Blogi

Erimieliset hengenheimolaiseni Yhdysvalloissa

 

 

 

 

 

 

 

 

Foreign Affairsin maalis-huhtikuun numerossa oli Harvardin professori Graham Allisonin artikkeli ”Uudet etupiirit, maapallon jakaminen muiden suurvaltojen kanssa”. Vastalauseita saattoi odottaa, ja uudessa numerossa on Johns Hopkins yliopiston uuden polven professori Hal Brandsin kritiikki. Keskustelua kannattaa seurata, koska siinä on kyse liikahduksista ulkopoliittisen ajattelun paradigmassa eli peruskäsitteissä.

 

Kuten tunnettua Yhdysvalloissa ulkopoliittisen ajattelun pääjako on edelleen liberaalien ja realistien välillä Robert Kaganista John Mearsheimeriin.

 

Presidentti Theodore Rooseveltista alkaen Yhdysvalloissa on ollut vahva Realpolitik -perinne kilpailemassa erilaisten liberaalien kanssa. Henry Kissingerin lisäys siihen on ollut, että kukin ”Westfalenin” valtio muodostaa käsityksensä oikeasta ja toimii myös ulkosuhteissaan sen mukaisesti. Valtioiden erilaiset käsitykset sovitetaan alueellisesti ja sopimuksiksi joko diplomatialla tai sotimalla. Kun voimasuhteet ja käsitykset oikeasta muuttuvat, edessä on jälleen tasapainon etsiminen tavalla tai toisella.

 

Woodrow Wilsonista alkaen liberaalit ovat ajatelleet, että kaikki ihmiset kannattavat pohjimmiltaan Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksen periaatteita. Siksi suurvaltojen voimatasapainoon perustuvaa politiikkaa ei voi hyväksyä, ja Yhdysvaltojen on tehtävä maailma turvalliseksi demokratialle. Neokonservatismi syntyi liberalismin kritiikiksi sanoen, että demokraattinen ihminen on pitkän kulttuurikehityksen tulos. Vähitellen tämä ajatus muuttui näkemykseksi, että Yhdysvallat voi ja sen tulee nopeuttaa tuota kehitystä voimansa avulla. Nykyään liberaalit ja neokonservatiivit ovatkin varsin lähellä toisiaan.

 

Graham Allison tulkitsee Kissingerin perintöä kritisoimalla liberaalien ja neokonservatiivien ajatusta, että kylmän sodan jälkeen etupiirien aika on ohi. Tosiasiassa he tarkoittavat, että koko maapallo on Yhdysvaltojen etupiiriä ja saa siksi seurata sen sääntöjä. Allisonin mukaan Kiinan nousu muuttaa maapallon voimasuhteet,  ja ”Yhdysvalloilta se vaatii sen todellisuuden hyväksymistä, että nykymaailmassa on etupiirejä – eivätkä ne kaikki ole amerikkalaisia.”

 

Allison esittää johtopäätöksenään, että ”Yhdysvaltojen… jokainen nykyinen liittolainen ja kumppani… tulisi arvioida sen perusteella, miten se vaikutta Yhdysvaltojen turvallisuuteen ja hyvinvointiin sekä millä riskeillä ja kustannuksilla.” Allisonin ajattelun konkreettisena taustana on laaja historiallinen tutkimusohjelma Euroopan 1500 –luvulta alkaen. Se osoittaa voimasuhteiden muutosten tavallisesti johtaneen sotaan. Kiinan nyt noustessa sota voitaisi välttää varautumalla tuleviin muutoksiin jo ennalta jotta niihin voitaisi päästä diplomatian avulla.

 

Professori Hal Brands on toista mieltä. Hänen mukaansa Allisonin ohjelma sotii täysin Yhdysvaltojen ulkopolitiikan perinnettä vastaan, ja myös hän perustelee kantaansa monilla historian esimerkeillä. On totta, että Yhdysvallat on rakentanut omaa liberaalin järjestyksen etupiiriä ja vastustanut autoritääristen suurvaltojen etupiirejä. Mutta mitä pahaa siinä on?  Sehän on Yhdysvaltojen ja sen demokraattisten liittolaisten etu, ja se yhdistää niitä kaikkia auttamaa itseään ja toisiaan.

 

Lisäksi muiden valtojen etupiirien hyväksyminen olisi vastoin amerikkalaisten käsitystä omasta ”poikkeuksellisuudestaan”, jonka mukaan he ylittävät ”vanhan korruptoituneen ’voimatasapaino’ –politiikan ja korvaavat sen inhimillisemmällä ja demokraattisemmalla kansainvälisten suhteiden järjestelmällä.”

 

Brandsin mukaan vastustajien eli Kiinan ja Venäjän etupiirien hyväksyminen merkitsisi periksi antamista niille eikä se lisäisi vakautta. Päinvastoin, se heikentäisi Yhdysvaltoja ja lisäisi kansainvälisiä konflikteja. Se olisi viesti Yhdysvaltojen heikkoudesta, ja vain lisäisi Kiinan ja Venäjän ruokahaluja levittää valtaansa yhä laajemmalle ja lopulta Yhdysvaltojen kotinurkille. Brandsin mukaan Yhdysvalloilla liittolaisineen on jatkuvasti riittävästi voimia estämiseen. Lähinnä presidentti Trumpiin viitaten hän sanoo, että jo tehdyt vahingot voidaan vielä korjata. ”Kovempi, kilpailevampi maailma on väistämätön. Paljon vaarallisenpi suurvaltojen läänityksiin jakautuva maailma ei sitä ole.”

 

Brands konkretisoi argumenttinsa historialliseen ja ajankohtaiseen kansainvälisen politiikan aineistoon ja lopputulemaksi: “Näköalat myönteisten alueellisten tasapainojen säilyttämiseen ovat paremmat kuin skeptikot olettavat… Yhdysvalloilla on ainutlaatuiset ansiot hajottaa autoritäärisiä etupiirejä ensin omalla pallonpuoliskollaan ja sitten kaikkialla. Sen ei pitäisi nyt tehdä historiallista virhettä hävittämällä tätä saavutusta kuvitellun vakauden lupauksen vuoksi tai etukäteisenä myönnytyksenä tulevaisuudelle, jonka ei tarvitse toteutua.”

 

Hal Brandsin johtopäätös muistuttaa perinteisiä amerikkalaisia liberaaleja näkökantoja. Mutta kun Robert Kagan ehdottaa ”valistusliberalismia” ja Graham Allison ”realistista tiedostamista”, Hal Brands ehdottaa uudessa kirjassaan ”tragediatietoisuutta” (tragic sensibility). Sillä on taustansa.

 

Brands julkaisi viime vuonna Charles Edelin kanssa teoksen ”Tragedian opetukset, valtiotaito ja maailman järjestys” (The Lessons of Tragedy, Statecraft and World Order). Allisonin tavoin he sanovat vanhojen kreikkalaisten kehittäneen historian tutkimuksen oppiakseen saaduista kokemuksista. Mutta valtiotaidon kannalta heidän vielä suurempi keksintönsä oli tiivistää sen perusasiat näyttämölle eli tragediaksi. Sen ”väistämätön opetus Ateenan kansalaisille oli selvä: valtion kohtalo on erehtyväisten ihmisten käsissä ja myös voittojen keskellä suuretkin yhteiskunnat olivat valmiiksi katastrofin partaalla…  Tragedian ymmärtäminen pysyy välttämättömänä osana – kuten se on aina ollut – valtiotaitoa ja maailmanjärjestyksen säilyttämistä.”

 

Brandsin mukaan tragedian ja historian opetus on, että rauhan säilyttäminen vaatii yhtä paljon suunnittelua, aktiivisuutta, ponnistelua ja uhrauksia kuin sotakin. Nyt hänen huolenaan on, että kylmän sodan ja sen voiton jälkeisenä aikana historia on unohtunut amerikkalaisilta. Tragedia tai sen mahdollisuus on myös Yhdysvaltojen perustilanne, ja nykymaailmassa se merkitsee Kiinan ja Venäjän hegemonian riskiä maapallon eri alueilla. Ne jotka sanovat Pax Amerikan olevan ohi ”saisivat miettiä, kenen pussiin he pelaavat”. Ilmeisesti Allisonia ajatellen Brands sanoo kirjassaan tragediatietoisuuden osoittavan, että vaaran edessä on lisättävä ponnistuksia eikä annettava periksi. Historia ja tragedia opettavat, miten keskeistä on hallita sekä toiminnan ajoitus että maltin ja urheuden suhde. Pelkuruus ja suuruudenhulluus ovat yhtä vaarallisia.

 

On oma kysymyksensä keskustella Allisonin ja Brandsin konkreettisten johtopäätösten paremmuudesta, mutta suoralta kädeltä voi sanoa etteivät Allisonin ajatukset esimerkiksi Itämeren alueesta ole loppuun asti ajateltuja eli hyväksyttävissä - vaikka se on yhtenä realiteettina otettava huomioon kuten Brandsinkin ajattelu. Joka tapauksessa on hyvä tietää, että yksi amerikkalaisen keskustelun kärki kritisoi nyt abstraktien argumenttien käyttöä ulkopolitiikassa ja etsii perusteita reaalisesta historiasta – eli historian päätösten ja maantieteeseen toistuvista peruspiirteistä. Kieltämättä tämä asia on minullekin läheinen.

 

Kirjoitin ”Nuoren Suomen” tutkimalla päivä päivältä ja välillä tunti tunnilta rinnakkain Suomen ja Euroopan historiaa tehneet päätökset marraskuusta 1917 toukokuuhun 1922. Kun matka alkoi olla tehty, huomasin että oli syntynyt draama viidessä näytöksessä, joista jokaisesta olisi voinut tulla myös tragedia. Yllättäen kirjan jokaisessa luvussa toistuvat samat draaman vaiheet: ratkaiseva päätös (hamartia), käänne (peripetia) ja tiedostaminen (anagnorisis). Epäilemättä draama ”… jäljittelee toimintaa ja elämää sekä onnellista ja onnetonta kohtaloa” kuten Aristoteles sanoo Poetiikassaan.

 

Vuosina 1917-1922 Suomessa ja Euroopassa tehtiin kymmeniä päätöksiä, joiden seurauksena Suomen historiasta tuli se mitä siitä tuli. Allison ja Brands ovat samaa mieltä "kovemmasta ja kilpailevammasta maailmasta", mutta eri mieltä, miten siihen mennään. Samaa mieltä he ovat myös siitä, että vastaamiseen tarvitaan tietoa, millä logiikalla omaa ja muiden maiden historiaa reaalisesti tekevät päätökset syntyvät. Sitä voinee soveltaa Suomen oloihin pohtimalla, että meilläkin on tarpeen nostaa katsetta piikkilangan raosta tai pystykorvan tähtäimistä siihen, miten niihin tultiin ja päästiin pois.