Blogi

Presidentti Kekkosen traaginen erehdys

 

 

 

 

 

 

 

 

Ylen monilta jaksoiltaan mielenkiintoisen Politiikka-Suomen 5. jakso 1960-1970 lukujen nuorison aktiiveista pimitti tuon ajan suurimman eli Keskustan nuorisoliikkeen. Samaa voi sanoa tuon jakson aikaisempien historian vaiheiden esittelystä eli vuodesta 1918 ja 1930 -luvusta. Mutta samalla 5. jakso toi myös esiin presidentti Kekkosen vauhdittavan roolin ajan stalinistien, vasemmistososialistien ja yleisdemokraattien nousussa. Hyvä tarkoitus oli ottaa heidät kainaloon, mutta tulos vaikuttaa yhä traagisesti suomalaisessa kulttuurissa ja yhteiskunnassa.

 

 

Me tuon tuon ajan nuoria stalinisteja vastustaneet ajan uusalkiolaiset keskustanuoret kannatimme - ja osaltani yhä kannatan - presidentti Kekkosen ulkopolitiikkaa, mutta juuri kriittiset vuodet hän k-linjalaisine lähipiireineen suhtautui meihin pidättyvästi ja myös kriittisesti. Tuolloin kylmä sota oli kuumimmillaan ja presidentti Kekkosen politiikka ja henkilökohtainen panos olivat ratkaisevia sekä Suomen selviämisessä hyvin että tulevaisuuden turvaamisessa. Muutos nuoren keskustan suuntaan alkoi, kun Paavo Väyrynen sai presidentin vieraaksi vuonna 1975 suuren voimansa näyttäneeseen Nuoren Keskustan Liiton liittokokoukseen - mitä seurasi itse nuorisoliikkeestä sivussa pysyneen Väyrysen edustaman keskustan uuden polven tuki sekä Ahti Karjalaisen että Johannes Virolaisen syrjäyttämiseen.

 

 

Näihin aikoihin marraskuussa 2021 tulee kuluneeksi 52 vuotta siitä, kun kylmän sodan ajan Suomessa alkiolais-kekkoslainen kansanliike kamppailtiin uuden nousun alkuun, ja sen aiheuttama tilanne kärjistyi äärimmilleen myös keskustan sisällä - mitä selviteltiin myös Tamminiemessä.

 

 

Syksyn 1968 Vanhan valtauksen ja presidentin sille 100 -vuotisjuhlan puheessaan antaman tuen jälkeen opiskelijamaailmassa oli käyty aatteellista lähitaistelua laitos laitokselta. Siihen kietoutuivat Vietnamin sota, Maon kulttuurivallankumous sekä kotimaan opintotuen ja korkeakouluhallinnon uudistus. Vaikka prsidentti Kekkonen pyrki seuraamaan opiskelijamaailman liikkeitä, hän ei käsittänyt, mitä siellä silloin tapahtui. Sama koski myös keskustan johtohenkilöitä opetusministeri Johannes Virolaista lukuun ottamatta. Vasemmiston uussatalinismi ja sen ainoana ideologisena vastavoimana uusalkiolainen keskusta alkoivat nousunsa. Sosialidemokraatit hyytyivät aatteellisesti ja vanhat oikeistolaiset perheet vuotivat suoraan äärivasemmalle.

 

 

Syksyn 1969 ylioppilaskuntien vaaleissa uusalkiolainen keskusta eteni vahvasti koko maassa. Helsingissä paikkamäärä nousi yhdestä kuuteen.

 

 

Keskustan nousu ei kuitenkaan sopinut sen enempää sosialidemokraateille kuin kommunisteille. Toisaalta heillä ei ollut HYY:ssä tai SYL:ssä enemmistöä, ja he tarvitsivat keskustaa. Oltiin keskellä valtakunnallisia paineita maan hallituksen punamulta kansanrintamaan ja pian opiskelijamaailman paineita kommunistien kontrolloimaan yleisdemokraattiseen rintamaan. Tämä sävytti myös vasemmiston asenteita meihin keskustalaisiin opiskelijoihin: Ette uskalla muuta kuin tulla varmistamaan enemmistömme.

 

 

Tiesimme uusalkiolaisessa keskustassa sitoutumisen vasemmistoon johtavan umpikujaan, ja teimme ratkaisun toimia itsenäisesti. Neuvottelimme HYY:ssä kokoomuksen ja sitoutumattomien tiedekuntajärjestöjen kanssa. Se eteni nopeasti, ja tuloksena oli esimerkiksi Ylioppilaslehden päätoimittajan paikka keskustan Seppo Niemelälle. Se merkitsi myös uuden nuoren keskustan nousun alkua ja lähtöä omille tielleen sekä suhteessa keskustan silloisiin sisäisiin kamppailuihin että suhteessa opiskelijamaailman oikeistoon ja vasemmistoon.

 

 

Seurauksena oli poliittinen taistelu keskustan sisällä ja ulkopuolella. Kylmä sota oli kuumimmillaan ja eräs Neuvostoliiton lähetystön nuori diplomaatti sanoi minulle: ”Jos et pura sitä sopimusta oikeiston kanssa, sinut arvioidaan Komsomolskaja Pravdassa”. Protestoin sitä vähän vanhemmalle varsinaiselle kotiryssälleni, ja hän sanoi että, ”ei tarvitse välittää”. Ihmettelin pitkään tuolloista neuvostodiplomaattien kaksijakoisuutta, ja vasta myöhemmin olen ymmärtänyt sen heijastaneen koko Neuvostoliiton ajan jatkunutta kaksijakoisuutta ideologian ja geopolitiikan välillä jopa meidän silloisella mikroskooppisella tasolla.

 

 

Myös kotijenkkini, kotibrittini ja kotisakuni halusivat tiuhaan tahtiin kuulla, missä mennään. Siihen aikaan vähävaraisen opiskelija-aktiivin taloutta auttoi monien eri maiden diplomaattien tarjoamat lounaat ja iltapalat. Supo seurasi lähinnä itäsuuntaa, mutta ainakin minulla oli volyymia enemmän lännessä. Kun sitten valtiosihteerinä menin 2003 ensimmäistä kertaa vierailemaan Supoon, katsoin pitkään isäntien joukossa ollutta jotenkin tutulta vaikuttanutta vanhempaa tarkastajaa, mihin hän vastasi: ”Joo, tuttuja ollaan, vierekkäisissä pöydissä istuttiin”. 

 

 

Myöhemmin tapasin Lontoossa silloisen kotibrittini eli MI6:n agentin. Hän kertoi ensimmäistä Helsingin postiaan seurannista seikkailuista panttivankien vapauttamisissa, terroristeja vastaan, huumesodissa ja muussa. Onnittelin, että olet sentään hengissä. Hän katsoi syvälle silmiin ja sanoi läntisten agenttien puhuneen keskenään, että ”kylmän sodan etulinja kulkee Suomen nuorison sielujen läpi”.

 

 

Syksyllä 1969 Helsingin opiskelevien keskustanuorten k-linjalaiset yleisdemokraatit sanoivat, että presidentti Kekkonen on suuttunut allekirjoittamastani yhteistyösopimuksesta kokoomuksen kanssa. Kokouksissa huudettiin, että ”Tehtaankatu on leveämpi kuin Rauhankatu (jossa oli opetusministeri Virolaisen johtama opetusministeriö)” Soitin Matti Kekkoselle, että jos tarvitaan, voin selostaa tilannetta presidentti Kekkoselle. Parin tunnin perästä sain kutsun Tamminiemeen. Ajattelin, että tarvitsen todistajan mukaani, ja kiiruhdin Porthaniaan. Siellä löysin Pentti Kourin pitämässä seminaariesitelmää. Vinkkasin hänet luokseni oven raosta ja kerroin asian. Pentti palasi sisään ja tuli hetken perästä mukaan selostettuaan professorilleen, että ei voi pitää esitelmäänsä loppuun, koska pitää mennä tapaamaan presidentti Kekkosta.

 

 

Presidentti otti meidät vastaan työhuoneessaan, ja adjutantti toi kolmannen tuolin ikkunan vieressä olleeseen pieneen pöytään (kuvassa). Selostimme kannattavamme sekä hänen ulkopolitiikkaansa että silloista keskustan ja vasemmiston hallitusta, mutta nyt oli oman uskottavuuden vuoksi välttämätöntä tehdä opiskelijamaailmassa pesäero vasemmistoon. Presidentti vastasi melko sanatarkasti: ”Niin, olenhan minäkin taktiikkaa harrastanut, mutta kyllä tähän liittyy myös riskejä”. Sovimme Pentin kanssa tulkita presidentin kriittistä asennetta ystävillemme, ettei presidentti kieltänyt meitä.

 

 

Viehättävää sinänsä, vuonna 2003 ilmestyneessä presidentti Kekkosen päiväkirjan 3. osassa on 14.11.1969  on hänen merkintänsä:  ”Ylioppilaat Volanen ja Kouri luonani selostamassa HYY:n hallitusneuvotteluja. Aikovat mennä yhteistyöhön oikeiston kanssa. Selitin yleisiä linjoja.” Tuon ajan muista merkinnöistä voi päätellä häntä yksinkertaisesi kaiken kiireen keskellä kiinnostaneen, mihin suuntaan nuori polvi oli hänen vanhassa puolueessaan menossa. 

 

 

Presidentti Kekkosen kriittisen asenteen jälkeen jatkoimme aatteellista kamppailuamme itsenäisen alkiolais-kekkoslaisen linjan puolesta keskustan sisällä k-linjalaisia ja yleisdemokraatteja vastaan sekä ulospäin aatteellisesti hyytymässä olleita sosialidemokraatteja sekä nousussa olleita stalinisteja vastaan.

 

 

Ajan kuvaan kuuluivat presidentti Kekkosen "lastenkutsut" tunnetuille marxilaisille ja vasemmistolaisille mutta ei keskustalaisille nuorille vaikuttajille. Niistä pois jääminen tietenkin harmitti aikanaan, ja selitin sitä itselleni ja ystävilleni, ettei presidentti yksinkertaisesti saa lähipiirinsä kautta oikeaa tietoa tilanteesta. Myöhemmin on käynyt ilmi, että lähipiirillä kuten Eino S. Revolla puolestaan oli läheisiä nuoren polven stalinisteja myötäileviä yleisdemokraatteja, joiden kanssa olimme törmäyskurssilla sekä ylioppilaskunnissa että pian myös Teiniliitossa. 

 

 

Se oli lähikamppailua alkaen keskustasta. Marraskuun 1969 Tamminiemen virailun aikoihin sain kuulla nuorilta k-linjalaisilta yleisdemokraateilta erehtyneeni puoleesta ja kehotettiin hakeutumaan kokoomukseen. Toisaalta kävi selväksi, että keskustan sitoutuminen stalinistien johtamaan yleisdemokraattiseen rintamaan olisi merkinnyt vähintäänkin nousun loppua.

 

 

Talvella 1970 ydinjoukkomme - Olli Saarela, Tapio Rajavuori ja minä - sai puolelleen helsinkiläisten keskustaopiskelijoiden enemmistön tukenamme Jukka Vihriälä. Erotimme Helsingin opiskelijoiden yleisdemokraattiset liittokokousedustajat ja sen jälkeen itse yleisdemokraattisen KOL:n johtokunnan. Uudeksi puheenjohtajaksi valitsimme turkulaisen Kauko Juhantalon. Sen jälkeen vähemmistöön jääneet k-linjalaiset yleisdemokraatit asettivat vielä syksyllä 1970 HYY:n vaaleihin vaaliliitossa vasemmiston kanssa oman ehdokaslistan, jonka vaalikmpanjan puolueen k-linja rahoitti. Olin osaltani silloin jo kokopaäiväisesti nuorisojärjestössä, ja tuon hankke torjuttiin Pentti Jussilan ja Seppo Niemelän johdolla. Osaltani taas otin itselleni virallisen opiskelijajärjestön vaaliliiton kampanjan rahoittamiseksi lainan, jonka Johannes Virolainen takasi.

 

 

Ajan oloissa Suomessa marxilainen opiskelijaliike ja siihen sitoutunut "yleisdemokraattinen rintama" olisivat varmaan muutenkin edenneet, mutta epämääräinen ymmärrys ja tuki maan poliittisesta johdosta antoivat sille lisää uskomatonta voimaa. Samaan suuntaan vaikutti myös samanhenkisten nuorten toimittajien tuki valtamediasta kuten YLEstä ja Helsingin Sanomista - jotka nyt mainostavat Pesänjakajat -urheuttaan tuettuaan tovereitaan ja kavereitaan niin pitkään kuin presidentti Kekkonen oli voimissaan.

 

 

Mutta lujan keskustalaisen vastavoiman vuoksi ja lopulta Neuvostoliiton jouduttua vaikeuksiin ja romahdettua uussatalinistein ja yleisdemokraattien päivät olivat luettuja demokraattisessa politiikassa. Jotkut ajautuivat kriisiin, jäivät sivuun, tekivät parannuksen tai heittäytyivät toiseen äärimmäisyyteen. Mutta monet vetäytyivät kulttuuriin, mediaan ja yliopistojen tiedekuntiin antamaan takaisin voittajilleen sekä purkamaan ja kaatamaan "informatiivisen ohjelmapolitiikan" perinteenä demokratian perustana olevaa klassaista, suomalais-kansallista ja kristillistä sivistyshumanismia.

 

 

Nuori kokoomus pyrki tuohon aikaan väleihin keskustan k-linjalaisten kanssa, eikä sitä ollut aatteellisesti olemassa. Vielä selvitettyämme tilanteen nuoressa keskustassa uusalkiolaisten hyväksi, keskustan sisäisestä tilanteesta tietämätön Ilkka Kanerva lensi Jyväskylään luokseni vakuuttamaan yhteistyöhaluaan keskustan k-linjan kanssa. Sosialidemokraateista oli jatkuvaa vuotoa uusstalinisteihin, ja siellä tehtiin historian valossa tuttu ratkaisu vastata vaaraan vasemmalta siirtymällä itsekin samaan suuntaan. Lopulta se alkoi hirvittää, ja nuorisoliikkeen puheenjohtajakaudella olin usein yhteistyössä sekä SNK:n Ulf Sundqvistin että SDNL:n Pekka Saarnion kanssa nuorten satlinistien torjumisieksi. Oikeistososialidemokraatit kute Lasse Lehtinen puolestaan tekivät kesän 1917 tapaisen Väinö Tannerin ratkaisun jäädä sivuun etulinjasta.

 

 

Keskustassa opiskelijaliikeestä alkanut uusi aatteellinen kamppailu jatkui nuorisoliikkeessä kesään 1974, jolloin Esko Aho valittiin yksimielisesti keskustanuorten NKL:n puheenjohtajaksi. Sitä ennen esimerkiksi vuoden 1972 Pälkäneen liittokokouksessa uskossaan vahva k-linjalainen koetti saada minut luopumaan puheenjohtajaehdokkuudesta perustelemalla Suomen turvallisuuden muuten olevan vaarassa. Neuvostoliiton lähetystön nuori diplomaatti puolestaan painosti Seppo Härköstä puheenjohtaehdokkaaksi saadakseen minut syrjään - ja Seppo kesti sen mistä olen ollut hänelle aina kiitollinen. Muita keskeisiä tuon ajan tukijoita olivat Olavi Martikainen, Pentti Jussila ja Paula Tuomikoski sekä monet ystävät NKL:n ja Vesaisten keskusliiton toimistoissa.

 

 

NKL:n vuoden 1972 liittokokouksen jälkeen keskustalaisten koululaisten keskuuteen levinnyt k-linjalainen yleisdemokraattisuus kuitenkin alkoi järkiintyä alkaen Matti Piuholasta ja Lauri Kontrosta. Ja se johti osaltaan tulevan pääministerin eli Esko Ahon yksimieliseen valintaan kesäkuussa 1974. 

 

 

Jatkossa koettiin muissa maissa tuntematon nuorsuomalaisen, alkiolais-kekkoslaisen kansanliikkeen uusi nousu. Kun tuon ajan tilanne nyt jälleen Ylen Politiikka-Suomi ohjelmassa tuli julkisuuteen, hennoo tänään sanoa, että ei ollut kovinkaan helppoa kamppailla vuosia demokratian puolesta stalinisteja, k-linjalaisia ja yleisdemoktaatteja vastaan heidän voidessa perustella saavansa tukea hyvällä motiivilla mutta huonoilla tiedoilla ja seurauksilla monin tavoin viestineeltä maan korkealta taholta. Suuren kansallisen elämäntyön yhtenä silloin pienenä osana toteutui kreikkalaisen draaman "hamartia" eli traaginen teko, jossa sankari ei ole tietoinen tuosta osasta tilannetta ja seurauksia.

 

 

Huonoin noista seurauksista oli se, että tultuaan voitetuksi demokraattisessa politiikassa monet näistä marxilaisita ja heidän myötälijöistään jäivät kyllä sivuun, paransi tapansa, kääntyi vastakohdakseen mutta monet myös vetäytyivät mediaan, tiedekuntiin sekä kulttuuriin, ja he jatkoivat sieltä uusilla etiketeillä työtä demokraattisen ihmisen ja demokratian perustana olevaa länsimaista ja suomalais-kansallista sivistystä ja sivistysdemokratiaa vastaan. Ja se vaikuttaa vieläkin mm. maamme historiasta kerrottessa kuten Ylen Politiikka-Suomen 5. osassa.

 

 

Mainittakoon myös, että vaikka itsekin sain esimerkiksi kiiltävien silmien alta tuomion "penkalle kun vallankumous tulee", tuon ajan vääntöjen keskellä mukana olleiden henkilösuhteet pysyivät varsin kohtuullisina.