Blogi

Trumplandia, Kepulandia ja ihmiskunta

 

 

 

 

 

 

 

 

Yhdysvaltojen presidentinvaalit saivat aikaan keskusteluja, joista yksi alkoi Osmo Soininvaaran twiitistä: ”New Yorkin osavaltio on menossa ylivoimaisesti Bidenille. Tältä se näyttää kartalla. Takapajuisella ja uskonnollisella maaseudulla vastustetaan moderneja ja koulutettuja kaupunkilaisia. Jos hehtaarit äänestäisivät, Trump voittaisi ylivoimaisesti.”

 

 

Keskustan entinen kansanedustaja Olavi Ala-Nissilä vastasi: ”Bidenin voittoa toivon mutta tämä Soininvaaran postaus on aluerasistinen. Miksi, Vihreiden linjako?”

 

 

Verde-lehden päätoimittaja sai ehkä pienen piston ja palasi asiaan pari päivää myöhemmin: ”Trumpin kannatusaluekartta oli hyvin samanlainen kuin Keskustan Suomessa, mutta siihen yhtäläisyydet loppuvatkin. Miksi asiat ovat syrjäseuduilla Suomessa niin eri tavalla kuin Yhdysvalloissa?”

 

 

Sitten seurasi vertailu ”Trumplandian” ja ”Kepulandian” välillä.

 

 

Rakennemuutos on koetellut Yhdysvaltojen osavaltioita kuten Suomen maakuntia, mutta meillä hyvinvointivaltio on pehmentänyt iskua. Suomessa koulutus on alusta yliopistoon tasa-arvoinen ja Yhdysvalloissa erittäin epätasa-arvoinen. Meillä maaseutu arvostaa sivistystä ja Yhdysvalloissa ei arvosta – mitä selittävät erityisesti peruskoulu, Yleisradio ja valtionkirkko.

 

 

Soininvaaran johtopäätös: ”Biden onneksi voitti, mutta Yhdysvaltain tulevaisuus ei näytä hyvältä. Pääsyynä on kehno koulutus ja kasvavat tulo- ja varallisuuserot. Kansakunta on jakautunut jyrkästi toisiaan vihaaviin ryhmittymiin.” Entä Suomi: ”Hyvä me!” ”Kyllä suomalainen hyvinvointivaltio on sitten hyvä keksintö. Puolustakaamme tulojen uudelleen jakoa, aluepolitiikkaa, kaikkien oikeutta terveydenhuoltoon, hyvää peruskoulua ja ilmaista koulutusta, Yleisradiota.  – ja jopa valtionkirkkoa.”

 

 

Juuri näin, vaikka yksityiskohdista voi keskustella. Mutta Yhdysvaltojen osavaltioiden ja Suomen maakuntien tilanteen syyt ovat syvemmällä, ja ne voivat nyt neuvoa muitakin.

 

 

Yhdysvaltojen alkuvaiheen maahanmuuttajien liberalismi oli paljolti oman uskonnon ja oman maan viljelyn vapautta, joita toteuttavaa valtiota he perustelivat 1776 John Locken ja valistuksen hengessä sanomalla vapauksien olevan ”itsestään selviä” eli luonnon lahjoja kaikille ihmisille ja siis koko ihmiskunnalle. Jo vuonna 1630 puritaani John Winthropin oli saarnannut Arabellan kannella maahanmuuttajille: ”Me tulemme olemaan kuin kaupunki kukkulalla. Kaikki kansat katsovat meitä.” USA:n itärannikolta länteen edennyt mantereen asuttaminen nosti näin uskovien farmareiden osuuden väestöstä korkeimmillaan noin 70 prosenttiin ja lukumäärän 7 miljoonaan.

 

 

Ensimmäinen Yhdysvaltojen osavaltioiden rakennemuutoksen aiheuttama kriisi alkoi 1800 -luvun lopulla, ja se synnytti Kansan puolueen (People’s Party), jota myöhemmin alettiin kutsua populistiseksi. Seuraava suuri kriisi tuli suuren laman myötä 1930 -luvulla, mitä John Steinbeckin Vihan hedelmät kuvaa dramaattisesti. Tuo rakennemuutos on jatkunut vaihtelevalla nopeudella näihin päiviin asti, ja se huipentuu nyt Trumplandian kriisiin. Sen perussyy on, että tähän asti ylivoimainen Yhdysvallat on johtanut maailmassa liberaalin talouden toteuttamista, mutta se on nyt globalisaation myötä kohdannut itse osavaltioissaan useiden nousevien talouksien paremman teknologian ja halvemman työvoiman yhdistelmiä.

 

 

Euroopassa rakennemuutos alkoi 1800 -luvun teollistumisen myötä, ja se kärjistyi David Ricardon kapitalismin ja Karl Marxin sosialismin väliseksi kamppailuksi. Ricardolle työ ansaitsi palkakseen juuri ja juuri hengissä pysymisen mutta maalla ei ollut muuta arvoa kuin sen pääomalle antama "korko". Marx tuli väliin, vaati työlle suurempaa osuutta tuotosta ja määritteli työläisen lajiolemukseksi (Gattungswesen) suuntautumisen sosialismiin, jossa valtio hallitsee tuotantovälineet. Mutta mitä tehdä silloisen väestön valtaosalle maataloudessa, jonka rungon muodostivat sekä työnsä että maansa omistavat viljelijät?

 

 

Euroopassa ratkaisevaa oli Saksan Sosialidemokraattisen puolueen vuoden 1891 Erfurtin ohjelma, jonka mukaan myös maatalousmaa kuuluu sosialisoitavaan tuotantopääomaan. Seurauksena oli maansa omistavien ja sitä itse viljelevien talonpoikien erottuminen omiksi liikkeiksi – mutta myös lopulta työn ja pääoman liittoutuminen vaatimaan maalta ja sen viljelijältä jatkuvasti enemmän ruokaa halvemmalla välittämättä sen ekologisista ja sosiaalisista kustannuksista sen enempää kuin omassa fossiilivetoisessa teollis-urbaanissa taloudessakaan.

 

 

Venäjällä taas 1800 -luvun lopulla elettiin maaorjuuden lakkauttamista seurannutta aikaa, jota leimasivat ”kulakkien” jättiläismäiset tilat ja miljoonat omaa maata haluavat maalaiskylien asukkaat. Se synnytti – myös jatkossa populistiseksi sanottuun – narodnikkien (Narodnitšestvo) liikkeen, joka organisoitui vuosisadan loppuun mennessä Sosialistiradikaalien puolueeksi (Partija sotsialistov-revoljutsionerov, SR).

 

 

Lenin oli kuitenkin parempi taktikko kuin Saksan sosialidemokraatit, ja hän lupasi maata maattomille. Näiden uusien maalaisporvareiden ongelman voisi ratkaista valtaan päästyä myöhemmin, kuten Stalin sitten tekikin kollektivisoidessaan maatalouden vuodesta 1929 alkaen. Lisäksi bolsevikkien onneksi SR -puolueesta irrottautuivat vasemmisto-SR:t, joiden mukaan valtion oli tehtävä suurtiloista ”maareservi”, josta maata vuorataan viljelijöille. Niinpä lokakuun 1917 vallankumouksen ”maadekreetti” oli paljolti vasemmisto-SR:n ohjelma, ja he tulivat mukaan myös Leninin kansankomissaarien neuvostoon. Heidän likvidointinsa puolueena alkoi kuitenkin jo kesällä 1918.

 

 

Myös Suomessa 1800 ja 1900 -lukujen vaihde merkitsi väestön valtaosan maaseudulla uuden ajan haasteita. Mutta dramaattisena erona muihin oli se, että täällä vastaus oli Snellmanin kansallisuusaate sivistysliikkeenä, sen nuorsuomalainen tasavaltalainen maalaisliitto ja pellervolainen osuustoiminta. Suomen sosialidemokraatit taas eivät saaneet Forssan 1903 ohjelmasta alkaen selvyyttä vapaiden talonpoikien tai torppareiden maan omistamisesta. Ja kun maalaisliitto ajoi täydellistä torpparivapautusta, torpparit jäivät keväällä 1918 pääosin sivuun vallankumouksesta ja maalaisliittolaisten talonpoikaisarmeija torjui sen. Niinpä 1920 yrittäjäperheeseen syntynyt Väinö Linna itse asiassa kertoo Panu Rajalan toimittamissa muistelmissa keksineensä Pohjantähden tarinan jatkosodan jälkeisiin tarpeisiin.

 

 

Mutta vaikka Suomessa hallituskokoonpanot ovat vaihdelleet, se ei ole auttanut riittävästi maakuntien eli niiden eri alojen yritysten elinvoimaa. Syynä on keskeisesti ollut kovan markan ja euron sekä nykyisen työmarkkinajärjestelmän yhdistelmä, joka ajaa yrityksiä alas ja maasta pois sekä estää niiden kykyä vastata tehokkaasti tuotekohtaisesti laajenevien markkinoiden haasteisiin. Samaan aikaan EU:n yhteinen maatalouspolitiikka CAP aluksi suojasi maataloutta perinteisen työn ja pääoman suurvaltojen liiton paineilta, mutta on joutunut jatkuvasti yhä enemmän perääntymään niiden edessä.

 

 

Viime vuosikymmeninä haukkumasanana suosittu ”populismi” oli alun perin Yhdysvaltojen People’s Partyä tutkineiden kehittämä termi. Heiltä sosiologi Edward Shils otti sen 1954 käyttöön kuvaamaan muitakin vaikeasti tulkittavia oppositioliikkeitä ympäri maapallon. Se vakiintui käyttöön, kun London School of Economics piti asiasta konferenssin keväällä 1967. Paras tapa kuvata populismia on laajan kansan vastaus muutospaineisiin käytettävissä olevilla aatteillaan ja voimavaroillaan.

 

 

Tältä kannalta viime vuosisadan alun maalaisliitto oli populistinen liike, mutta sen aate oli peräisin aikansa suomalaisesta kansallisuusaatteesta kansansivistysliikkeenä. Suomessa itsenäisyyden ja tasavallan tinkimättömät nuorsuomalaiset kannattajat tulivat maalaisliittoon nuorisoseuroista, herätysseuroista ja kansanopistoista. Vuosina 1917-1919 he veivät keskeisimmin läpi itsenäisyysjulistuksen, torjuivat sosialistisen vallankumouksen sekä monarkistisen ja militaristisen kaappauksen. Usein sanotaan, että historian kirjoittavat voittajat, mutta meillä sen ovat tehneet tuolloin hävinneet.

 

 

Tämän suomalaisen sivistysdemokratian ero amerikkalaiseen valistusdemokratiaan on Santeri Alkion sanoin hänen Yrjö Sakari Yrjö-Koskiselta omaksuma eurooppalainen ”humanitas” eli ”ihmisyysaate” – eli se, ettei demokratian edellyttämä tietävä, eettinen ja vapaa kansalainen ole luonnon lahja vaan hän on sivistyksen tulos, jota on jatkuvasti vaalittava ja puolustettava. Taloudessa sen ero sekä Ricardon että Marxin maan käsitteeseen on ”maahenki” eli ajatus että maan viljelijä ja maan biologia tekevät tasapainoista yhteistyötä.

 

 

Trumplandian kriisi siis kertoo kriisistä valistusliberalismissa sekä mm. ilmastokriisinä ilmenevässä David Ricardon taloustieteessä, joka ei tee eroa sivistysihmisen, maan ja sen ylläpitämän elävän luonnon sekä fyysisen luonnon välillä – eikä siksi myöskään tunnista ja hinnoittele globalisoituvan talouden ekologisia ja sosiaalisia kustannuksia. Kun nämä kustannukset nyt radikalisoituvat Trumplandiassa, nousevat samaan aikaan esiin Suomessakin näkyvät ”vihreä” ilmastopopulismi ja ”trumppilainen” peruspopulismi, jotka ollessaan menemättä perussyihin paremminkin kärjistävät kriisiä kuin ratkaisevat sitä.

 

 

Sen sijaan suomalaisen Kepulandian aate on alusta alkaen ollut ratkaista modernin ajan ongelma reformoimalla valistusliberalismi itseään kestävästi ohjaavaksi sivistysliberalismiksi ja Ricardon maan käsite maahengeksi eli tasapainoiseksi yhteistyöksi sivistysihmisen ja elämää sekä ilmakehää ylläpitävän maan välillä. Samalla kun koko ilmastokriisin aiheuttanut fossiilivetoinen teollis-urbaani keskittyminen hajautetaan nyt myös uuden teknologian avulla osaksi kestävän kehityksen maakuntia – ja osavaltioita. Silloin keskittymissä ei tukehduta, maakunnat eivät tyhjene ja kaikki voivat hyvin.

 

 

Suomalaisen Kepulandian aatteessa on siis ihmiskunnan toivo.