Blogi

Snellman opettaa taas meitä ja muita

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Nyt eletään aikaa, jolloin koronakriisi taas osoittaa kansallisvaltion olevan ihmisen turva, ja Suomen kansallisvaltion paikka suurvaltojen välisessä turvallisuusjärjestelmässä on käynyt epäselväksi. Snellmanin syntymäpäivä on sopiva paikka tarkastella tilannetta hänen historiallisen realisminsa kannalta.

 

 

Autonominen Suomi tehtiin 1809 suurvaltojen geopoliittiseksi ratkaisuksi eli Pietarin suojaksi osana Englannin ja Venäjän välistä pohjoisen Euroopan raja-alueen pienten valtioiden tasapainojärjestelmää. Sen pohjalta Venäjä ja Atlantin vallat - siis sekä Englanti että Yhdysvallat – ovat myös toimineet näihin päiviin asti, ja ne ovat työntäneet täältä tarvittaessa yhdessä takaisin omalle tontilleen Keski-Euroopasta yrittäneet Ranskan ja Saksan. Niin vaikeata kuin Yhdysvaltojen viime vuosien ohi Naton tapahtunutta suoraa sotilaallista asemoitumista Pohjolaan onkin tulkita geopolitiikan pitkän historian valossa, Venäjän lisäksi sen toinen puoli on Yhdysvaltojen tämänkin kautta muuttuva suhde läntisen Euroopan suurvaltoihin. Vastaus saadaan kyllä jatkossa, sillä tässäkään asiassa historia ei ole loppunut.  

 

 

Napoleonin sotien jälkeen Euroopan pohjoisesta järjestyksestä sopivat Venäjän keisari Aleksanteri I ja Englannin ulkoministeri Robert Castlereagh Ruotsin Jean-Baptiste Bernadotten tehdessä välttämättömyydestä hyveen. Hanke onnistui ilman suurempia ongelmia, koska suomalaisen lukeneiston johdossa olleet Turun realistit Jakob Tengström, Carl Erik Mannerheim, Robert Henrik Rehbinder ja Kustaa Mauri Armfelt ymmärsivät mistä oli kysymys.

 

 

Euroopan historian yleisen kaavan mukaisesti uuden vallatun valtion kansalaisten olisi pitänyt puolalaisten tavoin alkaa varsin pian kapinoimaan uusia vallanpitäjiään vastaan. Ajan nouseva aate eli valistusliberalimikin perusteli sitä.

 

 

Näihin päiviin asti valistusliberalismi on katsonut ihmisen ja kansan vapauden luonnon lahjaksi, mutta Suomessa J.V. Snellmanin ”sivistysliberalismi” tunnisti vapauden eurooppalaisen paideia-humanitas –sivistyksen eli kerikkalais-roomalaisen ja kristillisen valistuneen sivistyksen runsaan 1000 vuoden hedelmäksi. Ja siinä suomalaisilla oli vielä tekemistä.

 

 

Asia konkretisoitui vuonna 1863. Napoleonin sotien tuloksena Venäjän hallintaan joutunut Puola oli jälleen noussut kapinaan. Länsivaltojen lehdistössä vaadittiin interventiota puolalaisten tueksi. Suomen ja Ruotsin liberaalin lehdistön mukaan myös suomalaisten piti liittyä mukaan hankkeeseen.

 

 

Suomen vaihtoehdot olivat toisaalta pitkän työn tuloksena omat valtiopäivät ja niistä alkava kansallisen kehityksen uusi vaihe tai toisaalta länsivaltojen ja Venäjän sota mahdollisesti Suomenkin alueella.

 

 

Snellman luennoi saman vuoden 1863 aikana professorina sivistyksen tuomaa vapautta sekä demokratiaa ja jyrisi sivistyksen tuomaa itsehallintaa sen saavuttamiseksi.

 

 

Snellman opetti luennossaan, että ”Vapaa poliittinen valtiomuoto seuraa poliittisen tietoisuuden kehitystä, mutta tämä taas puolestaan kansallistietoisuutta. Tasavaltaisen muodon kautta kansan poliittinen toiminta saa kansakunnan toiminnan leiman, se pääsee näkyville historiassa, sillä on tietty kansallinen hahmo – eräs yleisinhimillisen kulttuurin määrätty muoto, jossa se edustaa tätä.”  ”Kaikilla kansoilla on kehityksensä sisäiseen ja ulkoiseen vapauteen… Tästä opista pidetään kiinni. Koko esitys valtiosta antaa todistuksen tästä totuudesta.”

 

 

Snellmanin mukaan ”Historia opettaa, että valtiosäännöt tulevat yhä demokraattisemmiksi. Tarkoitamme tällä sitä, että valtiomuoto yhä selkeämmin lausuu julki valtiovallan olevan kansakunnan valtaa. Tähän suuntaan kuljetaan kaikkialla sivistyneiden kansojen keskuudessa. Ja myönnämme tämän olevan järkevää, koska valtio on ja sen tulee olla kansakunnan tietoa ja tahtoa oikeana.”

 

 

Samoihin aikoihin poliitikko Snellman tarttui jälleen kerran kynään sen hetken poliittisen tilanteen vuoksi. Hän julkaisi Literaturbladetissa kolme artikkelia, joista tunnetuin on 1863 toukokuun ”Sota vai rauha Suomelle”.

 

 

Sen mukaan suomalaisten on käsitettävä ”missä mielessä myös pienellä kansalla on kohtalonsa omissa käsissään. Reformien ja kehityksen täytyy taipua enemmän tai vähemmän suotuisien aikakausien vaihteluun. Niistä määrääminen voi useinkin olla tällaisen kansan mahdollisuuksien yläpuolella, kun mahtavimpienkin kansakuntien on tässä taivuttava historian välttämättömyyteen."

 

 

"Mutta säilyttämään sitä, mikä jo on, ja siksi taipumaan väistämättömään ja miehekkäästi kestämään sen, pitämään silmällä ajankohtaa, jolloin uudistus on mahdollinen, ja olla siten myös tavoittelematta enempää kuin mitä vaihtuvissa oloissa omin voimin kyetään puolustamaan ja säilyttämään - siihen pystyy vähäinenkin kansa."

 

 

”Vain villien heimojen nähdään taistelevan tuhoonsa saakka. Niillä ei ole kykyä elää sen tulevaisuuden puolesta, jonka sivistys lahjoittaa, ja joka on tullut lähinnä kristittyjen kansojen osaksi, koska niillä on usko siveelliseen maailmanjärjestykseen ja tämän uskon myötä tulevaisuuden toivo."

 

 

Snellmanilla sivistyminen johtaa kohti laajenevaa demokratiaa ja vapautta sekä antaa vakaata käytännöllistä järkeä toimimaan reaalisessa todellisuudessa. Sivistys ei siis ole vain tietoa vaan tiedon, tunteen ja tahdon yhtymistä vapaaksi ja eettiseksi käytännölliseksi järjeksi toimimaan reaalisessa maailmassa sellaisena kuin se on. Kohti vapautta ja demokratiaa edetään käyttämällä käytännöllistä järkeä niin että askeleet mitoitetaan omien voimien ja olosuhteiden mukaisiksi.

 

 

Snellmanin toukokuun 1863 artikkeli analysoi kansainvälisen tilanteen: ”Jos sota syttyy, Suomen rannikot tullaan varmasti saartamaan, sisämaahan kohdistuva vihollishyökkäys on epävarma asia. Näissä oloissa Suomen kansasta puhutaan kaikissa Euroopan sanomalehdissä kansana, joka ei vain toivo sotaa ja odota siitä menestystä itselleen, vaan joka on valmis kapinaan yhtyäkseen viholliseen."

 

 

Puolan kansainvälisen aseman osalta elettiin jatkuvasti Wienin kongressin jälkeistä aikaa, jolloin Puola oli jaettu kaikkien suurvaltojen sopimuksella Venäjän, Itävallan ja Preussin kesken. Snellmanille se oli realiteetti, joka muuttuisi vain Venäjän tappioon päättyvällä suursodalla, johon suurvallat eivät siinä tilanteessa helposti menisi. Snellman suri puolalaisten valtioviisauden puutetta ja sanoi, että Englanti sekä Ranska tähtäävät sodan uhkalla tai sodalla Venäjän heikentämiseen eikä Puolan todelliseen auttamiseen.

 

 

Snellman myös tunnisti lännen ja idän pitkän aikavälin latauksen: "Sota Venäjää vastaan... siinä tarkoituksessa, jossa sitä lietsotaan, olisi sota, jonka loppua kukaan ei voi tietää ennalta." Jos 60 miljoonan asukkaan maahan hyökätään tarkoituksena pilkkoa tuo maa, on valmistauduttava vuosien sotaan, "ellei se päättyisi liittoutuneiden erimielisyyteen."

 

 

Sen jälkeen Snellman analysoi Suomen edessä olevia vaihtoehtoja.

 

 

Jos Englanti ja Ranska hyökkäävät kahdestaan, niiden ei kannattaisi tehdä sitä Suomen vaikeiden olosuhteiden kautta, vaan ne tyytyisivät täällä Krimin sodan kaltaiseen saartoon ja sotatoimiin rannikoilla. Sekin olisi Suomen nousevalle taloudelle ja rannikoille kohtalokas, mutta pelkkä suurvaltojen maahyökkäys tapahtuisi etelämpänä. Tilanne muuttuisi ratkaisevasti, jos sotaan yhtyisi myös Ruotsi ja tavoitteeksi tulisi Suomen takaisin valtaaminen. Sitä riskiä lisää suomalaisen lehdistön nyt lännessä ja Ruotsissa ruokkima ajatus suomalaisten halusta liittyä mukaan sotaan mukaan Venäjää vastaan.

 

 

Venäjä ei kuitenkaan jäisi odottelemaan Pietarin porteille maahyökkäystä Suomen kautta. Siksi länsivaltojen ja Ruotsin Suomen kautta tapahtuvan hyökkäyksen vahvuudeksi tarvittaisi noin 100 000 miehen armeijaa ja taistelut tapahtuisivat Suomen alueella. Vaikka hyökkääjä Suomessa tapahtuvissa taisteluissa menestyisikin, lännen kannalta paraskin tulos olisi Suomen jakaminen, koska Venäjä silloisilla voimillaan ei missään tapauksessa hyväksyisi rajaa lähelle pääkaupunkiaan.

 

 

Snellman tunnisti Suomea koskevan spekulaation takana samat kotimaiset ja ruotsalaiset kirjoittajat, joiden kanssa hän oli debatoinut 1840 -luvulta alkaen. Hän ei säästänyt sanojaan niistä, jotka saattavat Suomea sekä läntisen että venäläisen spekulaation kohteeksi.

 

 

"Meidän maamme lehdet... herjaavat päivittäin Venäjää palvellakseen Puolaa. On helppo nähdä, minkä maan kustannuksella ne tätä jalomielisyyttään harjoittavat ja mitä apua siitä onnettomille puolalaisille on. Ja täällä on niitä, joiden mielestä muutaman vuoden sota olisi Suomelta vain kohtuullinen panos saman asian vuoksi!"

 

 

"Kaikkien näiden näkemysten suhteen voi tosin lohduttautua sillä, että Jumala on hullujen holhooja. Tätä todistaa jo se, että kaikelle tälle hulluudelle on tilaa. Mutta on syvästi masentavaa nähdä se hiljaisuus, jolla järkevämmät tässä maassa jättävät sanan vain hullujen ja ymmärtämättömien käyttöön."

 

 

Suomelle, ”joka ei valitse sotaa vaan ottaa sen vastaan, jolla ei siten ole siinä minkäänlaisia kansallisia intressejä ja joka on täysin kykenemätön määräämään sodan lopputulosta – sellaiselle kansalle sota voi tuoda ainoastaan onnettomuutta."

 

 

"Mutta millaisista yhdistelmistä kukin sitten uneksuukin, niin varmaa on, että kansa, joka hakee tulevaisuuttaan sodan kohtaloista ilman että se voisi sormenpäälläänkään vaikuttaa sen kulkuun, olisi kevytmielistä väkeä, jolla olisi myös kevytmielisten tulevaisuus – tuho ja paha äkkikuolema. Ja silti tällainen kevytmielisyys on voinut päästä esille kotimaamme lehdistössä."

 

 

"Täällä ei yleisesti ole mitään käsitystä siitä, ettei mikään maa ole koskaan käynyt sotaa muiden kuin omien etujensa vuoksi. Kuvitellaan nöyrästi, että Englanti olisi halukas korottamaan verojaan tai kasvattamaan kansallista velkaansa sadoilla miljoonilla punnilla siksi että Englannin kansakunta saisi hyvän omantunnon siitä, että se on taistellut kärsivän kansan puolesta – tai että ranskalaiset tuhlaisivat vertaan ja rahojaan saman jalon päämäärän vuoksi. Miksi ei sitten Suomessa oltaisi halukkaita kestämään tällaisen hyvän asian vuoksi muutaman vuoden saartoa!"

 

 

"En voi uskoa, että porvari menisi tässä jalossa uhrimielessään yhtä pitkälle kuin ylioppilas, jolle se ei maksa mitään muuta kuin täyden suullisen ilmaa. Voisi olettaa ensin mainitun olevan siinä hiljaisessa uskossa, että sotaa ei kuitenkaan tule vaan että asia voidaan ratkaista muutamilla sanoilla raatihuoneen salissa."

 

 

"Vain nuoruuden kuvitelmissa kansakunnat vaikuttavat ihmiskunnan hyväksi uhrautumalla toistensa puolesta. Todellisuudessa jokainen kansakunta tavoittelee omia etujaan ja niin sen pitääkin tehdä. Mutta näiden pyrkimysten menestys riippuu siitä, miten ne liittyvät yhteen ihmiskunnan intressien kanssa."

 

 

"Tämä on se, mitä minä haluaisin, jos vain voisin, teroittaa lähtemättömästi maanmiesteni vakaumukseen: kansakunnan tulee luottaa ainoastaan itseensä. Tällainen vakaumus pitää sisällään, että kansakunnan ei tule haluta ja tavoitella mitään muuta kuin mitä sen mahti riittää saavuttamaan ja säilyttämään."

 

 

Snellmanin historiallisen realismin ydin on perusteiltaan sama mutta syvemmin argumentoitu kuin toisella historiallisen realismin edustajalla Henry Kissingerillä. Vuoden 1648 Westfalenin rauhasta alkaen suvereenit valtiot ovat se tapa, jolla kansat muodostavat käsityksensä oikeasta ja sovittavat sitten käsityksensä yhteen muiden valtioiden kanssa joko diplomatialla ja sopimuksin tai sotimalla. Suurvaltojen kannalta katsoen Kissingerin ajatuskulku jatkuu nykyään kuten jokin aika sitten hänen oppilaallaan Harvardin Graham Allisonilla. Sen mukaan – tällä kertaa Kiinan noustessa – suurvaltojen on vältettävä sota ja siksi sovittava keskenään lupaamalla toisilleen, etteivät ne uhkaa toisiaan näiden pienten naapureiden kautta eli ovat turvassa näiden taholta.

 

 

Snellmanin pienten valtioiden historiallinen realismi on, että suurvallat kuitenkin usein rohkaisevat pieniä valtioita omia vastustajiaan vastaan, mutta jättävät ne sitten tiukan paikan tullen yksin ja sopivat itse oman sodan välttämiseksi usuttamansa pienenkin puolesta sen yli vastustajansa kanssa. Puola sai sen kokea vuonna 1863 ja Ruotsi Krimin sodan aikana vähän ennen sitä. Jatkossa saman kokivat mm. Suomen punaiset talvella 1918, Suomi syksyllä 1939 sekä viime aikoina mm. Georgia, Ukraina ja Syyria. Sitä jonoa on kaikkien pienten maiden ja kansojen syytä välttää.