Blogi

Suuri Saksa ja pieni Suomi 150 vuotta

 

 

 

 

 

 

Tänään 18.1.2021 tulee kuluneeksi 150 vuotta Saksan yhdistymisestä, kun Preussin kuningas Vilhelm I huudettiin koko Saksan keisariksi Versailles’n peilisalissa 18.1.1871. Vastaavasti tulee kuluneeksi 102 vuotta siitä, kun ensimmäisen maailmansodan jälkeen 18.1.1919 avattiin Pariisin rauhankonferenssi ja sen Saksalle sanelema rauha allekirjoitettiin Versailles’n salissa 28.6.1919 (kuva).

 

 

Otto von Bismarckin johtama hanke yhdisti hajanaiset saksalaiset ruhtinaskunnat, ja se kumosi vuoden 1815 Wienin kongressin sopiman Euroopan järjestyksen. Siksi sen toteuttamiseen tarvittiin sotilaallinen voitto Itävallasta ja Ranskasta.

 

 

Itävallasta saadun voiton jälkeen Saksa voitti Ranskan 2. syyskuuta 1870 Sedanissa. Bismarck pelkäsi Itävallan, Venäjän ja Englannin hyökkäävän selustaan. Venäjän Aleksanteri II oli kuitenkin kiitollinen Bismarckille tämän pysymisestä sivussa vuoden 1863 Puolan kapinan kukistamisesta. Englannille taas sopi hyvin Saksan ja Ranskan toistensa kurittaminen.

 

 

Itävalta oli selvinnyt sodastaan vähällä, mutta Ranskalle Bismarck ei antanut armoa. Elsas ja Lothringen liitettiin Saksaan ja sotakorvaukset olivat 5 miljardia frangia. Sillä rahalla rahoitettiin sodan lisäksi Saksan teollisuuden nousu. Elsas-Lothringen taas konkretisoi maiden vihanpidon tulevina vuosikymmeninä. Sodan aikana Pariisin Montmartren pormestarina ollut Georges Clemenceaukaan ei unohtanut, ja hän myös näytti sen pääministerinä Versailes’n peilisalissa.

 

 

Myös Suomen kannalta Saksan yhdistyminen 1871 oli mullistus.

 

 

Uusi Saksa näytti voimansa ajamalla nurin Venäjän Turkin sodan voiton Berliinin konferenssissa vuonna 1878. Siitä alkoi Saksan vastaisen liittokunnan muodostuminen Venäjän ja Ranskan välillä – ententen johon myös Englanti ja Yhdysvallat liittyivät voittamaan ensimmäisen maailmansodan.

 

 

Venäjän Aleksanteri II ja Aleksanteri III katuivat pian kiitollisuuttaan Bismarckille. Sellaiseen tämä ei koskaan syyllistynyt. Bismarck kuvasi Realpolitik -ajatteluaan: ”Tunteellinen politiikka ei saa vastakaikua… Jokaisen muun hallituksen toiminnan periaate on vain sen oma etu verhoaapa se sitten sen millaiseen laillisuuden kaapuun tahansa… Taivaan tähden ei mitään tunteellisia liittoumia vain sen vuoksi että tietoisuus hyvästä teosta on ainoa palkinto uhrauksistamme… Suurvallan politiikan ainoa terve perusta on… itsekkyys eikä romantiikka… Kiitollisuus tai luottamus ei tuo yhtään miestä kentälle meidän puolellemme; ainoastaan pelko voi saada sen aikaan, jos käytämme sitä huolellisesti ja taitavasti… Politiikka on mahdollisuuden taitoa, tietämystä suhteellisesta.”

 

 

Bismarck oli hyvin tietoinen yhdistyneen ja voimistuvan Saksan vaarasta joutua kahden rintaman väliin. Hänen politiikkansa tähtäsi sen estämiseen ja samalla liittokuntaan ja varustautumiseen kahden rintaman sodan varalle. Siihen johtanutta kehitystä ei tarvinnutkaan odottaa pitkään.

 

 

Helmikuussa 1881 Aleksanteri II murhattiin ja hänen tilalleen tuli Aleksanteri III. Heinäkuussa 1888 Saksan keisariksi tuli 29 -vuotias Vilhelm II, joka erotti Bismarckin 1890 ja kertoi avoimesti suunnitelmistaan yhdistää Eurooppa johtoonsa. Samaan aikaan syntyi Venäjän ja Ranskan sotilasliittoon johtanut sopimus, joka oli voimassa, kun Sarajevon laukaukset ammuttiin 28.6.1914 – päivälleen viisi vuotta ennen Versailles’n rauhan allekirjoitusta.

 

 

Venäjällä on aina kilpaillut kaksi koulukuntaa Pohjolan ja Suomen politiikasta: Venäjän vihollisista irti pysyvä Suomi osana Pohjolan tasapainoa ja siitä seuraava Ruotsin puolueettomuus vai Suomi Venäjän vihollisten tukialueena kohti Pietaria. Autonomian alusta oli noudatettu Aleksanteri II:n Englannin ulkoministeri Castlereaghin kanssa Wienissä 1814 vahvistunutta tasapainopolitiikkaa. Pakettiin kuuluivat mahdollisimman vähän Ruotsia pelottava autonominen suuriruhtinaskunta Pietarin suojana, Ruotsin pidättyvyys revanssista ja sille Norja kompensaationa sekä Venäjän pidättyvyys etenemisestä Atlantin rannikolle.

 

 

Nyt Saksan yhdistymisen jälkeen Ranskan kanssa koordinoidussa sotasuunnitelmassa Saksan odotettiin hyökkäävän Venäjälle myös Suomen kautta, Ruotsinkin liittyminen otettiin huomioon ja suomalaiset todennäköisesti käyttäisivät tilannetta hyväkseen viedäkseen loppuun kansallisen hankkeensa. Ensimmäinen merkki Venäjän Suomen politiikan muuttumisesta saatiin Aleksanteri III:lta marraskuussa 1889.

 

 

Ensimmäinen maailmansota tuli sitten kaikkine tunnettuine vaiheineen sekä seurauksineen, ja yksi niistä oli Versailles’n rauha. Sen jälkeen kaikki suurvallat olivat tyytymättömiä. Rankat rauhanehdot saaneessa Saksassa sai kannatusta ajatus, että sota oli mennyt hyvin, mutta sosialistit ja juutalaiset iskivät kotirintamalla selkään ja auttoivat vihollista korjausta vaativaan rauhaan. Seuraavassa sodassa Yhdysvaltojen presidentti Roosevelt järjestikin niin, että Venäjä saisi vallata Berliinin, ettei jäisi epäselvyyttä, kuka voitti ja kuka hävisi. Vuonna 1919 Ranskan teollinen pohjoisosa oli tuhottu ja sen asema oli turvallisuuspoliittisesti heikompi kuin ennen sotaa varsinkin, kun Yhdysvallat ei ratifioinut rauhaa ja Ranskalle annetut turvatakuut eivät toteutuneet. Englanti taas halusi perinteiseen tapaan vetäytyä Euroopan mantereelta, ja siellä voitti alaa ajatus, että saksalaisten tyytymättömyys oli perusteltua.

 

 

Kaikkien vaikeuksien jälkeen 1920 -luvun lopulla tilanne Euroopassa alkoi kuitenkin rauhoittua. Versailles’n rauhansopimuksen sotakorvaus- ja turvatakuukysymys saatiin ratkaistua paljolti Ranskan ulkoministeri Aristide Briandin, Englannin ulkoministeri Austen Chamberainin ja Saksan ulkoministeri Gustav Stresemannin yhteistyöllä. Sen tulokset tiivistyivät 1925 Locarnon ja 1928 Briand-Kellog sopimuksiin. Reininmaan miehityskin loppui kesällä 1930.

 

 

Pahaksi onneksi New Yorkin pörssi romahti 29. lokakuuta 1929. Sitä ennen Austen Chamberlainin jätti paikkansa ja Gustav Stresemann kuoli. Sakassa New Yorkin romahduksen taloudellinen vaikutus liittyi heti Versailles’n rauhan katkeruuteen, ja Adolf Hitlerin puolue sai syyskuun 1930 vaaleissa 18,3 prosentin kannatuksen ja 107 paikkaa. Suomessakaan ei tarvinnut odotella äärioikeiston nousua, joka samana vuonna johti väkivaltaisiin kyydityksiin, kesän ”talonpikaismarssiin”, syksyn Ståhlbergin kyyditykseen ja lopulta talven 1932 Mäntsälän kapinaan – minkä jälkeen suomalaiset lopullisesti torjuivat yrityksen vuoden 1933 eduskuntavaaleissa.

 

 

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Neuvosto-Venäjä oli kaikille vanhaa imperiumiaan havitteleva hylkiö, ja se liittoutui julkisestikin 1922 Rapallossa toisen hylkiön eli hävinneen Saksan kanssa, mikä suomalaisten tietämättä rauhoitti pohjoista Eurooppaa. Pohjolan osalta Neuvosto-Venäjällä jatkui nyt marxilaisena sovelluksena kilpailu kahdesta Pohjolan ja Suomen politiikan vaihtoehdosta, joista ratkaisevissa kohdissa kuten Teheranissa joulukuussa 1943 voitti Yhdysvaltojen suuntaan näiden kahden suurvallan keskinäisen Pohjolan raja-alueen tasapainopolitiikka, johon mahtui myös itsenäinen Suomi. Ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikana Suomen poliittinen johto ei ollut selvillä suurvaltojen keskinäisestä politiikasta saatikka sen satunnaisista sivuvaikutuksista Suomeen, mutta sen oppikoulun jälkeen Mannerheim, J.K. Paasikivi, Urho Kekkonen ja Mauno Koivisto ymmärsivät – kuten myös Ruotsi ja Yhdysvallat.

 

 

Nyt toisen kylmän sodan alkaessa käsillä ovat jälleen kaikille perusteiltaan samat kysymykset - kuin ensi kesänä 300 vuotta sitten tehdyn Uudenkaupungin rauhan jälkeen aina ovat olleet.