Blogi

Suomessa Washingtonin parhaan analyysin saa peilistä

Yhdysvaltojen dramaattisten ja huolestuttavien tapahtumien jälkeen alkaa keskustelu demokratian perusteista ja tulevaisuudesta. Siihen Suomen parlamentaarisen sivistysdemokratian aatteella ja kokemuksella on annettavaa.

 

 

Suomi on vakaa demokratia, koska se perustuu kansanivistykseen ja laaja kansa on siksi alusta alkaen alkaen torjunut monia kaappauksia.

 

 

Kuten tunnettua Venäjän vallankumous julistettiin 7. marraskuuta 1917. Suomessa juuri valittu eduskunta julistautui korkeimman vallan käyttäjäksi ja samalla irti Venäjästä 15. marraskuuta. Jo seuraavana päivänä eduskunta asetti perustuslakivaliokunnan puheenjohtajanaan K.J. Ståhlberg ja jäseninä kansanedustajat laidasta laitaan.

 

 

P.E. Svinhufvudin senaatti antoi 4. joulukuuta sekä itsenäisyysjulistuksen että esityksen uudeksi demokraattiseksi hallitusmuodoksi, ja kaksi päivää myöhemmin eduskunta hyväksyi julistuksen.

 

 

Eduskunnan perustuslakivaliokunta alkoi heti käsitellä hallitusmuotoesitystä ja sai sen ensimmäisen lukemisen valmiiksi 25. tammikuuta 1918. Mutta samaan aikaan samassa talossa valiokunnan sosialidemokraattiset jäsenet päättivät kumota sen. Vallankumous alkoi sitten yllättäen 27.-28. tammikuuta välisenä yönä. Vaasaan siirtynyttä Mannerheimia ei kuitenkaan hämätty, ja hän sai kumouksen torjumiseen tuekseen riittävän osan tasavaltalaista kansaa.

 

 

Yritykset eivät kuitenkaan loppuneet kevääseen 1918. Sen jälkeen oikeisto alkoi ajaa monarkiaa ja saksalaista kuningasta. Maalaisliitto ja jäljellä olleet nuorsuomalaiset eivät siihen taipuneet. Niinpä monarkistit valitsivat 9. lokakuuta saksalaisen kuninkaan vuoden 1772 hallitusmuodon perusteella sen kuninkaalle antamin lähes itsevaltiaan valtuuksin. Tasavaltalaisten viivytys ja Saksan tappio torjuivat sen yrityksen.

 

 

Kesällä 1919 taas valtionhoitaja Mannerheim suunnitteli oikeistoaktivistien ideoimaa vallankaappausta Pietariin suuntautuvan hyökkäyksen tueksi. Se tuli sisäisesti torjutuksi ensin keskustan toimesta ja sitten kaikkien puolueiden sekä Englannin ulkoministeriön tuella.

 

 

Tasavaltainen Suomi alkoi rauhoittua, mutta ei laidoilta. Maasta paenneet punaiset laitettiin rakentamaan ensin sosialismia ja sitten kanavaa Itä-Karjalaan, ja kotimaahan jääneet provosoimaan tannerilaisia sosialidemokraatteja ja porvareita. Oikeiston vanha valta puolusti asemiaan ja alkoi radikalisoitua.

 

 

Äärilaitojen keskinäisen kiihotuksen ensimmäinen suurempi törmäys oli Lapuan joukkotappelu marraskuussa 1929. Sitä seurasi kansalaiskokous ja lähetystö Helsinkiin kommunismin vastustamisen merkeissä. Se tuli kuin tilauksesta valmiiksi organisoituneelle äärioikeistolle, joka kaappasi hankkeen johdon.

 

 

Sitä seurasi kamppailu äärioikeiston ja tasavaltalaisten välillä. Ensimmäinen väkivaltaisuus oli 27. maaliskuuta 1930 vaasalaisen ”Työn äänen” kirjapainon särkeminen. Sitä seurasi vasemmistolaisten kyydityksiä ja murhia. Heinäkuun 6. päivänä joukko lapualaisia tunkeutui Säätytaloon eduskunnan perustuslakivaliokunnan istuntoon ja kyyditti sieltä Lapualle kaksi valiokunnan jäsentä. Seuraavana päivänä oli Helsingissä runsaan 12 000 miehen talonpoikasmarssi. Sen johtoryhmään kuulunut rovasti Kaarlo Kares julisti 22. heinäkuuta: ”On muistettava, että sittenkin on kysymyksessä eräänlainen vallankumous, samanlainen kuin suoritettiin vapaudenajan loppuhetkellä. Eduskuntapuolueiden itsevalta oli ja on kumottava. Ei mikään valta näy astuvan sijaltaan ilman jonkinlaista pakkoa ja väkivaltaa.”

 

 

Heinäkuun 1930 jälkeen kyyditysten vauhti kiihtyi ja ne huipentuivat 14. lokakuuta ensimmäisen presidentin K.J. Ståhlbergin kyyditykseen. Oikeistoradikalismin eli suomalaisen fasismin huipentuma oli 28.-29. helmikuuta 1932 Mäntsälän kapina, jonka taltuttivat presidentti P.E. Svinhufvud sekä suojeluskuntien tasavaltalaiset maalaisliittolaiset vastustamalla mukaan menoa.

 

 

Lopullisen iskun äärioikeistolle antoi kesän 1933 eduskuntavaali, jossa Lapuan liikettä jatkaneen IKL:n ja Kokoomuksen vaaliliitossa Kokoomus menetti 24 paikkaa verrattuna edellisissä vaaleissa yksin saamiinsa paikkoihin. Pankinjohtaja J.K. Paasikivi palasi politiikkaan laittamaan vanhaa puoluettaan järjestykseen ja irrottamaan sitä äärioikeistosta.

 

 

Suomen kokemus oli, että valtaa itselleen demokratialta ottava ääriliike etenee aina ja kaikkialla siihen asti kuin se päättäväisesti torjutaan. Se oli Urho Kekkosenkin "Demokratian itsepuolustuksen" ajatus, ja hän toimi sisäministerinä sen mukaisesti.

 

 

Omalla tavallaan kumousyrityksiin kuului myös O.W. Kuusisen Terijoen hallitus talvisodan alkaessa 1939, mutta senkin laaja kansa torjui. Parhaiten Kuusisen hankkeista onnistui hänen seuraajiensa kolmas yritys 1960 ja 1970 -luvuilla. Kylmän sodan ilmapiirissä marxilaisuus sai Suomessa opiskelijoiden keskuudessa uskomattoman laajan kannatuksen, jonka vaikutus tuntuu yhä ajattelutavoissa asettua erilaisin perustein parlamentaarisen demokratian yläpuolelle.

 

 

Kansainvälisesti katsoen ainukertainen oli Suomen valtamedian ylistämä ryssä- ja luokkavihan yhdistäminen ja uusintaminen asenteeksi vihaan ja väkivaltaan uudelle ikäluokalle Kansallisteatterin Kristian Smedsin Tuntemattomassa sotilaassa 2007. Sitä seurasi vuosina 2017-2019 kevään 1918 marxilaisen vallankumouksen laaja puolustelu mediassa.

 

 

Ajankohtainen demokratian haaste Suomessa on nyt selkeästi presidentti Trumpinkin rohkaisemana esille pyrkivä äärisuuntaus jopa avoimesti lapualaisin tunnuksin. Ääriliikkeiden perustelu on aina ollut joku demokratiaa suurempi asia, ja niitä löytyy jokaisen ikäluokan ääri-ihmisille. Niiden torjumisessa on ratkaisevaa sivistyshistorian synnyttämän viisaan ja tietävän, maltillisen ja kohtuullisen, oikeamielisen, urhean ja hyväntahtoisen laajan kansan eli demokraattisten kansalaisten laaja enemmistö. Suomen historiassa laajan kansan enemmistön on kehittänyt alusta alkaen kansallisuusaate sivistyshankkeena.

 

 

"Suomen synty" ja "Nuori Suomi" -teokset osoittavat itsenäisen Suomen parlamentaarisen demokratian mallin syntyneen J.V. Snellmanin kansallisen sivistysaatteen sekä nuorsuomalaisen K.J. Ståhlbergin argumentoimana kansallisten ja kansainvälisten kokemusten pohjalta. Se on monin tavoin lähellä ensimmäisten demokratioiden eli Yhdysvaltojen ja Englannin John Locken valtio-oppia, mutta Suomen parlamentaarisella sivistysdemokratialla on myös erityinen vahvuus, jolla nyt on laajempaa merkitystä.

 

 

Amerikkalaiset käsittivät alun perin ja perustellusti maailman ensimmäisen demokraattisen valtionsa poikkeukselliseksi ja esimerkiksi muille. Itse asiassa samalla aikakaudella alkunsa saaneen J.V. Snellmanin kansallisuusaatteen mukaan myös Suomi on erityistapaus, mutta yhtenä yleisinhimillisen erityisenä arvokkaana muotona kuten muutkin kansakunnat. Yhdysvaltojen perustajat ymmärsivät vapauden ja demokratian valistuksen mukaisesti valmiina luonnon lahjana. Suomen parlamentaarisen demokratian synty perustuu sivistyksen voimin kasvamiin järkeviin ja tietäviin, eettisiin ja vapaisiin eli demokraattisiin kansalaisiin. Siis kansansivistykseen, jota on jatkuvasti sekä huollettava että puolustettava ettei se taannu.

 

 

Suomen historiallinen kokemus on nyt puheenvuoro Suomea itseään ja koko ihmiskuntaa koskettavaan keskusteluun demokratian vahvistamisesta, puolustamisesta ja tulevaisuudesta.