Blogi

9/11 ja mitä Suomessa sitten tapahtui, entä nyt?

 

 

 

 

 

New Yorkin ja Washingtonin 9/11 terrori-iskusta on nyt 20 vuotta ja sitä 2002 seurannut Afganistanin sota päättyi juuri sekavissa merkeissä. Seuraavana keväänä 2003 alkanut Yhdysvaltojen hyökkäys Irakiin jatkuu yhä noin 2500 miehen voimin, mutta taistelujoukkojen on määrä vetäytyä vuoden loppuun mennessä. Muiden tavoin Suomikin joutui osaltaan päättämään omista toimistaan, ja voi kysyä mitä siitä nyt tiedetään ja voi oppia?

 

 

Presidentti Halonen antoi 10.9.2021 Iltalehdelle haastattelun Suomen päätöksestä mennä mukaan Afganistaniin. Hänelle peruste oli "osoittaa solidaarisuutta Yhdysvalloille ja seisoa yhteisessä EU-rintamassa kansainvälistä terrorismia vastaan" ja "Suomen painopiste oli etenkin tyttöjen ja naisten koulutuksessa."

 

 

Mutta tuota päätöstä ei Suomessakaan tehty tyhjiössä.

 

 

Paavo Lipposen hallituksella oli vuonna 2002 alullaan myös liittyminen mukaan Yhdysvaltojen Irakin hyökkäyksen jälkihoitoon ja hiljakkoin valmistunut kesän 2001 selonteon tilannekuva: ”Kylmän sodan päättymisen käynnistämät muutokset Euroopan turvallisuuspoliittisessa tilanteessa ovat luonteeltaan syvällisiä ja pysyviä. Laajamittaisen sotilaallisen konfliktin uhka Euroopassa säilyy vähäisenä. Valtioiden toimintaa ohjaa entistä enemmän yhteinen arvoperusta sekä samankaltaiset yhteiskunnalliset ja taloudelliset tekijät.”

 

 

Tämä kylmän sodan jälkeinen, perusteiltaan ideologinen kuva maailmasta oli tuolloin jo tullut osaksi uuden polven ulkopoliittisen eliitin ajattelua, eikä siihen juuri vaikuttanut vuoden 2004 selonteon perusteiltaan jälleen geopoliittinen tilannekuva: ”Venäjän EU-, Nato- ja Yhdysvaltain suhteiden sekä EU:n ja Yhdysvaltain suhteen kehityksellä on suuri merkitys Itämeren alueen turvallisuudelle." "Pohjois-Euroopan turvallisuuden ja vakauden edistäminen säilyy Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan ensisijaisena tavoitteena." Suomi kuten muutkin pohjoismaat ovat maantieteellisesti Venäjän, Yhdysvaltojen ja Manner-Euroopan muodostaman kolmion keskialueella, jonka vakauden varmistaminen on ensisijainen tavoite.

 

 

Kesällä 2001 tuuli oli jo kuitenkin alkanut kääntyä Washingtonissa pois ideologisesta eli neoliberaalista ja neokonservatiivisesta ulkopolitiikasta. George W. Bush kävi vuoden 2000 vaalitaistelun vastustamalla presidentti Clintonin ajan ”nation building” -ajattelua eli Yhdysvaltojen vastuuta muuttaa muutkin kansakunnat demokraattisiksi tarvittaessa sotilaallisin voimin.

 

 

Mutta sitten tuli 11. syyskuuta 2001.

 

 

Presidentti Bush sanoo muistelmissaan, että ”9/11 jälkeen muutin mieleni” ja surauksena oli Afganistanin operaatio. Mutta samaan aikaan presidentti Bushin hallinnossa käynnistyi myös varapresidentti Dick Cheneyn johtama kampanja, jonka mukaan Afganistan ei riitä. Irakin Saddam Husseinilla oli hänen mukaansa Yhdysvaltoja vaarantavia joukkotuhoaseita, jotka oli poistettava. Siihen presidentti Bush suhtautui epäillen vuoden 2003 puolelle asti.

 

 

Mielenkiinnolla voi odottaa pääministeri Paavo Lipposen muistelmia, mitä Suomen poliittisessa johdossa tapahtui vuoden syyskuun 2001 jälkeen suuntauduttaessa ensin 2002 aikana Afganistaniin ja pian sen jälkeen Yhdysvaltojen Irakin hyökkäyksen jälkihoitoon. Joitakin havaintoja on jo käytettävissä.

 

 

Osmo Soininvaaran mukaan pääministeri Lipponen tiedusteli häneltä loppukesästä 2002 vihreiden asennetta Suomen ulkopolitiikan muuttumisesta Nato -jäsenyyteen ennakoiden sitä. Minulle taas Yhdysvaltojen apulaispuolustusministerin varamies Ian Brzezinski sanoi syksyllä 2004, että ”teidänhän piti liittyä Natoon”.

 

 

 

Afganistanista Irakin jälkihoidon torjumiseen

 

Olin vuodet 1997-2003 Brysselissä COPA-COGECA:n pääsihteerinä, ja se toi sattumalta lähelle Suomen tuolloista ulkopolitiikkaa.

 

 

Joulukuun alussa 2002 yllätyin myönteisesti, kun ulkoministeriö kutsui etujärjestön pääsihteerin kotimaahan Helsinki –prosessin konferenssiin. Siinä oli kyse Suomen panoksesta kehittyvien maiden kehitykseen.

 

 

Konferenssi alkoi vastaanotolla Kansallismuseossa. Juuri kotoa Järvenpäästä lähtiessäni kuulin uutisista, että pääministeri Paavo Lipponen oli saanut kutsun Washingtoniin. Vastaanotolla tapasin ensimmäisten joukossa vanhan tuttavani Helsingin Sanomien toimittaja Olli Kivisen. Kysyin häneltä, mistä Lipposen kutsussa mahtaa olla kysymys. Kivinen vastasi, että hyviä suhteita kai tässä vaalitaan. Vastasin puolestani oppineeni Brysselissä, että siihen kammariin on arvokkaat tiketit.

 

 

Illalla oli illallinen Finlandia talolla. Nuoruuden tuttavat olivat edenneet asemiin ulkoministeriössä, ja joitakin heistä tuli tervehtimään istuen syömään samaan pöytään. Mutta sitten kansliapäällikkö Antti Satuli tuli hakemaan heidät omaansa. Olisiko syynä, etteivät lörpöttelisi? Jotakin oli siis ilmeisesti tekeillä.

 

 

Perjantaina viimeisen konferenssipäivän aamuna ulkoministeri Tuomioja ilmoitti, että hän puhuu heti, koska UTVA on kutsuttu kiireellisesti koolle. Kun sen jälkeen tulin kotiin, uutisista kerrottiin, että UTVA on päättänyt Suomen selvittävän mahdollisuuksia osallistua mahdollisen Irakin sodan jälkihoitoon. Soitin Kiviselle, että löytyihän se hintalappu.

 

 

Palasin Brysseliin työmaalle, ja kelasin uutisia verkosta. Perjantaina Valkoisen talon tiedottaja oli kertonut, että Suomi on ystävämaa ja sen pääministeri Paavo Lipponen saapuu vierailulle Washingtoniin. Kuvio oli ilmeinen, mutta ei vielä aivan selvä.

 

 

Jossakin Helsingissä käynnin vaiheessa soitin myös puheenjohtaja Anneli Jäätteenmäelle tapaamista varten. Kiireissään hän pyysi soittamaan joululomalla, jotta voisimme silloin tavata. Niin tapahtuikin, ja tapasimme Lasipalatsin ravintolassa 3. tammikuuta 2003.

 

 

Heti alkuunsa Jäätteenmäki huokaisi. Uudenvuodenpuheessaan presidentti Halonen oli ollut pidättyväinen ja pääministeri Lipponen tilaa tekevä Suomen liittymiseen mukaan Yhdysvaltojen Irakin hyökkäyksen jälkihoitoon. Vaalitaistelukin menee hankalaan suuntaan. Jos kannatat hyökkäystä Irakiin äänestät lipposlaisia demareita, jos vastustat äänestät tuomiojalaisia. Presidentti Halosella tuntuu kuitenkin olevan kestävä kanta nojaamisesta YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmaan. Ratkaisevaa siis oli, tuleeko vielä uutta YK:n turvallisuusneuvoston  päätöslauselmaa eli sellaista, joka oikeuttaisi Yhdysvaltojen hyökkäyksen.

 

 

Kerroin Jäätteenmäelle kuulumiset Brysselissä. Eri tavoin minulla oli monia yhteyksiä korkeissa asemissa oleviin ranskalaisiin, ja niistä merkittävin oli Brysselin johtavien enarkkien ”byroon” kuukausitapaaminen. Sellainen oli taas ollut joulukuun puolivälissä. Olin kuunnellut korva tarkkana, mitä EU:n keskeisillä pääosastoilla, Natossa ja Ranskan lähetystöissä toimivat enarkit kertoivat toisilleen ja siinä samalla minulle.

 

 

Ensimmäinen selvä viesti oli, ettei Yhdysvaltojen ja Englannin julkisista väitteistä huolimatta ole olemassa mitään todisteita Irakilla olevista joukkotuhoaseista. Toinen viesti oli, että koska todisteita ei ole, Ranska ei tule missään tapauksessa kannattamaan hyökkäystä, jos Yhdysvallat tuo sen YK:n turvallisuusneuvostoon. Kolmas viesti oli, että jos ja kun todennäköisesti amerikkalaisten hyökkäys alkaa, se toteutuu lähellä Suomen vaalipäiviä.

 

 

Nykyään on jo runsaasti dokumentoituja tutkimuksia Yhdysvaltojen Irakin hyökkäyksen päätöksenteosta vuosina 2002-2003 ja siihen liittyneestä Valkoisen talon sisäisestä väännöstä presidentti Bushin ja varapresidentti Cheneyn välillä. Vielä jouluna 2002 presidentti Bush kokosi yhteen kaiken saatavilla olevan tiedustelutiedon, ja kommentoi alan johtajille suuttuneesti, että eikö teillä todellakaan ole mitään näyttöön perustuvaa tietoa Irakin joukkotuhoaseista.

 

 

Samaan aikaan Suomen johdolle kuitenkin esitettiin varmana tietona Saddam Husseinin joukkotuhoaseet, ja pääministeri Lipponen varapresidentti Cheneyn kutsusta kävi sen pohjalta joulukuun 2002 alussa keskustelunsa Valkoisessa talossa. Se ei ainakaan heikentänyt varapresidentti Cheneyn politiikkaa suhteessa presidentti Bushiin.

 

 

Tammikuun 3. päivänä 2003 Lasipalatsin ravintolassa oma johtopäätökseni puheenjohtaja Jäätteenmäelle oli, että pääministeri Lipponen oli ottamassa riskin luottaessaan joukkotuhoaseiden olemassaoloon ja YK:n turvallisuusneuvoston toiseenkin päätöslauselmaan pelkästään amerikkalaisten antamien tietojen perusteella - kuten hän sitten vielä joitakin viikkoja ennen eduskuntavaaleja ja hyökkäystä Turun Sanomissa kirjoitti.

 

 

Jäätteenmäki puolestaan sanoi tietojeni puoltavan hänen muodostamaansa kantaa. Ja kun olet noin asiaan syventynyt, voitko kirjoittaa luonnoksen asiaa koskevaksi puheeksi puoluehallitukseen. Joululoma loppui pian ja lensin kevääksi takaisin työmaalle Brysseliin, missä kirjoitin puheluonnoksen. Jäätteenmäki muokkasi sitä puoluehallitukseen. Sitä seurasi kevään voitokas vaalitaistelu, joka käänsi Suomen pois Paavo Lipposen hallituksen valitsemilta raiteilta kohti Irakia.

 

 

Loppuvaiheessaan Lipposen hallitus kommentoi Yhdysvaltojen hyökkäystä käyttäen lievintä mahdollista eli ”lament” eli pahoittelu sanaa. Se taas jäi kaivamaan presidentti Halosta niin, että hän seuraavan vuoden syksynä YK:n yleisistunnossa tuomitsi Yhdysvallat sanoen, että ”osa jäsenkunnasta turvautui voimatoimiin, jotka eivät olleet kansainvälisen oikeuden mukaisia.” Kun joukkotuhoaseita ei ollut löytynyt, Yhdysvallat oli tuossa vaiheessa varsin vaikeassa asemassa ja se hiersi koko vuosikymmenen maiden välisissä poliittisissa yhteyksissä tai paremminkin niiden niukkuudessa jättäen tilaa sotilaille.

 

 

Kaiken kaikkiaan oppositiojohtaja Jäätteenmäellä oli jo tammikuussa 2003 parempi arvostelukyky ja tilannekuva kuin Lipposen hallituksella. Kukaan muu kuin Anneli Jäätteenmäki ei tuolloin uskaltanut haastaa Paavo Lipposta. Jäätteenmäki onkin yksi Suomen lyhytaikaisimmista pääministereistä, mutta myös erityisen paljon vaikuttaneista.

 

 

 

Vuodet ovat vierineet.

 

Suomalaisessa uuden polven ulkopoliittisessa eliitissä jäi kuitenkin päälle vuosituhannen alun ideologinen ajattelu. Mutta läpi näiden vuosien itse Yhdysvalloissa on jatkunut kaikkien presidenttien ja presidenttiehdokkaiden taustajoukoissa intensiivinen realistinen keskustelu Afganistanin ja Irakin operaatioiden viisaudesta ja mahdollisuudesta lopettaa ne. Se jatkui koko presidentti Obaman ja Trumpin kausien ajan heidän taustajoukoissaan kuten myös heti Bidein ehdokkuuden aikana.

 

 

Presidentti Biden oli sitten ensimmäinen, joka katsoi itsellään olevan voimaa ja varaa toteuttaa päätös. Häntä lähellä olevat mutta hallinnon siteistä vapaat keskeiset amerikkalaiset ulkopolitiikan eliitin hahmot kuten Georgetownin professori Charles Kupchan ja Harvardin Graham Allison viestivät nyt Yhdysvaltojen helpottunutta tilannetta keskittyä tämän vuosisadan suuriin kysymyksiin. Mieleen tulee minut silloin yllättänyt tunnelma Harvardin ulkopolitiikan kursseilla 1975-1976 pian Yhdysvalojen Vietnamista lähdön jälkeen.

 

 

Jokainen viime vuosikymmenet amerikkalaista ja suomalaista keskustelua seurannut on voinut arvata suomalaisen ulkopolitiikan ideologisen eliitin yllätyksen Afganistanin sodan tällaisesta loppumisesta.

 

 

Kun tänään seuraa amerikkalaista keskustelua, nousevat tietenkin esiin maan sisäinen kehittäminen sekä Kiinan ja ilmaston haaste. Mutta perässä tulee tietoisuus, että Yhdysvaltojen armeija budjetilla mitaten on yhä yksin yhtä paljon kuin seuraavat 8-9 yhteensä. Merkittävissä puheenvuoroissa linjataan sen voiman varaamista jatkossa säästeliäämmin ja paremmin harkiten kohteisiin, ja voi pitää varmana, että Jäämeren länsipää-pohjoisin Eurooppa on alueena yksi niistä. Eikä Venäjäkään ole lähtemässä täältä pois.

 

 

Siihen taas on satojen vuosien aikana ollut syynä maapallokartalta näkyvä tämän alueen oleminen Atlantin valtojen ja Venäjän keskinäistä rajaseutua. Uusi syy alueen merkitykseen on Jäämeren avautuminen Kiinan mahdolliseksi meritieksi Atlantille. Viimeistään Stolbovan rauhasta 1617 hallitseva Atlantin valta ja Venäjä ovat välttäneet täällä keskinäistä sotaa ja loppupelissä ne ovat aina hoitaneet tänne sitä auttavan järjestyksen – sekä työntäneet alueelta pois sotilaallisesti Keski-Euroopasta paikalle yrittäneet.

 

 

Yksi Washingtonin kulissien nykyinen teema on harmi siitä, että kylmän sodan jälkeinen oma politiikka on puristanut Venäjää Kiinan syliin, sillä geopolitiikan historiallisen kuvion mukaan Venäjän pitäisi olla Euroopan puskuri Kiinaan eikä sen käytävä Eurooppaan – ja miten tilanteen saisi korjattua.

 

 

Presidentti Bidenia on moitittu, ettei hän informoinut ajoissa ja kunnolla lähdöstä, mutta kun haravoi historiaa ei sitä ole vastaavassa tilanteessa tehnyt juuri koskaan kukaan suurvaltojen johtajista – usein paljoa ennen edes omille esikunnilleen. Vastaava toteamus Suomesta on, ettei maan johto ole murrosvaiheissa juuri koskaan ollut selvillä suurvaltojen johtojen perimmäisistä tai keskinäisistä ajatuksista.

 

 

Näiden tekijöiden hyvyyttä tai huonoutta on turha arvuutella, koska ne ovat vain havaittuja tosiasioita. Nyt koetun koronakriisin että Afganistanin jälkeen auttaisi niiden kotimaisten ja ulkomaisten päätösten tarkka analyysi kuten sekin, että pieni valtio pitäisi tärkeimpänä kysymyksenään, miten nyt havaittavat tekijät kohdentuvat sen omaan ympäristöön. Sitä auttaa myös Suomen historian realistinen uudelleen muistaminen osana suurvaltojen loppupelien todellisia päätöksiä. Sodat ja vallankumoukset ovat aina kansalaisille verisiä ja pahoja, mutta siihen rajoittuminen ei kerro kuka, mitä ja miksi niistä päättivät. Se taas on tarpeellista, jotta voisi ottaa oppia.

 

 

Kun uutta puolustusselontekoa lukee hyvällä tahdolla ja sillä silmällä, voi ehkä olla, että se saattaa olla tapahtumassa. Mutta aika näyttää.