Blogi

 

 

 

Kirja-arvio

Charles A Kupchan, ISOLATIONISM: A History of America’s Effort to Shield itself from the World

 

A Council of Foreign Relations Book, Oxford University Press, 2020

 

 

 

 

 

 

 

 

Yhdysvaltojen vaalituloksen varmistuttua tuleva presidentti Joe Biden soitti maan ”ensimmäisen liittolaisen” Ranskan presidentti Macronille. Samoihin aikoihin uutta kirjaansa esitellyt Charles Kupchan kommentoi Ranskan tosiaankin auttaneen USA:ta sen vapaussodassa (1775-1783). Mutta kun Ranska pyysi vuonna 1793 apua, USA julistautui puolueettomaksi. Kupchan jatkoi sanomalla amerikkalaisten ulkopoliittisen muistin ulottuvan vuoteen 1941. Presidentti Trumpin kauden poliittinen debatti taas muistuttaa ajasta ennen sitä.

 

 

Charles Kupchan on professori Georgetownin yliopistossa, ja hän palveli presidentti Obaman Valkoisen talon Kansallisessa turvallisuusneuvostossa vastuualueenaan Eurooppa, hoitaen osaltaan mm. vuoden 2006 Pohjoismaiden päämiesten Washingtonin vierailua. Sitä ennen hän oli ollut professorina ensimmäisiä ”Amerikan ajan lopun” vaikutusten tutkijoita.

 

 

Kupchan kritisoi presidentti Trumpia, mutta myös siksi hänestä on tarpeen tietää, miten Yhdysvaltojen ulkopoliittinen ajattelu on alusta nykypäivään kehittynyt. Kirjassaan hän myös esittää, miten nyt pitäisi jatkaa. Kupchan mainitaan presidentti Bidenin ”epävirallisena” neuvonantajana, mutta ainakaan vielä ei ole tietoja hänen mahdollisesta paluustaan hallintoon.

 

 

Kupchaninkirjan otsikko kertoo hieman karrikoiden yleiskuvan: ”Isolationism: A History of America’s Efforts to Shield Itself from the World” (Eristäytymispolitiikka, Yhdysvaltojen muusta maailmasta suojautumisen historia). Teosta voi verrata Henry Kissingerin ”Diplomacy” -klassikkoon tai uudempaan Robert Kaganin ”Dangerous Nation” -historiaan.

 

 

Nuori, pieni ja heikko Yhdysvallat aloitti ulkopolitiikkaansa Ranskan vallankumouksen sotien aikana Euroopan suurvaltojen merivoimien puristuksessa ja niiden kolonioiden ympäröimänä. Se onnistui käyttämään tilannetta hyväkseen, mutta kohtasi myös takaiskuja kuten englantilaisten suorittama Washingtonin polttaminen elokuussa 1814. Rauhan tultua Eurooppaan Yhdysvaltoja uhkasi vanhojen valtojen paluu uudelle mantereelle.

 

 

Amerikkalaiset vastasivat presidentti James Monroen opilla, jonka hänen ulkoministerinsä John Quincy Adams tiivisti vuonna 1823 sanoen Yhdysvaltojen haluavan kieltää Euroopan valtojen puuttumisen Amerikan mantereiden asioihin ja ”myös kieltää oman sekaantumisen Euroopan asioihin; toimia tinkimättä Amerikan puolesta.”

 

 

Alkuaikojensa oloissa poikkeuksellisuutensa tiedostanut nuori Yhdysvallat halusi kehittää kotimaassa hyvinvointiaan ja voimavarojaan. Ulkosuhteissaan se halusi käydä kauppaa kaikkien kanssa. Samalla se pyrki vahvistamaan turvallisuuttaan hyödyntämällä valtamerien suojaa, olemalla sotkeutumatta suurvaltojen kiistoihin ja pitämällä huolta toimintavapaudestaan.

 

 

Koko 1800 -luvun keskeisiä tavoitteita olivat laajeneminen omalla mantereella, valikoiva siirtolaispolitiikka ja talouden sekä infrastruktuurin nykyaikaistaminen. Kun Tyynenmeren rannikko oli saavutettu, piti päättää jatkosta. Kupchan kuvaa askel askeleelta maan sisäisen debatin ja epäonnistumiset mutta myös painopisteen säilymisen pidättyvyydessä.

 

 

Vuosisadan lopulla Yhdysvaltojen talouden ja itsevarmuuden nousu jatkuivat vahvana. Ensimmäinen merkittävä irtiotto Monroen ajattelusta alkoi Amerikan-Espanjan sodissa 1898, jolloin Yhdysvallat meni valloitussuunnitelmin tukemaan Kuuban ja Filippiinien vallankumouksia.

 

 

Politiikan muutosta vaatineisiin “realisteihin” kuuluivat mm. presidentti Theodore Roosevelt sekä senaattori Henry Cabot Lodge, jonka mukaan “eristäytyminen on ollut Yhdysvaltojen tapa eikä politiikka. Sen oikeutusta ovat ruokkineet olosuhteet. Kun olosuhteet muuttuvat tavan on myös muututtava, ja uudet olosuhteet synnyttävät uuden politiikan.”

 

 

Samaan aikaan Euroopassa alkoi pahaenteinen Saksan ja Englannin laivastokilpailu, ja jännitteet kasvoivat myös Aasiassa Tyynen meren rannikoilla. Yhdysvaltojen realistien tavoitteeksi tuli vahvistaa omaa laivastoa ja hankkia eteen työnnettyjä tukikohtia kummallakin suunnalla.

 

 

Vastavaikutus tuli kuitenkin pian. Kuubalaisilla ja filippiiniläisillä ei ollut mitään vapauttamistaan vastaan, mutta sitten saivat amerikkalaisetkin lähteä. Sodat vaativat uhreja, ja Yhdysvalloissa syntyi anti-imperialistisia ja pasifistisia liikkeitä.

 

 

Amerikkalaisten osalta ensimmäinen maailmansota alkoi tässä ilmapiirissä elokuussa 1914. Rauhan mies presidentti Woodrow Wilson meni toisiin presidentin vaaleihinsa syksyllä 1916 tunnuksin ”Mies joka piti meidät pois sodasta” ja ”America first”.

 

 

Kupchanin mukaan Wilson myös ajatteli näin. Euroopan sota alkoi kuitenkin lähestyä myös Yhdysvaltoja ensin Atlantin upotussotana sitten Saksan liittoutumistarjouksena Meksikolle. Myös Venäjän helmikuun 1917 vallankumouksen ja Saksan mahdollisen voiton seuraukset huolestuttivat.

 

 

Presidentti Wilson päätteli rauhan tulevan parhaiten turvatuksi, jos muutkin maat olisivat liberaaleja demokratioita ja sopisivat asiat sovussa. Hänen puheensa kongressille huhtikuussa 1917 oli Kupchanin sanoin ”ideologinen ylikurottaminen” (ideological overreach), eli suuri ja laaja amerikkalaisen demokratian ja vapauden ylistys, mutta koko ihmiskunnalle: “Maailma on tehtävä turvalliseksi demokratialle. Rauhan on perustuttava poliittisen vapauden koeteltuihin perusteisiin.”

 

 

Yllättäen Kupchan ei käsittele Wilsonin tammikuussa 1918 julkaisemaa 14 kohdan ohjelmaa sodan konkreettisista tavoitteista, jotka kyllä voi myös tulkita keinoina liberaalin idealismin tavoitteiden toteuttamiseen. Niihin kuuluivat Englannin merivallan ja vanhojen imperiumien hajottaminen sekä Euroopan kartan piirtäminen uudelleen.

 

 

Wilsonin ylivoimaisesti tärkein tavoite oli Kansainliitto. Sen hän joutui Pariisin rauhankonferenssissa sovittamaan sekä kotimaan paineisiin että Englannin Lloyd Georgen ja Ranskan Clemenceaun geopoliittisiin tavoitteisiin. Hänen vastustajansa senaattori Lodgen päätavoite taas oli Yhdysvaltojen toimintavapauden turvaaminen, ja Kansainliitto ei sopinut siihen. Tuloksena oli koko rakennelman sortuminen, kun Yhdysvaltojen senaatti hylkäsi Versailles’n rauhan. Ajan oloissa lopputulos ilmensi ja toteutti amerikkalaisten halua vetäytyä kotimaan kamaralle eli poliittiseen eristäytymiseen kahdeksi vuosikymmeneksi.

 

 

Presidentti Franklin Rooseveltin (1933-1945) ensimmäinen kausi oli suuren laman hoitoa. Samaan aikaan monroelainen henki jatkui Yhdysvalloissa vahvana. Toisen maailmansodan alettua syyskuussa 1939 maahan syntyi sotaan liittymistä vastustava 800 000 jäsenen ja 450 osaston “America First” -komitea kannattajinaan mm. Frank Lloyd Wright, Charles Lindbergh, Henry Ford sekä opiskelijat Gerald Ford ja John F. Kennedy kuten myös tämän isä Yhdysvaltojen Lontoon lähettiläs Joseph P. Kennedy.

 

 

Roosevelt tunnisti varhain sodan mahdolliset seuraukset myös Amerikan mantereille, mutta hän korosti pysymistä siitä irti auttamalla Englantia ja Neuvostoliittoa voittamaan Saksan. Käänteen toi Japanin hyökkäys Pearl Harboriin 7.12 1941. Rooseveltin puhe kongressille määritteli Yhdysvaltojen tavoitteet vuosikymmeniksi: “Me emme ainoastaan puolusta itseämme loppuun asti vaan teemme täysin varmaksi, ettei tällainen petollisuus enää koskaan saata meitä vaaraan.”

 

 

Kongressi hyväksyi Yhdysvaltojen sodan julistuksen lähes yksimielisesti. Saksa julisti Yhdysvalloille sodan pari päivää myöhemmin. Rauhanliikkeet lopettivat itse itsensä. Koko yhtenäisellä kansalla oli yhteinen tehtävä.

 

 

Woodrow Wilsonin idealistiseen ja Theodor Rooseveltin realistiseen ulkopolitiikan kansainväistymiseen oli tullut eristäytyvä vastavaikutus. Wilsonin laivastoasoiden apulaisministeri Franklin Roosevelt tunsi hyvin tämän lähihistorian. Presidenttinä hänen ratkaisunsa oli yhdistää realistinen politikka ja sen idealistinen perustelu. Alusta alkaen hän varautui vastavaikutukseen ja torjui sitä ennalta. Hän toteutti suursodassa tavoitteita, jotka kestäisivät sekä kotimaisen vastavaikutuksen että näkyvissä olleessa kolmen suurvallan geopolitiikan maailmassa.

 

 

Kupchan mm. analysoi heti sotaa seuranneen monenkeskisen YK:n ja sen jälkeen tulleen Naton rakennetta ja tunnistaa niissä Yhdysvalloille turvanneen toimintavapauden. Se torjui vastavaikutusta ja turvasi hankkeiden läpimenon kongressissa. Kupchan nimeää 1941 Pearl Harborin ja 1989 Berliinin muurin murtumisen välisen ajan ”liberaaliksi kansainvälisyydeksi” (liberal internationalism).

 

 

Kupchan ei kuitenkaan analysoi itse maailmansodan aikaista mm. Winston Churchillin ja Henry Kissingerin vahvasti kritisoimaan Rooseveltin politiikkaa, joka tietoisesti jätti Itä-Euroopan Neuvostoliiton etupiiriin. Kupchanin tunnistama Rooseveltin ajattelutapa antaisi kuitenkin mahdollisuuden hänen politiikkansa analysointiin esimerkiksi Suomen osalta ratkaisevan tärkeässä Teheranin konferenssissa joulukuussa 1943.

 

 

Ensi näkemältä Kupchanin teos muistuttaa viime vuosilta tunnettua amerikkalaisen Stephen Sestanovichin analyysiä “maksimalistien ja vetäytymisen (retrenchment)” vaihtelusta Yhdysvaltojen politiikassa maailmansodan jälkeen. Kupchanin 200 vuoden historian kuvassa kyseessä oli kuitenkin joukko korjausliikkeitä Saksaa ja Japania vastaan käydyn kuuman sodan jälkeen, mistä presidentti Harry Truman jatkoi perusteiltaan samaa politiikkaa kylmässä sodassa Neuvostoliiton kanssa. Kummassakin vaiheessa amerikkalaisia ja maan puolueita yhdisti suuri ja mahtava vastustaja.

 

 

Sotien ajan maineikasta radioselostaja Pekka Tiilikaista siteeraten, ”sitten tuli rauha ja alkoi vaikea aika”.

 

 

Berliinin muurin ja Neuvostoliiton sorruttua Yhdysvalloissa käytiin suuri keskustelu jatkosta. Siinä äärilitoja edustivat toisaalta ”historian lopun” eli Kupchanin termein liberaalin kansainvälisyyden lopullisen voiton julistanut Francis Fukuyama ja toisaalta pidättyvyyttä vaatineet kylmän sodan voiton arkkitehdit George Kennan ja Paul Nitze.

 

 

Tuolloin jo sisäpiireissä liikkuneen Kupchanin mukaan yhteisen suuren vastustajan katoaminen hajotti Yhdysvaltojen ulkopoliittisen kentän sisäisesti. “Presidentit Bill Clinton, George W. Bush, ja Barack Obama yrittivät erilaisin ajattelutavoin ja menestyksin jatkaa Pax Americanaa ja ylläpitää liberaalin kansainvälisyyden aikana rakennettua liberaalia järjestystä.” Tukenaan amerikkalaiset jotka kokivat menettävänsä sen ja globalisaation vuoksi ”presidentti Donald Trump muutti suunnan…. ’Amerikka ensin’ politiikka muistuttaa enemmän Yhdysvaltojen strategiaa ennen Pearl Harboria kuin sen jälkeen.”

 

 

Professori Kupchanin leipälaji on aikaisemmin ollut tutkia Yhdysvaltojen sisäisiä ja ulkoisia muutoksia kylmän sodan päättymisen jälkeen. Ennen tämän vuoden presidentinvaalia ja sen jälkeen hänen puheenvuoronsa ovat korostaneet uuden presidentti Joe Bidein ideologisesti painottuviin puheenvuoroihin nähden jonkin verran kriittisesti, ettei ole paluuta Donald Trumpin kautta edeltäneeseen tilanteeseen. Seuraavan presidentin tulisi kyllä merkittävästi muuttaa, mutta joiltakin osin myös säilyttää edeltäjänsä politiikkaa. Jatkossa on pakko tehdä valintoja, ja esimerkiksi amerikkalaisten ihmishenkien ja rahojen hyödytön tuhlaaminen Lähi-Idässä ja Afganistanissa saa jo riittää.

 

 

Analysoituaan nykymaailmassa monilla aloilla elintärkeätä monenkeskisen yhteistyön tarvetta sekä kriittisesti Yhdysvaltojen kylmän sodan jälkeistä ylikurottamista ja esimiehensä presidentti Obaman ”liberaalia kevytkansainvälisyyttä”, Kupchan tekee johtopäätöksen: ”Meidän edessämme on tehtävä sulattaa Yhdysvaltojen eristäytymis- ja kansainvälistymisperinteet suurstrategiaksi, joka sekä nauttii kannatusta kotimaassa että edistää kansakunnan turvallisuutta ja hyvinvointia”. Suomeen asti ei näy, että tällä ajattelutavalla on Yhdysvalloissa vahvaa tutkijoiden kannatusta ja varsin laajaa kansalaisten tukea. Siksi ei voi vielä tehdä kovin tarkkoja ennakointeja maan politiikan jatkosta, mutta kyllä pitää varmana jatkon tuntumista suoraan Suomenkin reaalisessa ympäristössä eikä vain Yhdysvaltojen Eurooppa -suhteen kautta.