Blogi

Suurlähettiläs Pence Paasikivi-Seurassa
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
Yhdysvaltojen suurlähettiläs Robert Pence puhui tänään Paasikivi-Seurassa. Palaan asiaan laajemmin, mutta tässä lyhyt yleiskuva.
 
 
Suomesta historiallisesti ja ajankohdan osalta sympaattisia ajatuksia, mukaan lukien korkea panostus puolutukseen sekä Nokian korostus. Pencen mukaan Yhdysvallat täysin kunnioittaa Suomen valintaa olla sotilaallisesti liittoutumaton ja jatkaa itse Naton avoimen oven politiikkaa. Hän toi esiin Yhdysvaltojen ja Suomen sopimuksen sotilaallisen yhteistyön kehittämisestä kuten myös Yhdysvaltojen, Suomen ja Ruotsin kolminkeskeisen sopimuksen. Muutoin lähialuuen turvallisuus tuli esiin konfliktia korostamatta lähinnä Arktisen alueen yhteydessä, mikä tosin ei oikein vastaa viime aikojen reaalista Yhdysvaltojen sotilaallisen läsnäolon vahvistamista Jäämeren läntisellä alueella myös Pohjolassa.
 
 
Vahvan konfliktin jo perinteinen globaali korostus jatkui Yhdysvaltojen ja Kiinan sekä Venäjän suuntaan. Euroopan suurlähettiläs näkin suhteellisen epäitsenäisenä vaikka kokonaisuuden kannalta tärkeässä roolissa: "Eurooppa on jälleen geopoliittisen kilpailun areena". Euroopan tulee varoa erityisesti monin tavoin kuvattua Kiinan lisääntyvää vaikutusta ja myös mm. energiariippuvuutta Venäjästä sekä tehdä osansa Yhdysvaltojen rinnalla Kiinaa ja Venäjää vastaan.
 
 
Kuitenkin, muuttuvan Arktisen alueen ja Arktisen Neuvoston painotus oli hieman toinen. Valtiot ovat joko arktisia tai eivät ole, eli Kiina ja faktisesti EU:n suurvallat pysyköön pois. Arktisella alueella tarvitaan yhteistyötä rauhan ja vakauden hyväksi, ja sehän merkitsee myös Venäjän roolia tältä osin.
 
 
Tämä vastaa aikaisempaa yleiskuvaani, että Yhdysvallat katsoo Tyynenmeren yli Kiinaa ja Atlantin yli Venäjää vahvoina haastajina, joita vastaan on koottava voimia. Mutta samalla se katsoo Jäämeren yli Pohjolaan ja siis myös Suomeen osana liikkeessä olevan Arktisen alueen järjestystä, minne ei ole ulkopuolisilla asiaa. Toisin sanoen, voi yleisen konfliktin korostamisen rinnalla nähdä tiettyä maltillisuutta näille arktisille alueille. Ne ovat myös Yhdysvaltojen ja Venäjän perinteistä keskinäistä rajaseutua, joka nyt ilmastomuutoksen vuoksi tulee myös globaalin geopolitiikan vuoksi entistä tärkeämmäksi.
 
 
Tässä kaikessa riittää Yhdysvalloille vielä paljon mietittävää ja puuhaa esimerkiksi globaalin konflitivetoisuuden ja itsensä ja Venäjän arktisen rajarauhan yhteensovittamisen osalta. Miten siis sovittaa yhteen arktinen maltillisuus ja muu yleinen konfliktivetoisuus sekä Kiinan että Venäjän suuntaan. Ennakoida voi, että Yhdysvaltojen ja Venäjän suhteesssa nähdään vielä keskinäisten intressien räätälöintiä, vaikka liittolaisten ja kumppaneiden Venäjä -suhdetta pyritäänkin Washingtonista kontrolloimaan.
 
 
Suomi ei voi juuri vaikuttaa jatkon muotoutumiseen suurvaltojen välisenä vääntönä. Suomella voi kuitenkin olla roolia oman ympäristönsä itselleen mahdollisimman myönteisessä kehityksessä, jos se ottaa lähtökohdaksi sen realiteetit sellaisena kuin ne ovat kaikille siis myös Yhdysvalloille, Venjälle ja Suomelle, ja osaa arvioida niiden lisäksi myös omat voimavaransa ja mahdollisuutensa. Ruotsi ja koko Pohjolan tasapainokin ovat osa kokonaisuutta, eikä ole varmaa, onko nykyinen perälaudaton keskinäinen sulautuminen geopoliittisesti loppuun asti selvä millään suunnalla. Tällaisen realismin osalta suomalaisille on karttunut kokemusta varsin pitkältä ajalta, vaikka julkisuuden tunnelmat laahaavatkin vielä usein amerikkalaisilta jo unohtuneissa kylmän sodan voitonhurman tunnelmissa.