Blogi

Kreikan ja Turkin rajalla kohtaa kaksi maailmaa, mutta myös kaksi käsitystä Euroopan Unionista ja sen jäsenvaltioista. Suomessakin se konkretisoituu kysymykseksi, onko Kreikalla oikeus olla ottamatta vastaan Turkista rajan yli pyrkiviä ihmisiä ja heidän turvapaikkahakemuksiaan, kuten se on päättänyt tehdä. Se on sama kysymys jonka Suomi voi kohdata itärajallaan, ja itse asiassa kohtasikin 2015.

Suomen sisäministeri Maria Ohisalon mukaan Kreikan päätös on laiton koska se rikkoo kansainvälistä ja EU –oikeutta. Pääministerin sijaisen Katri Kulmunin mukaan Kreikka voi toimia päättämällään tavalla ja sen tulee seurata EU- ja kansainvälistä oikeutta. EU-parlamentaarikkojen Mauri Pekkarisen ja Petri Sarvamaan mukaan Kreikalla on oikeus tehdä olosuhteiden mukainen päätös. Presidentti Sauli Niinistön mukaan Suomi ja EU kannattavat  ”sitä, että Kreikka sulki rajansa”.

EU:n sisäministereiden neuvosto “ilmaisee solidaarisuutensa Kreikalle, Bulgarialle, Kyprokselle ja muille jäsenvaltioille, jotka voisivat joutua samanlaisten vaikutusten kohteeksi, mukaan lukien niiden ponnistuksissa hallita EU:n ulkorajoja…” Konkreettisten tukitoimien lisäksi neuvosto toteaa, että, ”Laittomia rajanylityksiä ei hyväksytä. Siinä suhteessa EU ja sen jäsenvaltiot toteuttavat kaikki välttämättömät toimenpiteet EU:n ja kansainvälisen oikeuden mukaisesti.”

EU:n osalta päätös ryhtyä samaan aikaan Kreikkaa tukeviin toimenpiteisiin ja seurata EU:n ja kansainvälistä oikeutta merkitsee päätöstä tulkita EU-oikeutta ja kansainvälistä oikeutta siten, että suvereeni jäsenvaltio Kreikka ja EU sitä tukiessaan toimivat näiden mukaisesti. EU:n neuvoston kanta on siis sama kanta kuin minkä pääministerin sijainen Katri Kulmuni esitti eduskunnan kyselytunnilla. Presidentti Niinistöä on vaikea ymmärtää muuten kuin, että hän lausunnoissaan katsoo noudattavansa lakia. Perustuslain ja Valtioneuvostolain mukaan Katri Kulmunin pääministerin sijaisen ominaisuudessa esittämä lausunto ja presidentti Niinistön lausunto muodostavat yhdessä Suomen valtion kannan, joka on siis EU- ja kansainvälisen oikeuden tulkinnasta sama kuin EU:n toimielimillä.

EU:n toimielinten ja Suomen valtion kanta ovat Suomelle jäsenvaltioille erittäin tärkeitä, koska ne antavat tulkinnan ja muodostavat ennakkotapauksen EU:n jäsenvaltion suvereenisuudesta päättää ja toimia sille tärkeässä tilanteessa ja saada sille koko EU:n tuki. Rajakysymyksissä Suomelle ovat tietenkin merkittäviä EU:n sisäraja Ruotsiin ja erityisesti ulkoraja Venäjälle, jonka nykyisen Kreikka-Turkki ongelman kaltaista kysymystä vuonna 2015 silloinen valtion johto ei rohjennut ja osannut hallita tilannetta Suomen suvereenisuuden pohjalta kuten Kreikka, EU ja Suomi nyt tekevät.

Suomessa Vihreiden ja Vasemmistoliiton edustajien kanta on kuitenkin poikennut Kreikka-Turkki –kysymyksessä em. EU:n toimielinten ja Suomen valtion kannasta. Sen taustaksi voi tunnistaa Suomessa monilla aloilla varsin pitkälle edenneen oikeusopin, jonka taustana taas ovat monissa oikeustieteellisissä tiedekunnissa 1970 –luvulta alkaen vaikuttaneet positivistiset ja post-marxilaiset suuntaukset.

Oikeuspositivistien koulukunnan johtavan hahmon Hans Kelsenin mukaan ”Laissa ei ole mitään poikkeuksia… laki pysyy voimassa muuttumattomana jos konkreettisessa tilanteessa tosiasiat eivät vastaa normia.” Marxilaisen perinteen taustana taas on teoria kaikkien ihmisten ”lajiolemuksesta” (Gattungswesen), jonka keskuskomitea tuntee ja toteuttaa sitä kaikkien ihmisten normiksi. Näistä ja näihin liittyvistä perinteistä käsin perustellaan, että kansalaisten oikeustajun ja valtioiden perustuslakien yläpuolella on olemassa koko ihmiskunnan yleinen oikeusperusta, jota oppineet tulkitsevat – periaatteessa samaan tapaan kuin keskuskomitea sosialistisessa ja oppineet islamilaisessa valtiossa.

Kuten muissakin tieteissä myös oikeuden alalla länsimaissa on toinen perinne, jonka alkuperäisen ”aristoteelisen” lähtökohdan mukaan kaikkiin tilanteisiin lait eivät suoraan ”sovellu täsmällisesti siitä syystä, että yleisen periaatteen on vaikea kattaa kaikkia erityistapauksia.” Sen jälkeen kanonisessa oikeudessa tunnistettiin normaalista poikkeava hätätilanne ”necessitas facit legem”, ja uuden ajan liberalismin perustaja John Locken mukaan ”On olemassa monia asioita joiden hoitoon laki ei mitenkään sovellu, ja ne on välttämättä jätettävä harkintaan hänelle jolla on käsissään toimeenpaneva valta”. Sen taas tulee olla valtion parlamentin ja kansalaisyhteiskunnan julkisuuden kontrollissa. Locken jälkeen myös liberaalin demokratian perustelu jakautui toisaalta universalistiseen ja toisaalta kansalaisten sivistyshistoriaa ja heidän sopimustaan korostavaan suuntaan, johon Suomen ståhlbergilainen parlamentaarinen demokratiakin perustettiin.

Suomessa hegemoniseen asemaan päässyt universalistinen koulukunta on viime vuosikymmeninä korostanut EU- ja kansainvälisen oikeuden enemmän tai vähemmän autonomista asemaa Suomen perustuslain yläpuolella, esimerkiksi perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien suhteessa. Suomen synnyn taustana oleva historiallinen sivistysdemokratia taas näkee EU- ja kansainvälisen oikeuden perustuvan suvereenien ”Westfalenin” kansallisvaltioiden sopimuksiin ja olevan sellaisina sekä muutettavissa että sovellettavissa.

Lisäksi vähälle huomiolle on jäänyt Suomessa oikeustieteellisen asiantuntemuksen nimissä tapahtunut koko Suomen valtion muokkaaminen oikeuslaitoksen tulkitsemien lakien ja satojen autonomisten ”toimivaltaisten” viranomaisten rykelmäksi, jossa myös sisäisissä kriisi- ja erityistilanteissa valtion demokraattinen johto on oikeudellisesti toimintakyvytön nykyaikaisen kriisijohtamisen vaatimalla tavalla. Samaan kokonaisuuteen on liittynyt positivistis – post-marxilaisen oikeuskoulukunnan pyrkimys hajottaa kilpailevan historiallisen parlamentaarisen demokratian perustana olevaa kansallisen kulttuurin identiteettiä ja sen sivistysperinteitä.

Turkin yritys painostaa rajakriisillä ja EU:n vastaus siihen tulee aikana jolloin kysymys liberaalin demokratian ja maailmanjärjestyksen tulevaisuudesta on ajankohtainen. On totta, että Yhdysvaltojen universalistisen liberalismin ja neokonservatiivien suuntausten tavoin EU:ssa oli pitkään vallalla tulkinta, että sen valtapiiriä laajentamalla myös sen oma käsitys itsestään valtaa maailmassa alaa. Globaalin kehityksen myötä Yhdysvaltojen tavoin myös Euroopassa ollaan kreikkalaisen draaman tavoin kohdattu käänne 500 vuotta kestäneessä globaalissa hegemoniassa ja totuuden hetki tarvittavista johtopäätöksistä. Ne ovat nyt menossa, ja paradoksaalisesti suomalaisella ”sivistysdemokratian” ja ”historiallisen realismin” kokemushistorialla on niihin runsaasti annettavaa.