Blogi

Hultqvistin laiskanläksy suomalaisille

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ruotsin puolustusministeri Peter Hultqvist antoi vuoden lopuksi Ylen toimittaja Kirsi Heikelille mielenkiintoisen ja tärkeän haastattelun – jonka ydinasioita Ylen laajempi uutisointi tosin kuittasi ohittamalla niitä. Haastattelun mukaan Ruotsi jatkaa sotilasliitto Naton osalta vuoden 1812 politiikkaansa, rakentaa Pohjolaan suoraan Yhdysvaltoihin kytkeytyvää sotilaallista kudelmaa eikä mainitse EU:ta turvallisuuspoliittisena tekijänä.

 

 

Haastattelun pääkohtia.

 

Heikel: ”Enemmistö valtiopäivillä kannattaa mahdollisuutta hakea Nato-jäsenyyttä ja haluaa, että hallitus ilmaisee tämän Ruotsin kantana. Pidät Nato-optiota ongelmallisena, miksi?”

 

Hultqvist: ”Suomella on ollut Nato-optio pitkään. Suomi haluaa kertoa sillä, että se tekee puolustustaan koskevat päätökset itsenäisesti. Ruotsilla on puolestaan perinne sotilaallisesta liittoutumattomuudesta. Norja ja Tanska ovat Naton jäseniä.

 

Pohjoismaissa vallitsee pitkällä aikavälillä syntynyt turvallisuuspoliittinen tasapaino. Jos yksi maa alkaa tätä keinuttaa ja tuoda mukaan uusia elementtejä, siitä syntyy turvattomuutta ja herää kysymyksiä, onko linja muuttumassa. Se ei ole hallituksesta eikä minusta hyvä asia.”

 

Heikel: ”Miten tärkeää sotilaallinen liittoutumattomuus on sinulle ja puolueellesi sosiaalidemokraateille?”

 

Hultqvist: ”Jos me muuttaisimme turvallisuuspolitiikan linjaa ja hakisimme Naton jäsenyyttä, se muuttaisi tasapainoa koko Skandinaviassa. Se aiheuttaisi Suomelle valtavan paineen, jolla on pitkä raja Venäjän kanssa.

 

Meidän on katsottava, mitä sillä Suomen suhteen saavutettaisiin, jos tekisimme sellaisen päätöksen.

 

Minusta turvallisuutta hyödyttää parhaiten se, että kehitämme sotilaallista yhteistyötä toteuttamiskelposilla tavoilla ja otamme siinä sopivia askeleita eteenpäin.”

 

 

Mitä siis tarkoittaa Ruotsin varjelema koko Skandinavian tasapaino, jonka horjuttaminen aiheuttaisi pitkän Venäjän rajan Suomelle valtavan paineen? Ja mitä tarkoittaa Skandinaviassa pitkällä aikavälillä syntynyt turvallisuuspoliittinen tasapaino, johon uusien elementtien tuominen synnyttäisi turvattomuutta ja kysymyksiä linjan muuttumisesta?

 

 

Kylmän sodan jälkeen Ruotsi arvioi silloin vähentyneen jännityksen vaikutukset väärin, ja se ajoi alas omaa puolustustaan – toisin kuin Ruotsinkin pitkänä itärajana pitkään toiminut Suomi. Maailman jälleen muuttuessa Ruotsilla on nyt kuitenkin entisenä suurvaltana ”pitkän aikavälin” kokemusta nykyajan suurvaltojen kasvavan jännityksen tuomasta haasteesta itselleen ja koko Pohjolalle yhteisvaikutuksena kolmelta suunnalta. Tämän perinteisen haasteen ratkaisusta Ruotsissa on kiistelty heti oman suurvalta-aseman menettämisen jälkeen 1700 -luvulta alkaen.

 

 

Toisaalla ovat olleet revanssihenkiset hattujen perilliset kuten nykyään Carl Bildt ja toisaalla vuoden 1812 politiikka, joka sai nimensä Ruotsin kruununperijä Bernadotten ja Aleksanteri I:n Turun sopimuksesta elokuussa 1812. Napoleonin tappion jälkeen sen mukaisesta Pohjolan tasapainosta tuli osa Wienin kongressin 1815 sopimaa koko Euroopan sata vuotta kestänyttä tasapainojärjestelmää.

 

 

Tietyn alueen geopoliittinen tasapaino tarkoittaa sellaista turvallisuuspoliittista järjestystä, jossa mikään osapuoli ei voi hankkia itselleen uutta etua kärsimättä itse muiden vastareaktioiden vuoksi.

 

 

Hultqvistin pitkän aikavälin eli 1700 -luvun alussa Englannin keskeinen johtaja Winston Churchillin esi-isä Marlborough’n herttua piti Ruotsin erossa silloisesta Euroopan suurvaltojen Espanjan perimyssodasta, mutta samaan aikaan hän myös huolestui Ruotsin tulevaisuudesta Kaarle XII:n vuonna 1709 Poltavalla Venäjän Pietari Suurelle kärsimän tappion vuoksi.

 

 

Marlborough kirjoitti vuonna 1711 Englannin lähettiläälle Moskovaan, että on tärkeätä ”pitää huolta, ettei Ruotsi sorru, jotta voitaisiin turvata riittävässä määrin tasapaino Pohjoisessa”. Jatkossa Aleksanteri I puolestaan perusteli Wienin kongressin yhteydessä syksyllä 1814 Englannin ulkoministeri Robert Castlereaghille Pohjolan tasapainolla autonomisen Suomen muodostamista Pietarin suojaksi sekä omaa pidättyvyyttään ”merellisten etujen” saamisessa eli Atlantin rannikolle etenemisessä antamalla Norja kompensaationa Ruotsille.

 

 

Pohjolan tasapainojärjestys alkoi näin kehittyä Englannille sopivana Venäjän etenemisen patoamisena ja Venäjälle sopivana sen pääkaupungin turvaamisena – unohtamatta Ruotsin Bernadotten ja Suomen Turun realistien kykyä tunnistaa sen silloin sanelemat maidensa mahdolliset edut. 

 

 

Hultqvistin oppitunnin taustalla on osaltaan, että Ruotsissa keskiverto poliittis-hallinnollinen johto tuntee hyvin maansa kohtaloihin vuosisatoja vaikuttaneet suurvaltojen ja omat turvallisuuspoliittiset päätökset. Suomen historiassa taas on jaksoja kuten ensimmäinen ja toinen maailmansota, jolloin maan johto ei tuolloisessa tilanteessa tiennyt missä suurvallat menivät ja runsaasta hyvästä tutkimuksesta huolimatta siinä on jatkuvasti aukkoja, Suomen poliittisen historian laajan selostamisen jäädessä yhä paljolti kirjailijoiden eli Z. Topeliuksen, J.L. Runebergin ja Väinö Linnan varaan.

 

 

Marlborough’n herttuasta presidentti Rooseveltiin ja Pietari Suuresta Staliniin suurvaltojen Suomen politiikka on loppupeleissä ollut keskeisesti sekä Pietarin että Ruotsin turvaamista siten, ettei Ruotsi Venäjän uhkan vuoksi etsi turvaa liittoutumalla sotilaallisesti Venäjää vastaan. Sillä jos – kuten Hultqvist nyt sanoo – Ruotsi niin tekisi, se muodostaisi Venäjälle sotilaallisen uhkan Suomen suunnalta ja Ruotsin liittoutumattomana pitäminen ei enää painaisi Venäjän Suomen politiikassa, johon näin kohdistuisi ”valtava paine”. Ja pitkän päälle Ruotsi itse ja sen suurvaltaliittolainen olisivat Pohjolassa huonommassa asemassa kuin koskaan vuoden 1812 jälkeen. Mahdollisesti amerikkalaisten kanssa keskusteltuaan Hultqvist neuvoo nyt tästä muistiltaan heikentyneitä suomalaisia, ymmärrettävästi lähtökohtanaan Ruotsin oma turvallisuus myös tällä kuohuen alkavalla vuosisadalla.

 

 

Hultqvistille jää näin jäljelle hyödyntää turvallisuutta siten, että ”kehitämme sotilaallista yhteistyötä toteuttamiskelposilla tavoilla ja otamme siinä sopivia askeleita eteenpäin”.

 

 

Mutta mitä nämä toteuttamiskelpoiset tavat tarkoittavat? Varsin monimutkaisia ongelmia, eivätkä ainakaan valmiita Suomelle kaikki juuri ne ratkaisut, joita Hultqvist edellä tarkastellun geopoliittisen linjauksen vaihtoehtona hahmottelee. Niitä voi tarkastella lisää uuden vuoden puolella, kun voi tarkemmin nähdä, millaisen kokonaisuuden osana Ruotsin puolustusministeri näitä muita mahdollisia tapoja ja niiden johtopäätöksiä esittää.