Blogi

Taas Ruotsi-Suomen suurvalta?

 







Professori Timo Vihavainen kirjoitti jokin aika sitten mielenkiintoisen blogin Voltairen vuonna 1731 ilmestyneestä Kaarle XII:n historiasta (Karisto 1994). Suomen synnyn kirjoittamisen aikana kävi mielessä tutustua siihen, kun huomasin kirjan olleen Napoleonin matkalukemisena hänen hyökätessään Moskovaan.


Olisi ehkä pitänyt lukea, sillä Vihavaisen siteeraaman Voltairen mukaan ”Hänen (Kaarle XII:n) suuret ominaisuutensa, joista yksi olisi saattanut tehdä jonkun toisen ruhtinaan kuolemattomaksi, ovat tuottaneet onnettomuuden hänen maallensa.”


Suuruudenharhan ja järjen kamppailun tutkiminen olisi varmaan auttanut vielä lisää vuosien 1789-1922 Suomen ja Euroopan historian kirjoittamista. Tosin siihen tuli itse työn aikana apua tutustumalla mm. Napoleonin, Wilhelm II:n ja monien Suomen aktivistien kuten Kai Donnerin ja Elmo Kailan mielenlaatuun. Ensimmäistä kertaa törmäsin asiaan kuitenkin jo Jyväskylän lyseossa.


Lyseon kolmannella luokalla sattui niin, että Kaarle XII:n osalta ”uuden läksyn” alusti hyvä opettajamme Rauha Merta. Tämä sankarikuningas halusi tehdä suureksi Ruotsi-Suomen, mutta venäläiset voittivat Poltavalla, ja Suomessa alkoi raakalaismainen Iso viha. Sattui niin, että seuraavalla tunnilla läksyä kuulusteli sijaisopettaja Erkki Vasama. Kuultuaan sen aiheen järjestäjältä, hän aloitti: ”Jaa ha pojat, kuka olikaan Ruotsin sotahulluin kuningas.”


Topelius on melko varmasti lukenut Voltairen Kaarle XII:n, sillä hänen Välskärin kertomukseksensa käsittelee aivan samaa ihmisen psyyken thymoksen eli itsetunnon ja kunnian vaikutusta historiassa – sekä Kaarle XII:n että talonpojista aateliin kohonneiden Bertelskjöldien osalta. Kokemuksen perusteella voi sanoa, että nykyäänkin päähän menon vaara on suurempi ensimmäisen polven johtajilla kuin vanhojen sukujen jälkeläisillä, joille on kotona kerrottu päänsä menettäneistä esi-isistä eli että herra se on herrallakin.


Mitä sanoikaan Topelius Kaarlesta suurten voittojen jälkeen mutta ennen Poltava taistelua: ”Samoin kuin Kaarle Kustaan aikana, tuli nytkin usein esille kysymys, joka on uudistuva joka kerta, kun suurten ja väkevien luonteiden ylpeys paisuu myötäkäymisen tuulessa: Mitä on vielä jäljellä, joka on voittanut maailman? Itsensä voittaminen.”


Tai Topelius sen jälkeen, kun Kaarle oli saanut surmansa Norjan tuntureilla: ”… Kaarle XII oli kenties suurin tuhlari, mitä milloinkaan on elänyt, tuhlari, joka hukkasi valtakuntansa, valloituksensa, armeijansa ja itsensä… Hän oli skandinaavisen sankarihengen viimeinen ja korkein huippu, tämän sankarihengen, joka jo tuhat vuotta ennen häntä riehui ympäri Euroopan.” Ja osansa Topeliukselta sai myös suomalainen sotamies, ”…joka vielä eli siinä uljaassa uskossaan, että hän kuninkaan lipun alla oli voittava maailman. Hidas suomalainen ei hevin luovu haaveistaan.”


Tuo saattaa kuulostaa etäiseltä, mutta tämän päivän maailmassa se on – jälleen – totisinta totta. Viime maailmansodan jälkeinen sukupolvi oppi, että koko ihmiskunnalla on kaksi vaihtoehtoa eli idän marxilainen tai lännen liberaali. Ja kun Neuvostoliitto romahti, jäljelle jäi liberaali maailmanjärjestys, joka toteutuisi kaikkialla Yhdysvaltojen johdolla ja EU:n tukemana. Siihen ”historian lopun” uskoon oli Suomessakin ihana samaistua, eikä hidas suomalainen hevin luovu haaveistaan.


Kuitenkin tänään maapallolla kamppaillaan jälleen. Vanha Rooman imperiumi perustui Platonin ajatukseen, että sen keisari toteuttaa maan päällä universumin oikeaa järjestystä. Se Rooman keisarikunta hajosi kolmeen osaan, jotka jatkoivat aatetta omilla universaalin oikeuden tulkinnoillaan, ensin keisarillis-monarkistisilla ja sitten valistuksen ja marxismin. Nyt läntinen eurooppalainen ja amerikkalainen, venäläinen sekä islamilainen imperialismi ovat saaneet kilpailijoikseen myös jo Platonin aikoihin kehittyneet Kiinan ja Intian sivilisaatiot nykymuotoisine aatteineen, joista ne eivät aio luopua.


Vanhan Rooman hajoamisen jälkeen myös Euroopan sisällä sen monarkit sovelsivat samaa suuruuden aatetta, mistä juuri Ruotsin Kaarle XII oli yksi esimerkki. Hänen arkkitehtinsa Nicodemus Tessin suunnitteli Tukholman kuninkaan linnan Pohjolan Rooman hengessä niin, että kuningas valtaistuimeltaan katsoo säätyjen yli suoraan vastapäisen saman linnan kirkon alttarille. Suomen antama suoja ja suurvaltapelien muistaminen ovat myös tehneet Ruotsille mahdolliseksi säilyttää käsityksen omasta suuruudestaan – kuten myös Suomea paremman osaamisen nykypeleissä.


Lännen voitto kylmässä sodassa ei Ruotsissa mennyt Suomen nykypolven eliitin tavoin päähän, koska siellä oltiin jo valmiiksi henkisesti muiden yläpuolella. Yhdysvalloissakin maan hupeneva ylivoima johti jo vuosituhannen vaihteessa realismin nousuun tutkimuksessa ja politiikassa. Sen yhtenä seurauksena on ollut presidentti Trumpin politiikka samaan aikaan vedota amerikkalaisten perinteiseen suuruuden henkeen ja vetäytyä maailmalla vastuista missä vain mahdollista. Se taas on sekä houkutellut että pakottanut Yhdysvaltojen tukeen nojanneita maita pohtimaan paikkaansa historiassa ja maantieteessä.


Euroopassa Saksa on jo pitkään talouden voimin räätälöinyt EU:ta itselleen hyödylliseksi. Nyt sen käänteelle kohti liittovaltiota on syynä sekä oma etu että huoli Euroopan jäämisestä globaalien suurvaltojen jalkoihin. Mutta entisiä ja siksi monien johtajiensa mielestä myös tulevia suurvaltoja on alkanut ilmestyä muitakin kuten Puola, ehkä Liettua jos Valkovenäjä mullistuu, Unkari, Bulgaria ja erityisesti Ottomaanien jälkeläinen Turkki – Venäjää unohtamatta. Eikä voi välttyä saman tapaisilta havainnoilta myöskään Ruotsissa – nykynäkymin Yhdysvaltojen tukeman ja monia suomalaisiakin taas sytyttävän skandinaavisen sankarihengen voimin.


Suomi on tähän asti ollut mielenkiintoinen erikoisuus. Suomen herrojen suuruudenharha ja laajan kansan maltillisuus nousi vahvasti esille Nuoren Suomen vuosissa 1917-1922.


Ensin P.E. Svihufvudin ja Santeri Alkion vetämä itsenäisyysjulistus ja tunnustuksen hankkiminen menivät kyllä loistavasti. Mutta sitten poliittisesta laidasta laitaan tuolloisten johtajien Suur-Suomi -aate johti maata. Kevään 1918 vallankumouksen O.V. Kuusinen ja Edvard Gylling olivat yhtä aikaa innokkaita marxilaisia ihmiskunnan valloittajia ja suursuomimiehiä aina siihen asti, kun Stalin lopetti kovakouraisesti haaveen toteuttaa punainen Suur-Suomi Petroskoista käsin.


J.K. Paasikivi ja P.E. Svinhufvud yrittivät saada Saksan tuella Itä-Karjalaa ja Kuolan niemimaata, hekin ymmärtämättä lainkaan ajan geopoliittista tilannetta. Seuraavaksi Mannerheim sai yhdistettyä omat suuret suunnitelmansa sekä Kai Donnerin kaltaiset etniset nationalistit hyökkäykseksi Aunukseen ja hyökkäyssuunnitelmaksi Pietariin. Yllättävän innokas Suur-Suomi mies oli myös Tarton rauhansopimuksen aikoina eräänlaista universaalia etnistä liberalismia kannattanut ulkoministeri Rudolf Holsti mm. Santeri Alkion sivustatuella.


Ytimekkäimmän kommentin Nuoreen Suomesta esitti vuorineuvos Heikki Reenpää: ”Oli se onni, että meiltä löytyi aina maltillinen enemmistö, joka piti oikealla tiellä.” Suomen Synnyn ja Nuoren Suomen perusteella riittävän laajan maltillisen enemmistön synnytti Snellmanin Suomen kansallisuusaate kansansivistyshankkeena, joka kasvatti laajaan kansaan riittävästi viisautta, maltillisuutta ja kohtuullisuutta, oikeamielisyyttä ja hyväntahtoisuutta – joka lopulta johti kestävään itsenäiseen tasavaltaan.


Suomen sisäiseen kansansivistykseen liittyi myös onni, että Atlantin vallat eli Englanti ja Yhdysvallat sekä Venäjä ovat vuosisatoja sopineet suomalaisten tietämättä Pohjois-Euroopan raja-alueensa toisiaan turvaavasta järjestyksestä tavalla, johon myös Suomi sopii. Kuten 1800 -luvulla Saksan yhdistymiseen asti myös heti ensimmäisen maailmansodan jälkeen Suomen ympäristöä rauhoitti myös Venäjän ja Saksan keskinäinen ymmärrys. Nämä ratkaisivat sekä 1800 -luvun että 1900 -luvun – itse asiassa paljolti suomalaisten tietämättä ja näihin päiviin asti paljolti myös tutkijoiden tutkimatta. Kun Suomessa tutkitaan, kaunokirjaillaan ja markkinoidaan historiaa lähinnä oman puolueen kilven kiillottamiseksi, on syntynyt eräänlainen sanaton sopimus, että muutkin saavat tehdä sen historiallisen realismin häiritsemättä.


Nähtäväksi jää, miten tällä vuosisadalla käy, kun globaalin muutoksen vuoksi täällä Pohjois-Euroopan kolmen tien risteyksessä jälleen kohtaavat nyt Kiinan kanssa liitoutumassa oleva Venäjä, omia teitään seuraavat Atlantin vallat Yhdysvallat ja Englanti sekä Keski-Euroopasta pyrkivä Saksa Ranskan tukemana. Ja kun Ruotsi ei ole unohtanut historiaansa mutta Suomen uusi poliittinen eliitti on sen tehnyt – kuvitellen nyt viimeistä edellisen sukupolven eliitin tavoin suuruudenuskoisena olevansa maailmassa itseään suurempi arvojohtaja.


Kun vielä saattaa olla aikaa varautumiseen tämän vuosisadan tilanteisiin, osaltani ehdotan oppikirjoiksi Suomen syntyä ja Nuorta Suomea, joissa kerrotaan varsin tarkkaan vastaavat kuviot näillä nurkilla. Kuten myös se, millaista on suurvaltapolitiikka, jonka satunnaisina sivuvaikutuksina muodostuvat pienten kansojen vaihtoehdot. Siksi Suomen osalta nytkin on tärkeätä varoa omaa ja muiden suuruudenharhaa sekä katsoa eteensä ja olla jäämättä muiden vedätykseen, suurten tai pienten. Pohjoismaat muodostavat maantieteellisen ja sosio-kulttuurisen ryhmittymän, ja murrosaikana on tärkeätä tietää ennalta millaiseen geopoliittiseen ympäristöön ja millaisella mallilla ollaan menossa.