Blogi

Historia opettaa - USA:ssa ja Suomessa

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Yhdysvaltojen ulkopolitiikasta näkyvät suomalaiseen julkisuuteen lähinnä presidentti Trumpin kannanotot ja median valtavirran kritiikki. Niiden takana kuitenkin kymmenissä yliopistoissa ja ajatuspajoissa tehdään tutkimusta ja käydään keskustelua, joka suoraan ja jatkossa realisoituu politiikassa ja hallinnossa - kuten myös Suomen ympäristössä.

 

 

Kylmän sodan voiton jälkeisessä amerikkalaisen ulkopolitiikan eliitissä korostui liberaalien ja neokonservatiivien ajatus ”historian lopusta”, jossa Yhdysvallat johtaisi laajenevaa ”arvoyhteisöä” ja sen mukaista ”uutta” tai ”liberaalia” maailmanjärjestystä. Sen piti tarkoittaa demokraattisten valtioiden ja markkinatalouden maailmaa, jossa seurattaisi YK:n peruskirjan periaatteita.

 

 

Yhdysvaltojen historian, geopolitiikan ja realismin koulukunnat varoittelivat, että kylmän sodan voiton jälkeen valittu linja ei lopulta kestä, ja ne jäivät varautumaan aikaan pahempaa. Eikä siihen pitkään mennytkään.

 

 

Vielä vuonna 1997 Johns Hopkinsin yliopiston professori Zbigniew Brzezinski sanoi kirjassaan, että demokratisoituva Itä-Eurooppa muodostaa lännelle ”ponnahduslaudan” koko Euraasiaan. Pian alkoi kuitenkin Kosovon sota läntisen ”kansainvälisen yhteisön” eikä YK:n päätöksin. Pian seurasivat terrori-isku 9/11, Afganistanin sota, Irakin sodat, Presidentti Putinin Münchenin puhe, Georgian kriisi, Ukrainan kriisi, värivallankumoukset sekä Libyan ja Syyrian kriisit – sekä ennen kaikkea Kiinan nousu ja sen kanssa liittoutuvan Venäjän pysyminen jaloillaan.

 

 

Viimeisten runsaan kymmenen vuoden aikana amerikkalaiset yliopistot ja ajatuspajat ovat tulvineet kirjallisuutta, joka kertoo kylmän sodan ja sitä seuranneen ”yksinapaisen” maailman olleen historian poikkeuksia. Erityisesti Kiinan nousu johtaa siihen, että ”Yhdysvaltojen vuosisata” on ohi. Amerikkalaisen julkisuuden pohjavire on edelleen maan suuruus tai tuleminen jälleen suureksi. Kuitenkin esimerkiksi Robert Kaganin korostama Yhdysvaltojen voimaan nojaavan ”valistusliberalismin” globaali voitto on tutkijoiden keskuudessa jäämässä vähemmistöön.

 

 

Nyt pohditaan paljon, miten Yhdysvaltojen tulisi toimia tämän alkaneen vuosisadan reaalisessa maailmassa. Toisin sanoen, millainen strategia Yhdysvalloilla pitäisi olla maapallolla, jossa Kiinan nousun ja Venäjän jatkuvan roolin lisäksi on runsaasti muitakin nousevia ja keskenään kilpailevia valtioita, täydennettynä valtioiden tekemillä kahdenkeskisillä ja monenkeskisillä sopimuksilla kuten YK , WTO, NATO tai EU. Tulevaisuuden ennakointi ideologisista lähtökohdista saa yhä vähemmän tukea reaalimaailmasta. Siksi politiikan perusteita etsitään taas yhä enemmän maantieteestä eli geopolitiikasta ja historian kokemuksista.

 

 

Esimerkiksi Harvardin professori Graham Allisonin perustaa esityksensä Yhdysvaltojen tulevasta ulkopolitiikasta lähes kymmenen vuoden tutkimusohjelmaan poliittisesta historiasta. Siinä analysointiin 16 historian kehitysvaihetta, joissa uusi voimakas valtio on noussut haastamaan olevia voimasuhteita. Tuloksena oli, että 12 tapauksessa uuden haastajan noususta seurasi sota. Allisonin johtopäätös on, että Kiinan nyt noustessa on jälleen vaarana samanlainen ”Thukydides –ansa”. Nimi tulee kreikkalaisen historioitsijan havainnosta, että vanhan Kreikan Peloponnesolaissodat johtuivat Ateenan noususta haastamaan sen ajan vakiintunutta voimatasapainoa.

 

 

Thukydides –ansan välttämiseksi tällä kertaa Allisonin esittää, että Kiinan nousuun varauduttaisi ennalta ja mentäisi suunnitelmallisesti ilman sotia sen mukaiseen uuteen vakaaseen ja rauhaa turvaavaan voimatasapainoon. Allisonin mallin voi ajatella myös tiekartaksi amerikkalaisille päättäjille siitä, mihin heidän tulisi varautua vaikka matka olisikin pitkä ja kulkisi yli laaksojen ja vaarojen. Joka tapauksessa Allisonin malli on tietoisesti ennalta sama ratkaisu, jota on käytetty suursotien jälkeen.

 

 

Wienin kongressi rakensi voimatasapainon avulla suursodattoman ajan sadaksi vuodeksi ja Teheranin-Jaltan konferenssit yhden sukupolven ajaksi – niin epämukavalta kuin jälkimmäinen kuulostaakin. Allison siis sanoo, että Yhdysvaltojen ja Kiinan välinen sota voidaan nyt välttää kehittämällä niiden välille ennalta estävä voimatasapaino. Mitä nimeä siitä käytettäisiinkin, kummankin suurvallan ”legitiimit” intressit turvattaisiin ennalta keskinäisin sopimuksin, ja sota näin vältettäisiin.

 

 

Johns Hopkins yliopiston professori Hal Brands ja arvattavasti häntä lähellä oleva saman henkinen tiedekunta eivät kuitenkaan innostu Allisonin Harvardin kissingeriläisen koulukunnan malliin. Ensiksikin, historian todistuksen mukaan jokaisen suurvaltojen sopimuksen jälkeen joku osapuoli ennemmin tai myöhemmin alkaa etsiä uusia etuja. Niin teki Preussi Wienin kongressin jälkeen, Neuvostoliitto Teheranin-Jaltan konferenssien jälkeen ja sekä itä että länsi Helsingin ETYK:in jälkeen. Toiseksi, jos suurvalta joustaa ennalta toiselle suurvallalle, se tulkitaan heikkoudeksi ja myönnytyksiä saaneen suurvallan ruokahalu vain kasvaa. Kolmanneksi, Yhdysvaltojen kaupankäynti etupiireistä Kiinan ja Venäjän kanssa hermostuttaisi omat liittolaiset sekä kumppanit ja etäännyttäisi niitä Yhdysvalloista.

 

 

Siksi Brandsin mukaan on parasta olla antamatta periksi, säilyttää jo saavutettu Yhdysvaltojen johtamien samanhenkisten valtioiden etupiiri ja jos mahdollista vahvistaa sitä. Historiansa aikana Yhdysvallat on ensiksi saanut hegemonian omalla pallonpuoliskollaan sekä sitten Euraasian itäisellä ja läntisellä rannikolla. Miksi siitä pitäisi luopua tavoitteena tuleva tasapaino, jonka myönteisistä vaikutuksista historian kokemus ei anna mitään takeita?

 

 

Brandsin mallin voi nähdä myös uuden amerikkalaisen ikäluokan historiallisesti argumentoituna jatkona liberaalien ja neokonservatiivien politiikalle, kun ei enää ole uskottavaa visioida ideologiselta pohjalta täyttä liberaalia maailmanjärjestystä, jossa kaikki valtiot suuntautuvat demokrtiaan. Nyt siis Yhdysvaltojen on parasta keskittyä uusin argumentein ja omien voimiensa puitteissa tekemään liittolaistensa kanssa se mikä on tehtävissä omien etujen ja arvojen turvaamiseksi maailmassa sellaisena kuin se on tai tulee olemaan.

  

 

Brandsin mukaan ”Kovempi, kilpailevampi maailma on väistämätön. Mutta paljon vaarallisempi suurvaltojen läänityksiin jakautuva maailma ei ole väistämätön.” Se pitää siis välttää. Bradsin koulukunnan ennakoima maailma muistuttaa vanhaa Erooppaa täydennettynä viime vuosisadan tuomilla enemmän tai vähemmän kunnioitetuilla monenkeskisillä sopimuksilla järjestöineen. Siinä omia asemiaan parantavat suurvallat kokoavat ympärilleen liittokuntia ja pitävät niitä järjestyksessä. Samalla ne koettavat hajottaa vastapuolen liittokuntaa mutta tekevät itse saman vastapuolen kanssa sopimuksia ohi omien liittolaisten. Se jolla on voimaa etenee kunnes tulee toinen voima vastaan.

 

 

Tähän Allisonin vasta-argumentti puolestaan on, että historian todistuksen mukaan tämä malli johtaa ennemmin tai myöhemmin suursotaan, jossa henkiin jääneet lopulta solmivat sodan lopputuloksen näyttämien voimien mukaisen rauhan.

 

 

Brandsin maailmassa suurvallat puskevat jatkuvasti toisiaan sekä edetäkseen että puolustaakseen. Allisonin maailmassa ennakoidaan lopputulos, ja siihen päädytään tavalla tai toisella etupiirit jakavan sopupelin kautta.

 

 

Paras veikkaus on, että alkanut vuosisata yhdistää sekä Allisonin että Brandsin koulukuntien visioita ja strategioita. Suomalaista pohdintaa helpottaa, että ne toteutuvat täysin meistä riippumatta. Hyödyllistä kuitenkin on pohtia, miten ne toteutuvat Suomen ympäristössä Pohjois-Euroopassa, joka on keskellä Venäjä-Euraasian, Atlantin valtojen eli Yhdysvaltojen ja Englannin sekä Manner-Euroopan eli Saksan voimakenttiä – tai ovat itse asiassa jo jonkin aikaa toteutuneet. Mutta se on toisen tekstin aihe.

 

 

Huono uutinen on, että Suomessa on yhdessä suhteessa paljolti sama tilanne kuin sekä Allisonin että Brandsin mukaan Yhdysvalloissa. Historiajulkisuuden mielenkiinto ei niinkään kohdistu maan historian ratkaiseviin päätöksiin vaan yksityiskohtiin, joiden muistelu sopii tämän päivän poliittisiin tarpeisiin – kuten viimeksi muistettaessa vuosia 1917-1919. Ihmisten kokemusten muistaminen on tietenkin tärkeätä, mutta keskeistä on tuntea niihin johtaneet päätökset ulkomailla ja kotimaassa – jotta voisi ottaa opiksi.

 

 

Hyvä uutinen on se, että jos oman maan historian muokanneisiin päätöksiin haluaa tutustua, se on Suomessakin mahdollista. Osaltani pyrin auttaman asiaa ”Suomen synty ja kuohuva Eurooppa” sekä ”Nuori Suomi sodan ja rauhan Euroopassa 1918-1922” tutkimuksilla. Amerikkalaisesta keskustelusta voi oppia sen, mihin suuntaan maailma näyttää olevan menossa. Kaikesta päätellen sellaiseen, ettei Suomessakaan ulkopolitiikan päätöksissä auta ideologia vaan katsominen eteen päin jalat maassa maantieteen ja historian graniitilla.