WSOY:n uudessa Väinö Linna -antologiassa
professori Kimmo Rentola pohtii kirjailijan vaikutusta sodan jälkeiseen sukupolveen ja takoo mainion termin Helsingin eliittikoulun Ressun ”vuoden 1944 ikäluokka”. Rentolan kuvauksen perusteella olen sellaisen tyypillinen tapaus –
vaikka Jyväskylän Lyseosta ja tausta on toinen.
Äiti oli yksinhuoltajan mökistä Räisälän Myllypellosta ja isä kokonaan orvon sisarusparven
mökistä Mäntyharjun Ruorasmäestä. Isä Erkki vei aikanaan esikoisensa tervehtimään tuolloista naapuriaan torppari Akseli Tähtistä. Hän kysyi, että muistatko Akseli, kun olin teillä ajamassa lantapattereita
pellolle, ja reen jalas meni ojaan. Joku aikoi tulla auttamaan ja sinä kielsit: ”Anna pojan vääntää, parempi sosialisti tulee.” ”Leikillänihän minä”, vastasi Akseli.
Vanhempani tapasivat talvisodan Taipaleessa, ja sodan jälkeen he kannattivat Urho Kekkosta viisaana rauhan miehenä. Kotona Jyväskylässä pellervolaisen isän ja pienyrittäjä-äidin
perheessä Linnan teokset luettiin sitä mukaa kuin ne ilmestyvät kuten Arvo Poika Tuomisenkin. Vieläkin hyllyssä olevaan lukiolaisen lukemistoon kuuluivat myös Jörn Donner, Jouko Tyyri, Pekka Lounela, Pentti Saarikoski, Artturi
Leinonen, Bertrand Russell ja Ernest Hemigway. Savon Prikaatiin lähdin mukanani tuore Dag Hammarskjöldin Vägmärken.
Jyväskylän Lyseossa hieno historian opettaja
Salme Vehvilä eli ”Vispi” vauhditti historian harrastusta seuraaville vuosikymmenille. Oikeudenmukaiset opettajat olivat pikkukaupungin sivistyssuvuista ja parhaat oppilaat työväestön ja maaseudun kodeista. Mutta siihen aikaan
historian opetus loppui käytännössä sortovuosiin, ja jatko jäi Väinö Linnan sekä ajan hengen varaan. Vasta eläkkeellä ollessa on ollut mahdollista omistautua harrastukselle, ja se on ollut rakas ja rankka kokemus.
Sukupolveani on petetty.
Juuri vuosi sitten julkaistiin Suomi -trilogian kolmas osa ”Nuori Suomi sodan ja rauhan Euroopassa 1918 1922”. Edelliset osat olivat ”Suomen
synty ja kuohuva Eurooppa” sekä Lasse Lehtisen kanssa kirjoittamani ”1918, Kuinka vallankumous levisi Suomeen”. Tämä Suomi -trilogia on tutkimukseen perustuva kokonaiskuva Suomen ja Euroopan toisiinsa kietoutuvasta historiasta,
ja se osoittaa sellaisenaan Pohjantähti -trilogian puutteet tapahtumien kulun kuvaajana.
Väinö Linnan Tuntematon sotilas on oma lukunsa. Muun ohella Pohjantähti -trilogia
kuvaa aidosti vuoden 1918 punaisten kärsimyksiä, mutta se jättää kertomatta niiden todellisen syyn. Toisin sanoen se ei kerro, että tammikuussa 1918 SDP:n puolue-elimet päättivät Leninin painostamana ja aseistamana
aloittaa sosialistisen vallankumouksen itsenäisen Suomen demokraattisesti valitun laillisen hallituksen kumoamiskesi, mikä onnistuessaan olisi johtanut myös itsenäisyyden menettämiseen.
Kukaan ei voine moittia kirjailijaa siitä, että hän taiteellisella vapaudella käyttää mielikuvitustaan kirjoittaessaan draamaa kotikylältä. Linna kyllä tunsi kertomaansa paremmin vallankumouksen
tamperelaisia lähtötilanteita, mutta sen laajemmista taustoista ilmestyi tutkimuksia vasta trilogian jälkeen esimerkiksi Tuomo Polviselta, Viljo Rasilalta, Eino Ketolalta ja Hannu Soikkaselta. Mutta tuon hetken poliittisessa tilanteessa niiden
keskeiset tulokset sivuutettiin tehokkaasti maan ja SDP:n johdon myötävaikutuksella. Kaiken kukkuraksi Linna nimettiin vuonna 1980 tieteen akateemikoksi, eikä voi välttyä käsitykseltä, ettei hänellä juuri
ollut sitä vastaan.
Itse asiassa 1918 Kuinka vallankumous levisi Suomeen”, ”Suomen synty ja kuohuva Eurooppa” ja ”Nuori Suomi sodan ja rauhan Euroopassa
1918-1922” vain systematisoivat kokonaisuudeksi vuosikymmenien kotimaisten ja ulkomaisten tutkimusten tulokset Suomen ja Euroopan toisiinsa kietoutuvasta historiasta.
Jo joulukuun
1918 puoluekokouksessa Väinö Tanner sanoi, että ”Puoluejohtomme pyrki saattamaan puolueen vähemmistönäkin ollen aseellisen voiman kautta valtaan. Tämän erehdyksen seurauksena menetimme vuosikymmenien työn
ja saamme nyt aloittaa uudelleen alusta”.
Itse asiassa jo tammikuussa 1918 SDP:n vallankumouspäätöstä tehneessä puolueneuvoston kokouksessa kiisteltiin
tietoisesti vallankumouksesta demokratiaa vastaan. Eikä O.W. Kuusisellakaan ollut syksyllä 1918 kevään tappiota arvioidessaan epäselvyyttä asiasta: ”Mutta sinä tammikuun päivänä, jolloin työmies
nosti kätensä verivihollistaan vastaan, se repäisi tiestään pois kansanvallan rääsyt”. Hänen mukaansa porvaristoa olisi pitänyt myös voiton saavuttamiseksi johdonmukaisesti kohdella ”sillä
ankaruudella, kuin verisen luokkataistelun aikana on kohdeltava vihollista ja sortajaa.” Tämä Kuusisen ”itsekritiikki” sitten käännettiin useille kielille tulevia vallankumouksia opastamaan, eikä oppi ojaan mennytkään.
Kaikista aikalaistiedoista ja niihin nojaavista tutkimuksista huolimatta uudessa WSOY:n antologiassa Pohjantähti -trilogiasta kirjoittavat suhtautuvat yhä Linnan trilogian dokumentoituun
kritiikkiin varsin ylimielisesti.
WSOY:n antologiassa Kimmo Rentolan artikkeli on kuitenkin toista maata.
Rentola
tunnistaa ongelman ytimen. Hän kuvaa Helsingissä ja useissa muissa kaupungeissa Pohjantähden vaikutusta sodan jälkeen syntyneeseen nuoreen polveen. Kuten sanottu, niissä vaikutus on ollut samantapainen kuin minulla Jyväskylässä.
Niinpä sitten tulin syyskuussa 1964 Porthaniaan ensimmäisille luennoille valtiotieteelliseen tiedekuntaan todennäköisenä sosialidemokraattina, ja kohtasin siellä sosialidemokraatteja odottamassa Sadan komitean merkki rinnassa
Erik Allardtin luentoa.
Huomasin pian monien muiden uusien valtiotieteen opiskelijoiden olevan saman hengen lapsia. Ja monille heistä kävi juuri kuten Rentola sanoo: ”Pohjantähti
tuli tasoittaneeksi rataa, jolla toteutui 60-luvun radikalisoituvien nuorten tyypillinen – ellei tyypillisin? – poliittinen siirtymä: ensin ruvettiin sosialidemokraatiksi, pian liu’uttiin kommunismiin.” Osaltani kävin ensimmäisinä
vuosina tutustumassa kaikkiin mahdollisiin vasemmistolaisiin tahoihin aina Marx -partaisen Jarno Pennasen Faros-seuraan. Aloin kuitenkin etääntyä Rentolan radalta kohti keskustaa Reijo Wileniuksen filosofian luennoilla sekä tutustuessani
herraskaisten nuorten demareiden asenteisiin meihin maalaisiin – ja tavatessani Arvo Salon.
Tulin 1965 Teiniliiton edustajana silloin radikaalin Etelä-Afrikka -toimikunnan
hallitukseen. Sen puheenjohtajana oli maineensa huipulle tulossa ollut Arvo Salo, joka 1962 -presidentinvaalissa oli olut Honkaliiton aktiiveja. Kokousten jälkeen jäimme usein istumaan Vanhan kellarin Gaudeamus kabinettiin, ja Lahden Sinisten kertyessä
pöydälle Salolla toistuivat aina samat teemat. ”Meidän on päästävä Kekkosen ohi vasemmalta.” ”Kun nuoriso saa humalan, se unohtaa Jumalan.” Ne eivät oikein maistuneet.
Olin Teiniliiton puheenjohtajana maaliskuussa 1966 katsomossa Vanhalla ylioppilastalolla, kun siellä esitettiin Arvo Salon Lapualaisooppera. Rentola on oikeassa, että se oli Linnan opettaman sukupolven
yksi kohokohta, ja voin jatkaa omin kokemuksin hänen kertomaansa. Vain kaksi vuotta myöhemmin oli Vanhan valtaus, josta rata jatkui uskomattoman suurella opiskelijajoukolla äärivasemmalle. Sen päävoimat tulivat sekä vasemmiston
että oikeiston suvuista.
Rentolan käännynnäisten esimerkkinä mainitsema Agit Prop -ryhmän Pekka Aarnio oli vielä kesällä 1965 innokkaana seurakuntanuorena
vetämälläni teinijohtajakurssilla Suolahdessa. Keväällä 1963 kävin Helsingissä ja poikkesin Vanhaan ylioppilastaloon, missä Antero Jyränki johti HYY:n edustajiston kokousta. ”Hän on VAL:n miehiä”,
tuli eräs tuttavani kuiskaamaan. Opiskelemaan tultuani näin pian myös Jyränginkin Rentolan radalla vasemmalle.
Vuoden 1968 opiskelijamaailman tapahtumilla oli kyllä
Suomessakin kansainvälinen taustansa Maon kulttuurivallankumouksesta ja Vietnamin sodasta monien maiden ”opiskelijavallankumouksiin” aina terrorismiin asti. Mutta Suomessa kotoinen 1918 vallankumoushistoria ja sen oikeutusta perustellut Pohjantähti
vaikuttivat aivan omalla tavallaan. Muualla opiskelijaradikalismi suuntautui tavallisesti sekä kapitalismia että neuvostomarxilaisuutta vastaan, mutta meillä se onnistuttiin kääntämään ja voimistamaan ”O.W. Kuusisen
linjalle”. Tämä selittää osin Rentolan tunnistamaa Saksan ja Italian kaltaisten terrorististen ilmiöiden puuttumista Suomesta. Itsekin sain kyllä ennakkotuomion penkalle, ”kun vallankumous tulee”, mutta meillä
kunnon stalinistit pysyivät neuvostodiplomaattienkin tuella rivissä odottamassa vallankumouksen subjektiivisten edellytysten yhtymistä objektiivisiin.
Vanhan valtaukseen
marraskuuhun 1968 mennessä ajan henki oli ajanut perinteisen oikeiston aatteellisesti nurkkaan, ja pian jalkoihin jäivät myös sadankomitealaiset sosiologi-sosialidemokraatit. Noihin aikoihin oli joka ilta jonkinlaisia politikoivia kokouksia,
ja saatoin niissä havaita, miten tuolloinkin tannerilaiset ja wiikiläiset opiskelijasosialistit jättäytyivät sivuun etulinjasta. Tuhannet opiskelijat kääntyivät kommunisteiksi tai heitä seurailleiksi yleisdemokraateiksi
eli Peter von Baghin itsestään käyttämin sanoin taistolaisten myötäjuoksijoiksi.
Opiskelijamaailman aatteellisessa etulinjassa alkiolainen keskusta oli koko
maassa monia vuosia kommunistien ja yleisdemokraattien ainoa vastavoima – mikä sitten oli pohjimmainen syy monille selittämättömään keskustan uuteen nousuun. Myös kaikkien suurvaltojen diplomaatteina ja valeidentiteetein
esiintyneet tiedustelupalveluiden nuoret harjoittelijat olivat innolla mukana. Silloinen kotibrittini MI6:n agentti sanoi myöhemmin sen olleen kylmän sodan etulinjaa.
Jos Neuvostoliitto
ei olisi romahtanut, lukeneiden kommunistien tulva olisi käynyt jo suoraan vaaralliseksi. Vaikutus tuli kuitenkin viiveellä. Neuvostoliiton hiipuessa heille jäivät pakopaikoiksi yliopistot, media ja monet kulttuurin instituutiot. Rentola
esittää Historiallisen yhdistyksen tutkimustuloksia, miten monet historian tutkijat ottivat Pohjantähden omakseen, mutta marxilaisuus muokkasi ajattelua monissa muissakin tiedekunnissa kuten oikeustieteellisissä.
Rentola viittaa myös Pilvi Torstin tutkimukseen, jonka mukaan nykyään ”Linnan teokset nauttivat yleistä korkeaa arvostusta ’oikeana’ kuvauksena kansallisen historian keskeisistä
vaiheista.” Hän hieman devalvoi ”jälkimauksi” niiden vaikutusta useisiin tämän päivän poliitikkoihin – kuten esimerkiksi Erkki Liikaseen, joka silloin esitti Neuvostoliiton kritiikin kieltänyttä
”Rauhan lakia” ja Suomen pankin pääjohtajana lahjoitti Helsingin yliopistolle rahoituksen ”Väinö Linna stipendiksi”.
Koko vinoutuma Suomen
historian julkisessa käsittelyssä tuli näkyvästi esiin myös Suomen itsenäistymistä vuosia muistettaessa 2017-2019 – pohjanoteerauksenaan arkkipiispan itsenäisyyden juhlavuoden jumalanpalveluksen saarna, jossa ainoa
Suomen historian henkilö löytyi Pohjantähdestä. Seurauksena on jälleen ollut saman ideologisen syvärakenteen siirtymistä uudelle sukupolvelle, mikä myös näkyy ja kuuluu.
Kun Venäjän presidentti Putinkin on irtisanoutunut Leninin vallankumouksesta, Suomi on ainoa maa, jossa sen yhden sivuhaaran muisto jatkuvasti elää ja voi hyvin. Keskeinen tämän tradition kantaja
on ollut juuri Pohjantähti. Kun tänä syksynä muistetaan monella muulla tavoin ansioitunutta Väinö Linnaa, se tarjoaa myös tilaisuuden avata uudelleen Suomen ja Euroopan historian koko kuvan ja selvittää, mitä
tapahtui todella.
Siihen Suomi -trilogia esittää dokumentoituun tietoon perustuvan vaihtoehdon yhden sukupolven harhaan johtaneelle Pohjantähti -trilogialle.