Blogi

Historian paluu Turkkiin, Puolaan ja Pohjolaan

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tänään 100 vuotta sitten Ranskassa Sevres’n pikkukaupungissa sodan voittajat sanelivat Turkille rauhansopimuksen, joka teki lopun 500 vuotta Lähi-Itää, Balkania ja Välimeren eteläistä rantaa hallinneesta Ottomaanien imperiumista.

 

 

Jo sodan aikana liittoutuneet olivat sopineet Turkin jaon päälinjoista. Nyt se tehtiin Kansainliiton nimissä. Englanti sai ”mandaatikseen” Irakin sekä Palestiinan ja Ranska Syyrian sekä Libanonin. Sodan aikana Venäjälle oli luvattu mm. Turkin salmet, mutta nyt tilanne oli toinen.

 

 

Imperiumin lisäksi jaettiin myös itse Turkin alue. Se iski kuitenkin takaisin. Mustafa Kemalin Nuorturkkilainen liike julisti itsenäisyyssodan, ja sen tuloksena vuonna 1923 Lausannessa sovittiin nykyisistä Turkin rajoista.

 

 

Samaan aikaan myös Puolan kohtalo oli vaakalaudalla. Puolalaiset olivat muistaneet olevansa suurvalta, ja Jozef Pilsudskin johdossa Puola oli hyökännyt 26. huhtikuuta 1920 Ukrainaan sekä vallannut Kiovan 8. toukokuuta.

 

 

Lenin huolestui, että Suomi voisi yrittää oman rajansa yli samaa, ja hän tarjosi rauhanneuvotteluja, jotka alkoivat 12. kesäkuuta. Toiveet Itä-Karjalan saamisesta olivatkin Suomessa korkealla, mutta ne alkoivat hiipua, kun Venäjä valtasi Kiovan takaisin. Nyt Venäjä puolestaan hyökkäsi kohti Varsovaa. Englanti yritti sovitella ja Ranska lupasi apua, mutta elokuun alussa 1920 Puola oli yksin ja sitä lähestyi kaksi venäläistä hyökkäyskiilaa.

 

 

Venäjän edetessä kohti Varsovaa Helsingissä hermostuttiin, ja päätettiin hyväksyä Tartossa 12. elokuuta "välirauhan sopimus" vanhojen rajojen mukaisena. Puolalaiset kuitenkin voittivat yllättäen Varsovan taistelun 16. elokuuta. He aloittivat vastahyökkäyksen, ja Moskovassa tuli kiire saada rauha.

 

 

Kun Venäjä perääntyi, Helsingissä palattiin suunnitelmiin aluelaajennuksista. Tartossa Paasikivi ja Väinö Tanner kuitenkin hermostuivat, ja he alkoivat neuvotella venäläisten kanssa omin luvin. Mutta sitten Puola alkoi yllättäen 21. syyskuuta neuvotella Venäjän kanssa rauhasta. Helsingissä säikähdettiin, että Suomi jäisi pian yksin neuvottelemaan.

 

 

Venäjän ja Puolan Riian aselepo syntyi 12. lokakuuta 1920. Se antoi vauhtia Suomen ja Venäjän neuvotteluille, ja Tarton rauha allekirjoitettiin 14. lokakuuta klo 15.30.

 

 

Jatkossa Ranska tuki voimakkaasti reunavaltioita Baltiasta Mustalle merelle padotakseen Saksaa ja Venäjää sekä saadakseen liittolaisen Saksan selustaan. Suomi jatkoi Puolaan nojaavaa reunavaltiopolitiikkaa, mutta se päättyi tai oikeastaan laimeni ratkaisevasti keväällä 1922 Venäjän ja Saksan Rapallon sopimukseen 17. huhtikuuta sekä ulkoministeri Holstin eroon 12. toukokuuta. Sotien välissä Suomessa ei juuri tunnistettu, että sen ulkoisen ja yhtenä sisäisenkin rauhoittumisen keskeisenä taustana oli Venäjän ja Saksan sekä Venäjän ja Englannin suhteen vakautuminen.

 

 

Silloin ja nyt

 

Sadan vuoden aikana on tapahtunut paljon, mutta tänään monet kommentaattorit analysoivat nykypäivää tuon ajan valossa. Paradoksaalisesti kylmän sodan jälkeinen globaali geopolitiikka muistuttaa sitä edeltänyttä aikaa.

 

 

Esimerkiksi amerikkalainen geopolitiikan tutkija George Friedman ennakoi jo runsaat 10 vuotta sitten, että Yhdysvallat tukee jatkossa Euroopan reunavaltioiden ketjua estääkseen EU:n ja erityisesti Saksan sekä Venäjän lähentymisen. Samaan aikaan hän myös ennakoi Turkin pyrkimyksen nousta ja jatkaa Ottomaanien imperiumin perinnettä Lähi-Idässä ja itäisellä Välimerellä. Kumpikin ennakointi on nyt elävää elämää.

 

 

Presidentti Erdoganin Turkki on nyt edennyt Libyaan, laajentanut merialuettaan, tullut keskeiseksi osaksi Lähi-Idän pesänjakoa ja lähettänyt monia poliittisia viestejä islamilaisen valtion tulevasta roolista maailmassa. Uusi piirre alueella on Kiinan eteneminen sielläkin, viimeisimpänä askeleena sopimus Iranin kanssa.

 

 

Uusi reunavaltiopolitiikka puolestaan kulkee nyt Yhdysvaltojen tuella aloitetun ”Kolmen meren aloitteen” nimellä. Siihen kuuluvat valtiot Baltiasta Mustalle merelle ovat EU:n jäseniä, mutta tiivistävät jatkuvasti taloudellista ja sotilaallista yhteistyötä sekä infrastruktuuria keskenään sekä suoraan Yhdysvaltojen kanssa EU:n ollessa omalla tavallaan mukana. Samaan aikaan ne ovat virittäneet Saksan ja Ranskan kilpailemaan Yhdysvaltojen kanssa suosiostaan, mm. jaettaessa hiljakkoin EU:n koronakriisin elvytyspaketin rahoja.

 

 

Pian Puolalle avokätisen EU:n elvytyspaketin jälkeen Yhdysvallat vahvisti siirtävänsä asevoimiaan Saksasta Puolaan, ja Puola puolestaan ilmoitti maksavansa niiden kulut. Vajaan viikon perästä Yhdysvaltojen ulkoministeri Mike Pompeo saapuu kunniavieraaksi Varsovan taistelun 100 -vuotisjuhlaan, ja silloin tuskin muistellaan Yhdysvaltojen reunavaltiopolitiikkaa ensimmäisen tai toisen maailmansodan jälkeen.

 

 

Oma monimutkainen kysymys on tilanne reunavaltioista pohjoiseen olevilla Euroopan alueilla, siis Pohjolassa.

 

 

Itämeren alueen voimatasapaino on ollut koko kylmän sodan jälkeisen ajan lännen puolelta Yhdysvaltojen vastuulla, mutta presidentti Obaman aikana Washingtonista alkoi aivan uusi aloitteellisuus Pohjois-Eurooppaan. Presidentin neuvonantajan Charles A. Kupchanin mukaan Pohjola oli tullut Yhdysvaltojen ”strategiseksi ydinalueeksi”.

 

 

Poliittisia julistuksia tai dokumentteja ei ole käytettävissä, mutta tapahtumien kulusta voi todeta, mistä pohjoisen Euroopan strategisessa ydinalueessa on kysymys. Yksi tekijä on Jäämeren avautuminen merenkululle ja samalla Kiinalle pohjoisen meritien Atlantille. Toinen on Kiinan kanssa lähentyneen Venäjän kasvavat sotilaalliset voimavarat alueella, joka todelliselta maapallokartalta katsoen on Yhdysvaltojen ja Venäjän raja-aluetta.

 

 

Pohjola on vähitellen rakentumassa Yhdysvaltojen tukialueeksi itäisen Jäämeren Euraasian puoleiselle rannikolle. Samalla siitä muodostuu suora yhteys Jäämeren yli reunavaltioihin ja Suomen kautta suora kosketus Venäjän ydinalueisiin. Alueen rauha on pitkään perustunut niiden oman ja niihin rajoittuvien suurvaltojen turvallisuuden antavaan tasapainoon. Siksi alueen pieneten valtioiden tulisi itsekin pohtia, miten se tulevaisuudessa säilytetään rauhan perustana.

 

 

Presidentti Trumpin aikana Yhdysvaltojen politiikkaan on myös tullut  kiilan lyöminen Manner-Euroopan ja Englannin väliin. Sen tuloksena Yhdysvallat motittaa nyt yhtä aikaa Kiinaa, Venäjää ja Saksaa. On mahdotonta sanoa, mihin tämä johtaa, mutta geopolitiikan historian mukaan tämän politiikan jatkuminen johtaisi Kiinan ja Venäjän lähentymisen lisäksi myös Saksan ja Ranskan lähentymiseen niihin.

 

 

Asiaa pohditaan intensiivisesti Yhdysvalloissa. Hiljakkoin 103 maan turvallisuuspolitiikan eturivin kärjen edustajaa vaati julkilausumassaan maan Venäjä -politiikan muutosta, mihin liittyi myös Euroopan perinteisen liittolaisuussuhteen korostus.

 

 

Tässä globaalissa ympäristössä Saksan ja Ranskan huoli Euroopan tulevaisuudesta ja voimien kokoamisesta on perusteltu ja se ansaitsee tuen. Suomi ei voi hypätä kartalta pois nyt sen enempää kuin aikaisemminkaan historiassa.

 

 

Suomen ja pohjoisen Euroopan maiden kannalta on kuitenkin tosiasia, EU:n johtavat valtiot ovat kehittäneet unionista ja eurosta erityisesti omaa talouttaan tukevan järjestelmän, jossa pohjoisen Euroopan valtiot Hollannista Suomeen jo useaan kertaan ovat joutuneet maksamaan niiden, etelän ja idän laskuja – ja tämä järjestelmä on vaarassa vakiintua.

 

 

Historiallisista syistä Hollanti, Tanska, Norja, Islanti, Ruotsi ja Suomi ovat monin tavoin erilaisia, mutta juuri niiden erilaisuus on historian saatossa muodostanut pohjoisen Euroopan tasapainon kokonaisuuden. Nyt ne ovat globalisoituvan geopolitiikan kannalta ja Norjaa lukuun ottamatta myös EU:n taloudessa monin tavoin lähellä toisiaan. EU:n kaksi suurvaltaa, itä ja etelä ovat läheisessä yhteistyössä keskenään, mutta pohjoisen Euroopan maat ovat hajallaan ja maksavat siitä. Siksi on tarpeen, että ne erilaisuuksineen tiivistävät yhteyden pitoaan. Yksi tapa voisi olla se, että Hollanti kutsutaan Pohjoismaiden neuvostoon tarkkailijaksi ja neuvosto aktivoituu myös asioissa, jotka ovat sen jäsenille elintärkeitä.