Blogi

Maailma muuttuu myös Suomelle

 

 

 

 

 

 

 

 

Vuoden 2020 itsenäisyyspäivä oli myös päätös Suomen 1917 itsenäisyysjulistuksen ja vuoden 1920 Tarton rauhan väliselle kolmivuotiskaudelle. Sen alkuvaiheita virallinen sekä valtamedian Suomi muistivat paljolti Pohjantähti -trilogian hengessä eli katsoivat paljon tapahtumia itsenäisen tasavallan kumoamista yrittäneiden kannalta ja unohtivat tai värittivät paljon Suomen pitkää ja noiden vuosien itsenäistymishistoriaa, josta nyt olisi paljon opittavaa.

 

 

Kansalaisten asenteiden muokkaaminen valikoivan historian avulla ei tietenkään ole vain suomalainen keksintö. Putinin Venäjän historiapolitiikasta puhutaan paljon, mutta sitä on runsaasti kaikkialla. Kun esimerkiksi kesällä 2019 tuli kuluneeksi 100 vuotta Versailles’n rauhasta ja 75 vuotta Normandian maihinnoususta, epäonnistunut rauha unohtui, mutta maihinnousu muistettiin sitäkin komeammin.

 

 

Joitakin viikkoja sitten entinen presidentti Obaman neuvonantaja professori Charles Kupchan julkaisi tutkimuksen Yhdysvaltojen ulkopolitiikan historiasta, ja hän totesi maansa nykyeliitin muistavan lähinnä vuosia 1941 ja 1989 seuranneet ajat. Pearl Harborin jälkeen ja kylmässä sodassa amerikkalaisia yhdisti yhteinen vihollinen, ensin Saksa ja sitten Neuvostoliitto. Berliinin muurin ja Neuvostoliiton sortumisen jälkeen yksimielisyys kuitenkin loppui. Lujan väännön tuloksena voitolle pääsi ”historian loppumisen” eli lännen lopullisen voiton mukainen ja yli voimien mennyt kurotus (overreaching) saada koko maapallo Yhdysvaltojen johtaman ”liberaalin kansainvälisyyden” mukaiseksi. Sitä seurasi Donald Trumpin valtaan nostanut kotimainen vastavaikutus.

 

 

Suomessa amerikkalaisia muistikerroksia vastaavat talvi- ja jatkosota, kylmä sota ja sen päättyminen Berliinin muurin sekä Neuvostoliiton sortumiseen. Esikuvaa seuraten on myös jatkettu ”historian lopun” ja ”ylikurottamisen” suomalaisilla versioilla eli lopulta ”itseään suurempana arvojohtajana” ja ”ihmisoikeusperusteisella ulkopolitiikalla”. Ulkoministerin mukaan geopolitiikan voi tai se pitääkin unohtaa.

 

 

Charles Kupchanin Yhdysvaltojen ulkopolitiikan historia kuvaa myös sekä Pearl Harboria edeltäneen ajan että edessä olevia haasteita. Hänen mukaansa Kiinan nousu ja liittoutuminen Venäjän kanssa, Euroopan ”suvereenisuus”, muiden vanhojen sivilisaatioiden nousu sekä uudet globaalit haasteet ilmastosta koronaan ja sovittujen sääntöjen seuraamiseen pakottavat Yhdysvallat valitsemaan, mihin se suhteellisesti heikkenevät voimansa suuntaa. Joka tapauksessa ei ole paluuta presidentti Trumpia edeltäneeseen tilanteeseen. Kylmän sodan ja sitä seurannut ylikurottamisen aika olivat poikkeuksellisia, ja jo alkaneen globaalin historian luonnetta voi opiskella Pearl Harboria edeltäneestä ajasta.

 

 

Kupchanin tilannekuva vastaa tältä osin omaani sekä globaalilla tasolla että Suomen ympäristössä. Mitä nopeammin Suomessa otetaan vakavasti todellisen tilannekuvan muuttuminen ja kiinnostuutaan jälleen Suomen oman ympäristön geopolitiikasta ja historiasta sekä niiden opetuksista, sitä paremmin Suomi selviää jatkon kysymyksistä.