Blogi

Trump ja Saksa, mitä Euroopassa tapahtuu?

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Suomalainen julkisuus pitää jatkuvasti yllä lännen voittaman kylmän sodan jälkeistä turvallisuuspoliittista tilannekuvaa, vaikka lähiympäristönkin reaalinen maailma on jo pitkään ollut siirtymässä pois sen alta. Viimeksi se on tullut esiin kommentoitaessa presidentti Trumpin päätöstä vetää lisää joukkoja pois Saksasta liittämättä sitä reaaliseen ympäristöönsä.

 

 

Jopa Yhdysvaltojen vakavan tutkimuksen valtavirta pohtii nykyään, miten tulisi sopeutua Kiinan nousun maailmaan. Toisaalla kannatetaan Kiinan ja Venäjän taklaamista kaikkialla maapallolla niin, että pidetään kiinni saavutetusta ja edetään siellä missä mahdollista. Toisaalla pelätään sen johtavan lopulta suursotaan ja suunnitellaan sopupeliä, jossa maapallo jaettaisi jälleen etupiireihin.

 

 

Presidentti Trump yritti toimikautensa alussa sopupeliä Venäjän kanssa sen irrottamiseksi Kiinasta, mutta hänen kotimainen oppositionsa esti sen. Yhdysvaltojen nykyinen ulkopolitiikka on ennakoimaton yhdistelmä puskemisesta ja sopupeliä, ja sitä tullaan näkemään myös presidentti Trumpin jälkeen. Kiinaa puolestaan kuvaa parhaiten perinteinen reaalipolitiikka. Se jolla on voimaa etenee kunnes tulee toinen voima vastaan.

 

 

Tästä päädytään Yhdysvaltojen ja Kiinan keskinäisen puskemisen maailmaan. Se tarkoittaa, että sotilaallisten suurvaltojen rajapinnoissa muodostuu eskalaatioita, jotka päätyisivät sotimiseen, sopimiseen tai kumpaankin. Siihen maailmaan Euroopalle eli Saksalle ja Ranskalle on luvassa toissijainen ja Venäjälle jo nyt tosiasiallisesti toimiva Kiinan liittolaisen rooli.

 

 

Ranskan presidentti Macron esittää ratkaisuksi Euroopan ja Venäjän liittoutumista samalla kun Ranskassa pohditaan oman eurooppalaisen ydinaseen modernisointia Yhdysvaltojen vetäytymisen varalle. Länsi-Euroopan osalta jatkon ratkaisee lopulta Saksa, joka ydinasesuojansa osalta on tähän asti pitänyt parempana Yhdysvaltoja kuin Ranskaa.

 

 

Kovin tarkkaa tietoa ei ole, millainen keskimatkan ydinohjuksia koskeva sopimus kytkeytyy Saksan tuoreeseen hävittäjähankintaan, jossa tilaus jaetaan eurooppalaisen ja amerikkalaisen koneen välillä julkisin viitauksin kykyyn kantaa ydinaseisiin sopivia ohjuksia. Nyt ollaan kuitenkin tilanteessa, jossa Yhdysvallat viestii selkeästi sitoumustensa vähentämistä Saksaan. Samaan aikaan Venäjä julkistaa yhtä selkeästi myös taktisten ja keskimatkan ydinohjusten ohjelmoinnin konfliktin alkuvaiheeseen estämään itseensä kohdistuvat uhkat, mikä tässä tilanteessa jo tiedetyn asian alleviivaamista vastapuolille.

 

 

Todennäköisimpiä yhteisvaikutuuksia on Euroopassa kaksi. Ensiksi, toistuu 1970 -luvun strategisia ydinaseita koskevan sopimuksen ja Neuvostoliiton keskimatkan ohjusten käyttöönoton kaltainen tilanne, jossa Eurooppa uhkasi jäädä deterrenssityhjiöön. Silloin ratkaisuksi tulivat Saksan vaatimuksesta amerikkalaiset keskimatkan ohjukset Euroopassa. Toiseksi, nyt Yhdysvaltojen uskottavuuden väheneminen siinäkin suhteessa lisää painetta Saksan rahoitukseen ja myötämääräämisoikeuteen Ranskan ydinaseiden modernisoinnissa. Samaan aikaan maat ovat jälleen kerran löytäneet muutenkin toisensa Euroopan tulevaisuuden hallinnassa.

 

 

Suomessa viime vuosikymmenien ulkopoliittinen retoriikka on kulkenut omia teitään, mutta aivan 2000 –luvun alussa puolustusvoimat ohjelmoitiin tulemaan yhteensopivaksi ja verkottumaan osaksi silloin oletettua kylmän sodan jälkeistä Yhdysvaltojen hallitsemaa maailmaa. Mutta vaikka se maailma ei ole toteutunut, monista eri syistä sillä tiellä on jatkettu. Draaman kielellä, ulkoinen käänne on jo tapahtunut, ja jatkossa seuraa sen tiedostaminen.

 

 

Kaikissa historian käänteissä pienten valtioiden vaihtoehdot muodostuvat suurvaltojen keskinäisen politiikan satunnaisina sivuvaikutuksina. Useita satoja vuosia Venäjä sekä Englanti ja Yhdysvallat ovat olleet pohjoisessa Euroopassa ne suurvallat, jotka ovat kriisien jälkeen sopineet alueen järjestyksestä. Vielä kylmän sodan jälkeenkin ne pitivät täällä turvaetäisyyttä toisiinsa, mikä tarkoitti myös pysymistä pois Suomesta ja Ruotsista. Pitkään historiaansa verrattuna Yhdysvaltojen Pohjolan politiikka on kuitenkin muuttunut.

 

 

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Englanti ja Yhdysvallat suhtautuivat epäilevästi Baltian maiden itsenäisyyteen. Toisen maailmansodan loppuvaiheessa ne luovuttivat kättelyssä Baltian Venäjälle, minkä lisäksi Yhdysvallat harkitsi samaa myös Suomen osalta. Kylmän sodan jälkeen Yhdysvallat sopi 1997 Venäjän kanssa Baltian maiden Nato –jäsenyyden, ja se pyrki myös saamaan Suomen ja Ruotsin vastaamaan Baltian puolustuksesta. Suomi kuitenkin halusi välttää antamasta Yhdysvalloille syytä kiertää ottamaansa vastuuta, ja kieltäytyi kunniasta.

 

 

Kuitenkin vuodesta 2012 Suomi alkoi yhteensopivuuden kasvattamisen lisäksi myös näkyvin vaikka pienin askelin liikkua sotilaallisesti, ensimmäisenä suurempana liikkeenä osallistuminen Islannin ilmavalvontaan. Sen jälkeen Ukrainan kriisi 2014 johti ”horisontaaliseen eskalaatioon” myös Itämerellä, mihin Suomi liittyi askel askeleelta mukaan mm. osallistumalla kasvavin panoksin läntisen koalition sotaharjoituksiin.

 

 

Uusin pohjoisen Euroopan eskalaation vaihe on sen laajeneminen kasvavin panoksin pohjoiseen ja Jäämeren rannikolle. Senkin vauhdittumisessa on kaksi osapuolta, mutta Yhdysvaltojen osalta kyse on myös uudesta asiasta, eli ennakoivasta vastaamisesta ilmastonmuutoksen aiheuttamaan Jäämeren avautumiseen sekä Kiinan nousuun ja Venäjän liittoutumiseen sen kanssa.

 

 

Pohjoismaiden päämiesten vieraillessa 2016 Washingtonissa presidentti Obaman neuvonantaja Charles Kupchan sanoi, että Pohjola on Yhdysvaltojen ”strategista ydinaluetta”. Se on aina pitänyt jossakin mielessä paikkansa, mutta nyt sen korostus tarkoittaa, että Washingtonissa katsotaan Pohjolaa maapallokartalta Jäämeren yli sen toista rantaa hallitsevana alueena rinnallaan Venäjä ja takanaan Eurooppa.

 

 

Kun katsotaan kokonaistulosta kuluneen vuosikymmenen kaikista liikkeistä, Yhdysvallat rakentaa vähitellen vapautuvan Jäämeren läntiseen päähän eli Pohjolaan tukialuetta, jolta se hallitsisi Kiinan ja Venäjän Jäämeren liikennettä Atlantille – ja jatkossa Jäämeren yli sen omalle mantereelle. Suomen kautta muodostuisi maayhteys Venäjän Pietarin-Murmanskin ydinalueelle. Samalla Pohjolan alue muodostaisi yhteyden Itämeren-Mustanmeren väliselle alueelle, jolla Yhdysvallat tukee aktiivisesti ”Kolmen meren” eli perinteisen reunavaltioden hanketta. Sen huippukokous pidetään lokakuussa hiljakkoin mukaan lähteneessä Virossa. Näin Pohjolan yhteys eteläänkin hahmottuu uudella tavalla.

 

 

Presidentti Trumpin kaudella Yhdysvaltojen suhteet Saksaan ja Ranskaan ovat tulleet vaikeiksi. Yhdysvallat tuki brexitiä ja löi kiilaa EU:n ja Englannin väliin. Se on myös rakentanut suoraa yhteyttä moniin Itä-Euroopan valtioihin rohkaissen samalla niiden huolia ja kritiikkiä sekä länteen että itään. Kuitenkaan tavoitteena ei näytä olevan Naton hajottaminen vaan paremminkin sen hallinta, vaikka on vaikea sanoa toeteutuuko tavoite vai onko seurauksena vastavaikutus.

 

 

Hajanaisina ja kahdenkeskisin sidoksin liittolaiset pidetään rivissä ja niitä estetään lähentymästä Yhdysvaltojen omia vastapuolia eli Venäjää ja Kiinaa, joiden kanssa kuitenkin sovitaan tarvittaessa asioista ohi ja yli liittolaisten. Kahdenkeskisiä sotilaallisia keskusteluyhteyksiä Yhdysvaltojen ja Venäjän välillä on nykyään niin paljon, ettei niissä vältytä katselemasta myöskään pohjoisen Euroopan pelilautaa, jolle Suomikin on kiivennyt mukaan. Tämä kaikki voi kuulostaa epämukavalta, mutta ennen kylmän sodan aikaa se oli normaalia bismarckilaista diplomatiaa.

 

 

Tälläkään kertaa ei Suomessa ole syytä sekoittaa tunteita tosiasioihin. Vain Yhdysvalloilla on voimavaroja rakentaa lännen puolelta Pohjois-Euroopan voimatasapaino Venäjän suuntaan. Kysymys kuuluu, miten se tällä kertaa käyttää voimaansa niin, ettei se aiheuta vahinkoa itselleen puhumattakaan alueen pienistä valtioista, joilla taas on kaikki syy välttää ryhtymistä tälläkään kertaa pelin moukaksi. Euroopalla eli Saksalla tai Ranskalla ei tule olemaan tällä alueella sotilaallista roolia, sillä niiden voimat eivät siihen riitä, ja tässä asiassa Yhdysvalloilla ja Venäjällä on aina ollut yhteinen etu.

 

 

Yhdysvaltojen vaarana on ampua yli omalla pohjoisella rajaseudullaan, kuten myös Venäjän vaarana. Jos pohjoisen eskalaatiota jatketaan, vaihtoehdot ovat lopulta jännityksen kasvusta aiheutuva sotilaallinen vahinko, sen uhatessa syntyvä sopimus uudeksi etupiirijaoksi tai etupiirijako osana Yhdysvaltojen ja Venäjän suhteiden laajempaa järjestelyä. Näissä tilanteissa Ruotsin ja Yhdysvaltojen jatkuvasti lujittuva avoliitto merkitsee, ettei Venäjällä enää ole Ruotsissa mitään sellaista voitettavaa, joka sen Suomen politiikassa tarvitsisi ottaa huomioon.

 

 

Suomen pitkään jatkunutta sulautumista sadoin sotaharjoituksin ja kymmenin sopimuksin osaksi kehittyvää Yhdysvaltojen luoteisen Euraasian eli Pohjolan tukialuetta on kotimaassa perusteltu kykyjen hankkimisella, yhteensopivuudella kumppaneiden kanssa, häiriöillä tiedonkulussa ja ettei tässä mitään uutta ole – ainakaan julkisesti miettimättä että näissä asioissa jokaista askelta seuraa monia muita. Varmaa sen sijaan on, että suurvaltojen esikunnissa on jo pitkään ollut valmiina tämänkin nurkan skenaariot vuosiksi tai vuosikymmeniksi.

 

 

Globaalin geopolitiikan muutoksen seurausten ja eskalaation riskien nyt noustessa näkyviin on syytä kysyä, kuinka kestävä strateginen ja operatiivinen idea on kaupata ja ostaa Suomelle näin muodostuvaan etulinjaan juuri sellaista “monitoimista” ja ”tunkeutumiskykyistä” hävittäjä-risteilyohjus kalustoa, joka ulottuu satojen kilometrien päähän Venäjän alueelle. Tai kuinka järkevää Yhdysvalloille on edetä jatkuvasti yhä enemmän sotilaallisesti Suomen maaperälle kuten esimerkiksi kevään 2021 suursotaharjoitukseen, josta Suomen puolustusministeri käyttää työnimeä ”Arctic Fox” eli samaa kuin Saksa operaatiostaan samalla seudulla kesällä 1941.

 

 

Strategia on laji jossa liikettä seuraa aina vastaliike. Kun kylmän sodan aikanakin varottiin toisen osapuolen iholle menoa, niitä ei historiassa ole tähän mennessä nähty reaalisesti Yhdysvaltojen ja Venäjän toisiinsa rajoittuvilla pohjoisilla takapihoilla. Kun Englanti aikoinaan halusi taklata etenevää Venäjää, se valitsi aina painopisteen mahdollisimman kauaksi omista rannikoistaan. Krimin sodan aikana Ruotsi kyllä saatiin houkuteltua mukaan suunnittelemaan hyökkäystä Pietariin, mutta kyseessä oli huijaus Venäjän saamiseksi neuvottelupöytään. Sen jälkeen Tukholmassa on näihin vuosiin asti osattu kaikille hyvin tuloksin soveltaa Bernadotten politiikkaa.

 

 

Operatiivisesti katsoen Suomen itsensä maalittamisessa on syytä ottaa huomioon, että kaikki suurvallat ohjelmoivat omat vastatoimensa estämään ensimmäisten sekuntien aikana mahdollisten riskein pääsyn ilmaan. Tältä kannalta onkin pidettävä geopoliittisilta lähtökohdiltaan varsin kevein perustein tehtynä puolustusvoimien uutta "Taistelukenttä" -opetuselokuvaa. Vahingonkin sattuessa vauhti olisi sellainen, että on turha miettiä Suomen lentokenttäpaikkakuntien väestönsuojelua.

 

 

Tämänkin draaman sekä pienillä että suurilla osapuolilla on omat legitiimit turvallisuusintressinsä. Kaikissa vaikeissakin geopolitiikan murroksissa Atlantin vallat ja Venäjä ovat satoja vuosia lopulta löytäneet ratkaisut kriisejä seuranneissa rauhoissa. Suomen osalta asiaa on auttanut oma ennakoiva aktiivisuus ja tietoisuus siitä, että ”Suomen ulkopolitiikan perustehtävänä on kansakunnan olemassaolon ja Suomen geopoliittista ympäristöä hallitsevien suurvaltaetujen yhteensovittaminen.” Sitä taas auttaa, että tiedetään mitä ne ovat.