Blogi

Kriisijohtamisen ongelma

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Koronakriisin toinen vaihe on jälleen nostanut esiin samat juridiset kysymykset kuin ensimmäinenkin. Aamun Helsingin Sanomissa oikeustieteilijöiden käsityksiä selvittävät professori Kaarlo Tuori ja tutkimusprofessori Martin Scheinin.

 

 

”Oikeustiede” ei kuitenkaan ole tavanomainen tiede vaan nojaa erilaisiin ideologioihin, tässä tapauksessa ”kriittiseen positivismiin” ja ”marxismiin”. Kumpikin näistä tekee perusolettamustensa vuoksi vaikeaksi uusien ja lisääntyvien siviilikriisien johtamisen parlamentaarisissa demokratioissa.

 

 

Monien vaiheiden jälkeen Suomessa on sisäisen turvallisuuden osalta kolmijakoinen järjestelmä.

 

 

Ensiksi on Perustuslain ja Valtioneuvostolain mukaan toimiva pääministerin johtama valtioneuvosto sekä valtioneuvoston kanslia. Toiseksi ovat omissa siiloissaan olevien toimivaltaisten ministeriöiden ja muiden viranomaisten erityslait, jotka edellyttävät siilojen koordinoivan toinen toisiaan niiden valtioneuvoston puuttumatta niihin. Kolmanneksi oli Valmiuslaki, joka edellyttää poikkeusoloja.

 

 

Lisäksi valmiussuunnittelussa on ainakin tavoitteellisesti noin 60 uhkakuvalle tehty sen erityistä lainsäädäntöä vastaavat suunnitelmat. Sellainen oli myös koronaviruksen osalta tarttuvien tautien lain mukaisena valmiina vuodelta 2012.

 

 

Viime kevään kokonaistulos oli hyvä, vaikka tätä monimutkaista järjestelmää tulkittiin ja selitettiin kolmelta keskenään kilpailevalta oikeudelliselta pohjalta. Sitä täydensi monimutkaisen järjestelmän itse kriisijohtamisen niukka osaaminen kaikilla tahoilla.

 

 

Suomen Valmiuslaissa voi tunnistaa ståhlbergilaisen parlamentaarisen demokratian oppi-isän John Locken muotoileman periaatteen, ettei ei ole mahdollista ennakoida kaikkia valtion kohtaamia tilanteita. Sen vuoksi sellaiset on jätettävä parlamentin kontrolloimaan ”harkintaan sille, jolla on käsissään toimeenpaneva valta”, eli parlamentaarista luottamista nauttivalle ja julkisesti julkista valtaa käyttävälle hallitukselle.

 

 

1970 -luvun marxilaisen herätyksen jälkeen uudet suuntaukset ovat kuitenkin saaneet hegemonian Suomessa. ”Oikeuspositivistien” oppi-isän Hans Kelsenin mukaan ”Laissa ei ole poikkeusta… laki siis pysyy voimassa muuttumattomana, jos konkreettisessa tilanteessa tosiasiat eivät vastaa normia.” Tämän rinnalla on edennyt ”kriittisen koulukunnan” suuntauksia, joiden taustalla on marxilaisuus, Immanuel Kantin tai Jürgen Habermasin rationalismi tai yleispätevistä empiirisestä tutkimuksesta johdettuja teorioita. Niiden valtavirran mukaan lait ovat tai niiden pitäisi olla lähteiltään universaaleja tai ylikansallisia, ja siksi niiden soveltaminen ja tulkinta kuuluvat oikeusvaltiossa professoreiden kouluttamille toimivaltaisille viranomaisille ja oikeuslaitokselle eikä eduskunnan luottamusta nauttivalle hallitukselle.

 

 

Näiden oikeusideologioiden toisena äärimmäisyytenä on taustaltaan monarkistinen perinne, joka korostaa parlamentaarista hallitusta pätevämmän tai vahvemman toimijan eli "nyrkin" tarvetta kriiseissä - Carl Schmittin sanoin ”Ei ole olemassa normia, joka on sovellettavissa kaaokseen. Suvereeni on se, joka päättää poikkeuksesta.”

 

 

Vuoden 2004 tsunamin pelastustoimet johdettiin pääministerin nopealla vastuunotolla ja Locken-Ståhlbergin parlamentaarisen demokratian mallin mukaisesti – eikä tähän Perustuslain ja Valtionevostolain soveltamiseen silloin ollut huomauttamista millään oikeusviranomaisella tai -valvojalla. Sen jälkeen siitä yritettiin saada aikaan täsmällisempää lainsäädäntöä sekä nykyajan siviilikriisien edellyttämää pysyvää hallinnollis-teknistä järjestelmää. Sen mukaan tehokkaan johtamisen taso nousisi kriisin vaatimalla tavalla eli laajimmillaan aina julkisen hallinnon kaikkia siiloja ja tasoja koordinoivaan ja ohjaavaan pääministerin johtamaan valtioneuvostoon.

 

 

Nykyinen kriisijohtamisen kaksijakoinen lainsäädäntö on kotoisin ajalta, jolloin kriisitkin olivat kaksijakoisia – eli joko yhden siilon kuten poliisin tai palokunnan hoitamia tai laajoja valtakunnallisia poikkeusoloja. Nykyajan siviilikriisit ja siksi myös niiden johtaminen eivät kuitenkaan ole joko-tai valintaa itsenäisten hallintosiilojen ja Valmiuslain välillä. Niiden vaatima kymmenien julkisten ja kansalaisyhteiskunnan toimijoiden tavoitteellinen koordinaatio on voitava tehdä johtamisen tasoa tarpeen mukaan nostaen yksittäisistä viranomaisista aina pääministerin johtamaan valtioneuvostoon asti. Ja jos asiaan liittyy Tasavallan presidentin toimivaltaan kuuluvaa ulkopolitiikkaa, myös UTVA:aan.

 

 

Toinen siviilikriisien johtamisen perusasia on johtaa ennakoivasti jo ennakoinnista tai viimeistään oireiden alkaessa, eikä jäädä odottamaan tilanteen huononemista ja reagoida siihen. Vastaavasti on lähdettävä siitä, että hallintojuridiikan tehtävänä on toiminnan suuntaaminen ja tukeminen eikä sen estäminen.

 

 

Uudesta nykyaikaisesta kriisijohtamisen mallista saatiin valtioneuvoston periaatepäätös vuonna 2006, mutta universalistiset oikeusideologit ja perinteiset turvallisuushallinnot liittoutuivat keskenään ja hajottivat sen. Uutta tilannekuvajärjestelmää lukuun ottamatta Suomessa palattiin vanhaan siilojärjestelmään ilman ennalta valmisteltua hallituksen tai sen johtamisrakenteen roolia.

 

 

Tämän sekavan ja johtamista estävän järjestelmän keskellä huomasi Marinin hallitus olevansa, kun alkoi kuulua uutisia Wuhanista ja koronaviruksesta. Vastoin monien oikeusideologien keväistä kantaa ståhlbergilainen parlamentaarinen demokratia ja sen Valmiuslaki osoitti sitten toimintakykynsä.

 

 

Kesän suvantovaiheen jälkeen nyt menossa on koronakriisin toinen vaihe ilmeisen niukasti valmisteltuna. Se vaatii itse viruksen osalta kykyä valtakunnalliseen koordinaatioon, joka varmistaa ja ohjaa valmiuden ja toimintakyvyn reagoida herkästi kohdentaen alueellisella ja paikallisella tasolla. Lisäksi se vaatii julkisen vallan kaikkien sektoreiden jatkuvaa ja asiantuntevaa koordinaatiota eli johtamista.

 

 

Voi olla, että hukkaan heitetyn suvantovaiheen jälkeisen ajan vuoksi tartuntatautilakia joudutaan kiireen vuosi uudistamaan vastaamaan ajankohtaisiin konkreettisiin tilanteisiin. Mutta siltä osin olen Kaarlo Tuorin ja Martin Scheinin kanssa samaa mieltä, että mahdollisten kymmenien erilaisten siviilikriisien johtaminen niiden erityslakeja hienosäätämällä ja korjailemalla jopa kriisin aikana ja eduskunnan valiokunnissa on kestämätön toimintatapa. Mutta yhtä kestämätöntä on myös turvautua poikkeusoloihin ja Valmiuslakiin, kun kyseessä on erilaisten kriisien edellyttämä erilaisten toimien räätälöinti valtakunnallisella, alueellisella ja paikallisella tasolla.

 

 

Siksi maamme kriisijohtamisjärjestelmää ja sen lainsäädäntöä tulee kehittää niin, että pääministerin johtaman valtioneuvoston alainen kansliapäällikköihin, valmiuspäällikköihin ja VNK:n johtokeskukseen perustuva rakenne pystyy kaikissa olosuhteissa tarpeen vaatimalla tavalla parlamentaarisesti valvottuna ottamaan vastuun kaikista mahdollisista kriiseistä rajattujen turvallisuustilanteiden ja Valmiuslain välisellä nyt kattamattomalla harmaalla alueella – ja toimimaan myös Valmiuslain mukaisissa poikkeusoloissa. Malli on jo valmiiksi olemassa valtioneuvoston vuoden 2006 periaatepäätöksessä Yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaamisesta.