Blogi

Ville Pernaan pimeän ajan salatut historiat

 

 

 

 

 

 

 

Ville Pernaan uudessa kirjassa ”Pimeä vuosikymmen, Suomi 1968-1981” on paljon mielenkiintoista, mutta sen alku ja loppu pelkistävät puutteen, jota olisi voinut vähentää Laura Kolben Ylioppilaskunnan historiasta, Jukka Kortin Ylioppilaslehden historiasta tai Peter von Baghin ja Lauri Hokkasen omaelämänkerroista.

 

 

Myös aikaa hyvin tunteva vuoden 1980 Kokoomusnuorten puheenjohtaja Unto Hämäläinen (HS 24.10.) myötäilee Pernaata, ja siksi vuodet 1964-1974 seassa olleen voi olla paikallaan täydentää kuvaa.

 

 

Kirjansa alussa Pernaa kertoo marraskuun 1968 Vanhan valtauksesta, että ”Näyttämölle ilmestyi jopa juliste, jossa oli mahtipontinen teksti ’VALLANKUMOUS TAI KUOLEMA’ mutta häveliäisyyden nimissä perään lisättiin pienemmällä ’HYY:ssä’ ”.

 

 

Tarkemmin sanoen eräs vasemmistolainen banderollin maalaaja teki ensin oman tekstinsä ja vaadin siihen juuri tuon HYY lisäyksen. Tunnistin kyllä sen tietyn sarkasmin mutta myös banderollin tilaisuudelle leimaa antavan luonteen – kuten Pernaa vieläkin kertoo.

 

 

Vanhan valtaus

 

Pernaa alkaa aivan oikein ”Vanhan valtauksesta”, mutta sen kuvaus ei juuri vastaa taphtumien kulkua. Valtaus syntyi siitä, että vapaamuotoinen liberaalien, keskustan ja vasemmiston opiskelijoiden ryhmä järjesti keskustelutilaisuuden ylioppilaskunnan toiminnasta ja erityisesti sen tulevasta mahtipontisesta 100 -vuotisjuhlasta. Mutta vaikka – kuten Pernaakin sanoo – ylioppilaskunnan edustajisto ehdotuksestani päätti antaa salin tilaisuuden käyttöön, ylioppilaskunnan hallitus sulki oven.

 

 

Kun emme päässeet sisälle, poliisi ei tullut ”hajottamaan valtaajien porukkaa” vaan pitämään huolta ruuhka-ajan jalankulkijoiden liikkumisesta jalkakäytävällä, mistä puolestaan syntyi ruuhkaa talon portaille. Paikalla ei ollut ”gorilloja” antamassa tai ottamassa ”iskuja”, vaan Ylioppilasteatterin Timo Kallisen avattua oven sisältä päin portailla ollut ruuhka purkautui sisään, ja Vanha oli vallattu. Vaihdoin sisään mennessäni muutamia sanoja muutamien selvästi myötämielisten vahtimestareiden kanssa.

 

 

Koko tapahtumalla oli tietenkin vuoden 1968 kansainvälinen tausta eli ylioppilaskuohunta Saksassa, Ranskassa ja Yhdysvalloissa kuten myös Tsekkoslovakian miehitys. Mutta sillä oli myös sosiaalinen tilaus.

 

 

Suurten ikäluokkien myötä yliopistoihin oli tullut opiskelemaan tuhansia maaseudun, työväestön sekä meitä alemman keskiluokan lapsia, joilla ei ollut lainkaan opintotukea ja hyvin monilla oli vaikeuksia löytää asunto. Rikkaan ylioppilaskunnan taloudellinen päätösvalta oli ulkopuolisella talouselämän ”Karhukoplalla”, ja edessä ollut 100 -vuotis ”frakkijuhla” näytti Helsingin herrasväen nuorten huonolta operetilta. Kolmas motivoiva tausta oli se, että tuossa tilanteessa julkinen keskustelu Vanhalla määrittelisi opiskelijamaailman asetelman vuosiksi – kuten tekikin.

 

 

Toisin kuin Pernaa sanoo, keskustelutilaisuuden järjestäjissä ei ollut yhtään 1960 -luvun johtavaa ”radikaalia” vaan ylioppilaskunnan nuorempiin ikäluokkiin kuuluvia. Useimmat asennoituivat näihin ”kuusikymmentälukulaisiin” sadankomitealaisiin sosialidemokraatteihin, kriittisesti katsoen heitä joko vasemmalta tai keskeltä kuten minä. Näitä jo kelkasta pudonneita radikaaleja tuli kyllä illan mittaan paikalle, ja he yrittivät omia ”työryhmineen” tilaisuutta siinä onnistumatta.

 

 

Aluksi puheenvuorot suuntauivat ylioppilaskuntaan sekä yliopistoon mutta radikalisoituivat väkitellen politiikkaan. Valokuviin ja Pernaan tekstiin ovat jääneet mm. Ulf Sundqvist ja Erkki Tuomioja, mutta heillä ei ollut puheenvuorojen lisäksi paljoa tekemistä tilaisuuden kanssa. Useimmat paikalla olleet vasemmistososialistit taas suuntasivat illan mittaan ja jatkossa kommunistien vanaveteen, jota kutsuttiin pian O.V. Kuusisen kehittämän taktiikan mukaisesti yleisdemokraattiseksi rintamaksi.

 

 

Kun keskustelu jatkui seuraavana aamuna, paikalle alkoi tulla kommunistien mobilisoimia työmaiden lähetystöjä. Sen taustatyön Pernaa on tutkinut ja kuvaa mielenkiintoisen hyvin, ja lisään vielä kunnioituksella jatkossa SDNL:n Pekka Saarnion kamppailun puolueensa stalinisteja vastaan. Jatkossa tapasimme melko usein Saarnion ja SNK:n puheenjohtajan Ulf Sundqvistin kanssa jakaen tietoja stalinistien etenemisestä että suunnitellen taklaamisia.

 

 

Valtauksen tuossa vaiheessa keskustalaiset sanoutuivat siitä irti KOL:n pääsihteeri Olli Saarelan puheella ja marssimme ulos korvissamme puheenjohtajana toimineen Marianne Laxenin virittämä ”Kansainvälinen” – kommunistien ja sosialistien jäädessä saliin. Se jako vaikutti ja jatkui pitkään.

 

 

Kamppailu suurista ikäluokista

 

Tuohon aikaan oikeiston aatteellinen panos oli niukka ja Vanhallakin äärioikealta varsin vaarallinen savupommin heitto täpötäyteen saliin. Suurten ikäluokkien kannalta ratkaisevat 1960 -luvun lopun ja 1970 -luvun alun ainoat selkeät opiskelija-nuorisopolitiikan ideologiset vaihtoehdot olivat keskusta ja kommunistit heitä seurailevine yleisdemokraatteineen.

 

 

Monien muiden tavoin Pernaa kuitenkin sivuuttaa lähes kokonaan noiden vuosien eniten suoraan valtakunnan politiikkaan vaikuttaneen tekijän eli auringonlaskun puolueeksi tuomitun keskustan uuden nousun. Se taas merkitsi puolueen nuorisoliikkeiden sisälläkin monia vuosia rankaa ideologiasta kamppailua.

 

 

Olin liittynyt keskustaan syksyllä 1967, ja ulosmarssi Vanhan valtauksesta aiheutti uudelle jäsenelle ensimmäiset kritiikit eräiden aikaisemmin keskustaan liittyneiden taholta. Heidän mukaansa olin pettänyt maan eli Paasion hallituksen punamulta-kansanrintaman.

 

 

Syksyllä 1968 Keskustan nuorisojärjestö NKL oli jo omaksunut ”Vihreän aallon” nimellä ajatuksen alkuperäisen nuorsuomalaisen Santeri Alkion ihmisyysaatteen ja maahengen yhteydestä silloin nousussa olleeseen mm. G.H. von Wrightin sivistyshumanismiin ja ratkaisuna hänen näkemäänsä uhkaavaan ympäristökriisiin.

 

 

Keskustan toinen aatteellinen voimavirta oli kuitenkin suhtautuminen presidentti Kekkosen ulkopolitiikkaan. Sen seurauksena nuoriso- ja opiskelijajärjestön tuolloinen johto oli vuosien mittaan sitoutunut presidentti Kekkosen politiikkaa kannattaessaan ”k-linjaan”, mihin he taas katsoivat kuuluvan keskusta-vasemmisto punamultayhteistyön eli kansanrintaman kannattamisen ja pian stalinistien johtamaan yleisdemokraattiseen rintamaan kuulumisen.

 

 

Tuossa vaiheessa itse k-linja oli kuitenkin muodostunut puolueen ja sen nuorisojärjestöjen sisällä usein presidentti Kekkoseen tai Ahti Karjalaiseen vetoavaksi epämääräiseksi vallan käyttäjäksi, jonka vaatimuksilla ei kuitenkaan usein ollut yhteyttä lainattuihin auktoriteetteihin.

 

 

Me Vihreän aallon uusalkiolaiset kannatimme presidentti Kekkosen ulkopolitiikkaa, mutta halusimme selkeää omaa itsenäistä linjaa ja vastustimme sitoutumista yleisdemokraattiseen rintamaan. Varsin nopeasti kävi selväksi, että keskustan nuorisojärjestön laajan kentän enemmistö olisi samaa mieltä, kun pääsisi sanomaan sanansa.

 

 

Opiskelijamaailmassa kommunistit lisääntyivät uskomattomalla vauhdilla tuhansiin, ja sitoutuminen heidän johtamaansa yleisdemokraattiseen rintamaan olisi merkinnyt nuoren keskustan uuden nousun loppua. Joulukuussa 1969 jo ahtaalle joutunut uusalkiolainen ryhmä päätti vapauttaa keskustan opiskelija- ja nuorisoliikkeet k-linjan johdosta ja yleisdemokraateista eli stalinisteista. Seuraavat vuodet olivatkin vimmattua taistelua uusalkiolaisten ja k-linja-yleisdemokraattien välillä. Siihen sekaantuivat kovakouraisestikin myös puolueen silloisten v- ja k -linjojen johtohenkilöt, presidentti Kekkonen ja mm. neuvostodiplomaatit mutta eivät ainoastaan he.

 

 

Uusalkiolaisten voitto toteutui keskustan opiskelijaliiton yleisdemokraattisen johtokunnan erottamisena toukokuussa 1970 ja varmistui valintanani toistamiseen nuorisojärjestön puheenjohtajaksi kesällä 1972. Seuraavat puheenjohtajat olivatkin sitten Esko Aho vuonna 1974 ja Matti Vanhanen 1980. Samalla keskusta lähti vuoden 1970 suuren vaalitappion jälkeen voimakkaaseen nousuun vastoin kaikkien muiden silloisia odotuksia. Suomen seuraavien vuosikymmenten politiikkaa ei voi ymmärtää tuntematta tätä keskustan vaihetta, ja sitä Pernaalla ei ole ollut halua tai aikaa tehdä.

 

 

Nuori oikeisto oli siinä vaiheessa vuosia hiljaa, ja paradoksaalisesti pyrki sitten minulle todistelemaan tukeaan keskustan k-linjalle, kun uusalkiolaisina olimme voittaneet k-linjan puolueen nuorisoliikkeiden sisällä.

 

 

Mutta aukkoja Pernaalla on myös toisen 1970 -luvun voimatekijän eli opiskelijakommunistien osalta, ja hän jopa vähättelee sitä. Kun tuhannet marxilaisen herätyksen saaneet eivät pärjänneet demokraattisessa politiikassa, heille jäivät vaihtoehdoksi henkilökohtainen kriisi, heittäytyminen toiseen äärimmäisyyteen, jääminen tiedekuntiin akateemiselle uralle tai siirtyminen mediaan ja kulttuurin instituutioihin – kouluttamaan uusia ikäluokkia uusilla nimikkeillä mutta perusteiltaan samalta pohjalta.

 

 

Suomalaisen yliopiston, median ja kulttuurin erityisesti teatterin vuosikymmenien kehitystä ja nykytilaa ei voi ymmärtää ilman tämän tunnistamista. Esimerkiksi oikeustieteissä tuon ajan marxilaiset muunnelmineen ja perillisineen ovat olleet merkittävä tekijä niin eduskunnan perustuslakivaliokunnan asiantuntijoina kuin koronaepidemian kriisijohtamisen kampittajina.

 

 

Suomen 1970 -luku

 

Pernaan ”Pimeässä vuosikymmenessä” on paljon mielenkiintoista valtakunnallisesta politiikasta, mikä ansaitsee oman pohdinnan. Päällimmäisiä kommentteja voi kuitenkin esittää. Suomalainen akateemisen historian perinteinen vaikeus on käsitellä yhdessä toisiinsa kytkeytyvää kotimaan ja yleistä eli kansainvälistä historiaa.

 

 

Kuitenkin noina vuosina kylmä sota oli kuumimmillaan ja se oli todellista suurvaltojen kamppailua maailman herruudesta, eikä Suomikaan voinut siltä välttyä. Paljon puhutaan kotiryssistä, mutta minullakin oli sellaisen lisäksi myös kotijenkki, kotisaku ja kotibritti. Ne lounaat ja illalliset ruokkivat pitkään köyhää opiskelijaa, ja pitivät myös ajan tasalla siitä, mitä Helsingissä oikein tapahtui.

 

 

Kun tapasin vuosikymmeniä myöhemmin Lontoossa silloisen kotibrittini eli MI6:n agentin, hän kertoi Helsingin pestiä seuranneista huimista seikkailuistaan eri puolilla maailmaa. Ja kun onnittelin, että olet sentään hengissä, hän vastasi: ”Eihän se teilläkään ollut helppoa. Me lännen agentit sanoimme, että kylmän sodan etulinja kulkee sielujenne läpi.”

 

 

Toisen maailmansodan loppuvaiheessa länsiliittoutuneet olivat tietoisesti jättäneet Suomen Neuvostoliiton etupiiriin presidentti Rooseveltin ollessa valmis enempäänkin, ja siihen nähden presidentti Kekkosen johtama Suomi onnistui hyvin.

 

 

Suomalaisessa tutkimuksessa ei tunnisteta, että tuolloin myös Neuvostoliitossa jatkui lokakuun 1917 vallankumouksesta alkanut ja lähes lopun katastrofiin asti jatkunut sisäinen kamppailu trotskilaisen maailmanvallankumouksen ja ”Venäjä ensin” näkökannan välillä.  Se tuntui myös Neuvostoliiton Helsingin lähetystössä ja alimmalla eli opiskelija- sekä nuorisopolitiikan tasolla.

 

 

Kun yksi nuori diplomaatti uhkaili vaikkapa keskustan ja kokoomuksen kanssa syksyllä 1969 tekemästä sopimuksesta, sen uhkailun protestointi vanhemmalle antoi vastauksen, ettei tarvitse välittää. Ajan kuvaan kuului, että sitä sopimusta piti käydä selittämässä Pentti Kourin kanssa myös presidentti Kekkoselle, jonka varsin kriittisistä kommenteista sovimme Pentin kanssa, ettei hän kieltänyt.

 

 

Mutta oleellista oli Neuvostoliiton Suomen politiikan vaihtelu mm. Beljakovin, Stepanovin ja Ustinovin tapauksina, jotka päätyivät presidentti Kekkosen voittoihin. Myös taloudelliset yhteydet länteen kehittyivät hänen suunnitelmiensa mukaisesti. Hintaakin kyllä tuli, kun nuoren vasemmiston kesyttäminen auttoi sitä etenemään enemmän kuin muuten olisi ollut mahdollista. Väinö Linnastakin tuli tieteen akateemikko, minkä vaikutus tuntuu edelleen.

 

 

Suomen 1970 -luvun suuri sisäpoliittinen kuvio oli presidentti Kekkosen ja Kalevi Sorsan SDP:n liittoutuminen, mihin taas liittyi Sorsan sekä läheinen yhteistyö keskustan Johannes Virolaisen kanssa että hänen ulkopolitiikkansa kaartaminen vasemmalta Urho Kekkosen ohi. Vuosikymmenen mytologiaan kuuluu Mauno Koiviston mukana tullut vapauden aika, mutta tosiasiassa hän rakensi varsin varhaisessa vaiheessa läheiset suhteet Moskovan ”Venäjä ensin” -linjan Viktor Vladimiroviin vaikka antoi ulospäin ymmärtää etäisyyttä. On ilmeistä, että hänen ”Pesänjakajat” vaalikirjansa tekijöistä ainakin yksi tunsi kuvion.

 

 

Pernaa päättää mielenkiintoisen vaikka epätasaisen kirjansa, että Vanhan valtauksen HYY:n mainitsema ”Banderolli kuvaa hyvin suomalaisen vallankumouksellisuuden maltillista luonnetta.” Itse asiassa asia on päinvastoin. Se kertoo jännitteestä tuolloin alkaneen kamppailun keskustalaisen demokraattisen ja marxilaisen osapuolen välillä. Sen ja sen seurausten tutkiminen on vieläkin monille epämukavaa. Enkä tarkoita vain Ville Pernaata ja Unto Hämäläistä, sillä sekä peiliin että reaaliseen kansainväliseen ympäristöön katsominen on vaikeata muillakin suunnilla kuten myös keskustassa.

 

 

---------------

Ville Pernaa

Pimeä vuosikymmen, Suomi 1968-1991 (Siltala 2021)

 

 

Aiheesta laajemmin

Keskustan opiskelijat kylmän sodan etulinjassa 1967-1970

 

Keskustanuoret kylmän sodan etulijassa 1970-1974