenit valtiot ja niiden väliset suhteet.

 

 

Ulkopoliittisen realismin yksi suuntaus on pelkkään voimatasapainoon ja maantieteeseen perustuva realismi. Kissinger tunnistaa myös kolmannen tekijän, ”legitimiteetin” eli kansalaisten hyväksynnän oman valtion johdolle ja tällaisten valtioiden hyväksynnän keskinäiselle järjestykselleen. Tästä syystä Kissingerin geopolitiikkaa voi luonnehtia ”historialliseksi realismiksi”.

 

 

Kissingerin mukaan kunkin - Westfalenin tai kansallis - valtion sisällä syntyy kansalaisten hyväksymä käsitys noudatettavasta oikeasta eli lainsäädännöstä mutta myös laajemminkin kansainvälisestä ympäristöstä: ”Kukin valtio on itselleen oikeuden ilmentymä… sillä jokainen valtio pystyy toimimaan vain jos useimmat kansalaiset tottelevat vapaaehtoisesti ja he tottelevat vain siihen rajaa asti kuin harkitsevat hallitsijoiden vaatimusten olevan oikeudenmukaisia.”

 

 

Ajatus kustakin valtiosta sen jäsenten käsityksen mukaisen oikean ilmentymänä ja kansainvälistä järjestystä näiden käsitysten yhteensovittamisena on sinänsä sama kuin J.V. Snellmanilla, joka kuitenkin perustelee sen enemmän filosofisesti ja katsoo kansainvälistä järjestystä pienen valtion kannalta.

 

 

Kissingerin mukaan ”Jokainen ulkopoliittinen ratkaisu merkitsee prosessia, jossa kansakunta sovittaa käsitystään itsestään muiden käsityksiin.” Kullekin valtiolle sen kansainvälisen ympäristön hyväksyminen toteutuu sopimuksin joko diplomatian avulla tai jos siinä ei onnistusta sotien tuloksena.

 

 

Maailmanjärjestys

 

Vuoden 1648 Westfalenin rauhan tuloksena alkoi kehittyä kansainvälinen järjestys, jossa jokainen suvereeni valtio itse määrittää omasta sosio-kulttuurisesta historiastaan käsin käsityksensä itselleen oikeasta sisäisestä lainsäädännöstä – ilman paavin tai keisarin puuttumista. Kissingerin historiallisen realismin ydintä on, että kukin valtio määrittää myös ulkoisen maailman hyväksyntänsä samasta sisäisestä järjestelmästään käsin.

 

 

Näin jokaisella valtiolla on omasta mielestään oikeat käsitykset myös ulkoisesta maailmasta. Tämä ei kiellä kansainväistä oikeutta, vaan alleviivaa sen perustuvan omasta sisäisestä järjestelmästään käsin toimivien suvereenien valtioiden sopimuksiin. Nykyään maapallolla on laaja kanainvälisen oikeuden järjestelmä ja kansainväliset instituutiot kuten YK tai EU, mutta niiden säännöt perustuvat suvereenien valtioiden tekemiin sopimuksiin. Kuten tunnettua tämän kansainvälisen järjestyksen rinnalla on jatkuvasti esiintynyt valtioita ja valtioryhmiä, jotka ovat asettaneet oman käsityksensä oikeasta koko ihmiskuntaa velvoittavaksi normiksi, johon ne voivat omalla voimallaan pakottaa muut valtiot.

 

 

Oikeusperustan rinnalla vakaan kansainvälisen järjestyksen toinen puoli on Kissingerille tasapaino: ”Kun Castlereagh puhui tasapainosta, hän tarkoitti Eurooppaa, jossa jonkun valtion hegemonia on mahdoton; mutta kun Metternich puhui tasapainosta, hän sisällytti siihen Saksan, jossa Preussin ylivoimaisuus on mahdoton.”

 

 

Kissinger toteaa, että tasapainon määrittäminen on erittäin vaikeata ja siinä tapahtuu historiana kuluessa traagisia sotiin johtavia virheitä. Tasapainon voi kuitenkin tunnistaa siitä, että siinä yhdelle valtiolle tai valtaryhmälle on itselleen riski ”yrittää pakottaa tahtonsa muille”. Toisin sanoen, jos joku tasapainossa mukana oleva osapuoli yrittää etuilla muiden kustannuksella, se saa vastaansa vastareaktioiden ketjun, josta se itsekin kärsii. Voimakkaallakin ja erityisesti voimakkaalla valtiolla on aina vaarana yliarvioida voimansa. Liikkeenjohdon kielellä, menestyvää yritystä ei pelasta mikään.

 

 

Jokainen kansainvälinen järjestys on muodostunut pitkän historiallisen kehityksen aikana, valtioiden voimien ja hyväksynnän hakeutuessa tasapainoon, vakauteen. Historiansa aikana kunkin suuremman tai pienemmän alueenalueen järjestys on muuttunut diplomatian avulla sopimalla tai sotien avulla sotimalla. Etenkin rajat ja suurvaltojen turvallisuuden muuttuminen muuttuvat vain sopimalla tai sotimalla.

 

 

Vakaus ja uhka

 

Historiallisessa realismissa kansainvälisen järjestelmän – globaalista alueelliseen – vakaus perustuu siis maantieteessään toimivien valtioiden tasapainoon ja sen keskinäiseen hyväksyntään. Jos voimasuhteet tai hyväksyntä muuttuvat, se aiheuttaa haasteen alueen vakaudelle. Jos tietyllä alueella yksi valtio laajentaa jatkuvasti valtaansa, se saa vastaansa muiden valtioiden liittokunnan, mitä sanotaan Thukydides -ilmiöksi. Jos yhden valtion heikkoutta käytetään hyväksi, se kokoaa sisäiset voimansa ja joukon liittolaisia ja pyrkii palauttamaan asemansa.

 

 

Siksi tarvitaan diplomatiaa ja sen käyttämiä yhdessä sovittuja sääntöjä eli kansainvälistä oikeutta. Jos siinä ei onnistuta, toisena vaihtoehtona on sota. Tietyn alueen valtioiden hyväksynnän saanut vakaa järjestys voi muuttua myös aikaisemmin alueen vakauteen kuulumattoman valtion intervention tai alueelle sen ulkopuolelta vaikuttaneen valtion tavoitteiden muuttuminen alueen ulkopuolisista syistä.

 

 

Tämän päivän sotilaallisessa ajattelussa sama asia sanotaan kahden valtion osalta niin, että valtioon kohdistuva uhka on yhtä kuin toisen valtion tahto ja kyky (uhka = tahto x kyky). Tällöin tietyn valtion tahto ilmaisee tuossa valtiossa olevaa ulkoisen järjestyksen hyväksyntää eli halua muuttaa tai ylläpitää olevaa järjestystä. Kyky taas tarkoittaa valtion käytettävissä olevia voimavaroja järjestyksen säilyttämiseen tai muuttamiseen.

 

 

Tiivistäen voi siis sanoa, että geopolitiikan historiallisen realismin kannalta kunkin valtion aseman määrittää sen alueella vaikuttavien valtioiden maantieteelliset ominaispiirteet, voimatasapaino ja hyväksyntä olevalle järjestykselle. Maantiede on tällöin kokonaisuus, mukaan lukien luonnon ja poliittinen maantiede sekä talousmaantiede.

 

 

Alueen vakautta tukeva voimatasapaino siis tarkoittaa, että jos yksi valtio yrittää parantaa asemaansa muiden kustannuksella, se johtaa muiden valtioiden vastatoimien vuoksi etuilijan hyötyä suurempiin tappioihin.

 

 

Alueen vakautta tukeva hyväksyntä, legitimointi, tarkoittaa alueella vaikuttavien valtioiden asenteita alueen järjestykseen sekä sen sääntöihin paikallisista sopimuksista YK:n peruskirjaan.

 

 

Historiallisen realismin opetuksia.

 

Kuten sanottu, Henry Kissinger katsoo kansainvälistä politiikkaa suurvaltarealismin kannalta. Hän lähtee siitä, että tietyn alueen vakaan rauhan säilyttää ja horjuttaa sillä vaikuttavat läsnäolevat tai siihen etäämmältä vaikuttavat suurvallat. J.V. Snellmanin geopolitiikan pienvaltiorealismi perustuu myös - mutta toisella tavoin argumentoituun - valtioon kansalaistensa oikeuskäsityksen määrittäjänä ja toteuttajana.

 

 

Kissingerin mukaan "Vakaus ei siis ole tavallisesti seurannut rauhanpyrkimyksistä vaan yleisesti hyväksytystä legitimaatiosta…. Se merkitsee kaikkien suurempien valtojen hyväksymistä kansainvälisen järjestyksen kehikolle, ainakin siihen asti ettei mikään valtio ole niin tyytymätön kuin Saksa Versaillesin sopimuksen jälkeen, niin että se ilmaisee halunsa vallankumoukselliseen ulkopolitiikkaan."

 

 

Vastaavasti Kissingerin keskeinen selitys Napoleonin sotien jälkeiseen pitkään suhteellisen vakauden kauteen on se, ettei Wienin kongressissa pyritty rankaisemaan Ranskaa, vaan se otettiin arvostetuksi osaksi Euroopan uutta tasapainojärjestelmää.

 

 

Kissingerin mukaan ”Mikään suurvalta ei luovu turvallisuudestaan – mahdollisuudesta itsenäiseen ulkopolitiikkaan pelkästään järjestyksen legitiimisyyden (eli yhteisen hyväksynnän) vuoksi.” Vakautta vaarantavat "profeetat", jotka katsovat edustavansa universaalia eli ainoata oikeata järjestystä. Paavin ja keisarin jälkeen tällaista universalismia ovat edustaneet esimerkiksi marxilaisuus ja ”wilsonilainen liberalismi”.

 

 

Toinen vakauden vaarantajien ryhmä ovat "vallankumoukselliset" kuten Napoleon, joille turvallisuus voi toteutua vain täydellisenä hegemoniana ja siksi kaikkien muiden turvattomuutena. Kaikki turvallisuus onkin suhteellista. Yhden absoluuttinen turvallisuus on toisen absoluuttista turvattomuutta.

 

 

"Valtiomiehen" tehtävä on yhdistää oman valtionsa sisältä tuleva hyväksyntä muiden valtioiden sisältä tulevaan hyväksyntään. Kun oman valtion sisältä tuleva hyväksyntänsä ei voi koskaan täysin toteutua kaikkien muidenkin valtioiden yhteisenä hyväksyntänä, seurauksena on usein pettynyt oma kansa. Valtiomiehen elämä on siksi usein lopulta traaginen – kuten Castlereaghin, joka Wienin kongessin päätösten toteuttamisvaiheessa päätyi itsemurhaan.

 

 

Rankaiseva rauha haluaa murskata vihollisen niin, että se on jatkossa kyvytön taistelemaan. Sen vastakohta on toimia voitetun vihollisen kanssa niin, ettei se ole enää halua taistella. Rankaiseva rauha tekee lopulta mahdottomaksi hyväksyntään perustuvan rauhan ja vakauden.

 

 

Valtiomiehen tehtävä ei ole rangaista vaan rakentaa rauhaa. Waterloon jälkeen Castlereagh vastasi rankaisevaa rauhaa tai kostoa vaativalle omalle hallitukselleen ja Preussille: "Teidän vaatimuksenne Ranskalle asetettavista strategisista rajoitteista menee liian pitkälle. Todellinen puolustus ja turvallisuus tulee takuusta joka tulee siitä tosiasiasta, että he eivät voi koskea sinuun julistamatta sotaa kaikille jotka haluavat säilyttää asiat nykyisellään." Castlereighin mukaan "Meidän tehtävämme ei ole kerätä pokaaleita vaan palauttaa maailma joka kunnioittaa rauhallisia tapoja."

 

 

Kissingerin mukaan kansainvälisen järjestelmän vakaus perustuu itsehillintään, erilaisten hyväksyntää koskevien käsitysten yhteensovittamiseen. Jos valtion ulkopolitiikka ei siedä muiden erilaisuutta tai turvallisuutta, valtioiden suhteet tulevat perustumaan voimaan – jo pelkästään siitä syystä, että sen johto ei saa kotimaassa hyväksyntää kansainväliselle sopimiselle. Vaatimus absoluuttisesta turvallisuudesta johtaa pysyvään vallankumoukseen kansainvälisissä suhteissa.

 

 

Yleisemmin Kissinger tiivistää: "Sodan logiikka on voima, ja voimalla ei ole rajoja. Rauhan logiikka on suhteellisuuden taju ja siihen sisältyy rajojen asettaminen. Sodan menestys on voitto, rauhan menestys on vakaus. Voiton edellytys on sitoutuminen, rauhan edellytys on itsehillintä.

 

 

Sodan motiivi on ulkoinen. Rauhan motiivi on sisäinen: voimatasapaino ja sen hyväksyntä. Sodan houkutus on rangaista; politiikan tehtävä on rakentaa."

 

 

"Jokaiselle sukupolvelle on mahdollista vain yksi kokeilu." Siksi on hyväksi opiskella historiaa eli ennalta, mitä rauhan turvaamisesta ja sodan välttämisestä kokemuksen perusteella tiedetään.

 

 

Ukrainaan liittyen Kissinger antoi haastattelun The Economistille 22. huhtikuuta 2021.

 

The Economistin haastattelija: Teistä sanotaan, että tavoitteenanne on minimoida sodan riski, mutta ehdotatte vain dialogia. Mitä vastaatte tähän kritiikkiin?

 

Henry Kissinger: Ei. Dialogi sellaisenaan merkitsee hyvin vähän, ellei sen osapuolilla ole hyvin kehitettyä käsitystä, yhteensopivasta suhteesta, mitä sillä voi saada aikaan. Dialogi ilman käsitteellistä näkemystä voi olla itseään tuhoava, jotakin josta kehittyy strategia heikentää vastapuolta saamalla aikaan harhakuvia tuloksesta. Kannatan dialogia, joka perustuu selkeään käsitykseen, mitä maailman järjestys vaatii.

 

Nykyisessä Venäjän tapauksessa, vastustin Ukrainan jäsenyyttä Natossa, eli sen esiin nostamista koska se loisi välittömästi kysymyksen siirtää Naton raja 300 mailin päähän Moskovasta. Ajattelin paremman tuloksen olevan Ukraina, joka voi toimia selkeästi idän ja lännen siltana eikä jomman kumman puolen jakolinjana. Sillä jos Ukrainan jakolinja on lännessä, Eurooppa on jatkuvasti uhattu. Jos jakolinja on idässä, silloin Moskova tuntee olevansa jatkuvasti uhattuna. Kannatan siis tulosta, joka on kuten Suomi, missä maan poliittinen asema on erittäin selvä, mutta turvallisuusasema on sellainen, ettei se johda välittömään törmäykseen. Sitä minä pitäisin parhaana.

 

The Economist: Mitä nyt konkreettisesti sanotte tähän kritiikkiin

 

Henry Kissinger: Mielestäni Venäjän sotilaallinen liike nykyisissä olosuhteissa nostaisi kaikkein perustavimman kysymyksen Moskovan korostuksesta. Ja merkitsisi suurempaa sotilaallista korostusta sotilaallisesta turvallisuudesta. Ja kaikki mitä sanon maailmanjärjestyksestä pitää sisällään, että toinen osapuoli tulee kehittämään vastaavan intressin omista syistään koska jotkut välttämättömyydet ovat molemminpuolisia. Niinpä Venäjän sotilaallisen liikkeen osalta minulla nykyisestä tilanteesta olevan pohjalta tiedon olevan tiedon mukaan minä ajattelen sen johtavan kaiken kylmän sodan trendiin ja se vaatisi erilaista näköalaa, jonka uskon olevan välttämätön ja tarpeellinen, ja meidän pitäisi meidän vastata merkittävällä lujuudella ja päättäväisyydellä.