Blogi

Harvardin maanjäristys on viesti Suomellekin

Graham Allison

The New Spheres of Influence

Sharing the Globe With Other Great Powers

Foreign Affairs, March/April 2020 Volume 99, Number 2 

 

 

 

Seurasin keväällä 1976 Harvardin J.F. Kennedyn hallintokoulussa Richard Neustadtin ja Graham Allisonin kurssin Yhdysvaltojen ulkopolitiikasta. Neustadt oli tuolloin jo tunnettu aikaisempi presidentti Kennedyn avustaja, jonka pääteos "Presidential Power" on yhä yksi vallan analyysin klassikoista. Allison oli Harvardin nouseva tähti, jonka silloin tuore "Essence of Decision" analysoi kolmen toisiaan täydentävän mallin avulla Kuuban ohjuskriisiä. Tein sitten väitöskirjassani siitä analyysin.

 

 

Läpi kurssin ohjelman kulki kyllä tietoisuus Yhdysvaltojen ulkopolitiikan perinteistä eli presidenttien James Monroen pitäytymisestä omalle pallonpuoliskolle, Theodor Rooseveltin realismista ja Woodrow Wilsonin liberalismista. Mutta kun kevätlukukauden kymmenkunta tapausta analysoitiin loppuun asti, näkyviin tulivat aina opettajien opastuksella valtioiden keskinäiset ja sisäiset kamppailut, riisuttuina puolin ja toisin ideologisista verhoistaan. Samaa vielä alleviivasi vuosi Ranskan johtavien virkamiesten koulussa ENA:ssa. Se jolla on voimaa etenee kunnes tulee toinen voima vastaan, ovatpa selitykset tai propaganda minkä värisiä tahansa.

 

 

Tuon ajan jälkeen Allisonin ura on kulkenut Harvardin yliopiston ja maan ulkopolitiikan eliitin korkeimmissa tehtävissä. Henry Kissingerin oppilaana ja historiallisen realismin edustajana Allison on kritisoinut niitä liberaaleja ja neokonservatiiveja, jotka kylmän sodan jälkeen alkoivat uskoa läntisen mallin nopeaan globaaliin voittoon tarvittaessa amerikkalaisten aseiden voimin. Hänen viimeisin kirjansa on ”Kohtalona sota” (Destined for War). Se analysoi 500 vuoden ajalta valtioiden voimasuhteiden muutoksia ja päätyy tarkastelemaan nyt Kiinan nousun vuoksi uhkaavaa ”Thukydides” –ilmiötä eli suuresta voimasuhteiden muutoksesta usein seuraavaa sotaa – sekä miten sen voisi välttää tällä kertaa.

 

 

Uusimmassa Foreign Affairs –lehden ”Tule kotiin Amerikka?” -numerossa Allison ampuu nyt kaikilla realismin tykeillä kaikkia ideologisen ulkopolitiikan kulisseja otsikkonaan ”Uudet etupiirit, Maapallon jakaminen muiden suurvaltojen kanssa”. Eikä voi välttyä vaikutelmalta, että samalla tutustuu myös nykyiseen Valkoiseen taloon vaikuttavaan ajattelutapaan.

 

 

Artikkelinsa alussa Allison siteeraa viime vuosikymmenien amerikkalaisia liberaaleja ja neokonservatiivisia poliitikkoja, joiden mukaan etupiirien aika on ohi. Allisonin mukaan he ovat kuitenkin tosiasiassa tarkoittaneet, että koko maapallo on Yhdysvaltojen etupiiriä, ja siksi saa seurata sen sääntöjä. Siihen hän jatkaa monien muiden amerikkalaisten realistien tavoin, että ”yksinapaisuuden aika on ohi” mutta tekee myös kylmäävän johtopäätöksen, että ”Yhdysvalloilta se vaatii sen todellisuuden hyväksymistä, että nykymaailmassa on etupiirejä – eivätkä ne kaikki ole amerikkalaisia.”

 

 

Graham Allison on historiallisen ja maantieteellisen realismin mies, ja Jaltan konferenssi juuri 75 vuotta sitten antaa sopivan lähtökohdan analyysille, kuinka nykytilanteeseen on tultu. Toisen maailmansodan loppuvaiheen ja sen jälkeisen maailman perusasiat oli sovittu jo Teheranissa joulukuussa 1943, mutta ne sinetöitiin Jaltassa helmikuussa 1945. Sen ytimen esitti Allisonin siteeraama amerikkalainen diplomaatti George Kennan sähkeessään Moskovasta presidentti Rooseveltille 4. helmikuuta: ”Miksi emme voisi tehdä asiasta järkevää ja lopullista kompromissia – jakaa Eurooppa avoimesti etupiireihin – pitää itsemme pois Venäjän etupiiristä ja venäläiset omastamme.”

 

 

Tähän voi suomalaisesta näkökulmasta liittää kysymyksen, miksi Stalin jo Teheranissa oli torjunut Rooseveltin omalta osaltaan valmisteleman mahdollisuuden ottaa myös Suomi. Siihen ei löydy muuta selitystä kuin se, että Moskovasta ja Pietarista katsoen oli jatkuvasti parasta säilyttää jo Stolbovan rauhasta 1617 ja Wienin kongressista 1815 aloitettu politiikka pitää Pohjois-Euroopassa tasapaino Atlantin valtojen – ensin Englannin ja sitten myös Yhdysvaltojen – sekä Venäjän välillä. Toisin sanoen, kun Suomi säilytti itsenäisyytensä, Ruotsi sen selän takana koki itsensä turvalliseksi eikä liittoutunut sotilaallisesti Venäjän vihollisten kanssa. Nämä suurvallat ovat vuosisatoja välttäneet keskinäisen suoran sotilaallisen kohtaamisen tällä alueella, joka itse asiassa on niiden välillä olevaa rajaseutua. Jos tälle alueelle on pyrkinyt joku Manner-Euroopan valtio eli Ranska tai Saksa, Atlantin vallat ja Venäjä ovat yhdessä hoitaneet sen pois.

 

 

Kun Rooseveltin, Churchillin ja Stalinin kesken oli Teheranissa ja Jaltalla sovittu etupiirijaosta, Yhdysvaltojen politiikaksi tuli tiivistää omaa etupiiriään. Seuraavan George Kennanin 22. helmikuuta 1946 lähettämän ”pitkän sähkeen” suositusten mukaisesti se merkitsi käytännössä politiikkaa paketoida ydinasevaltio Venäjä kokemaan itsensä turvalliseksi, estämään sen laajeneminen ja kypsymään oman järjestelmänsä kestämättömyyteen. Niinpä Yhdysvallat on vuoden 1956 Unkarista aina vuoden 2014 Ukrainaan vetänyt jarrut päälle, kun riskinä on ollut reaalinen sotilaallinen kontakti Venäjän kanssa – vaikka sen oma propaganda olisikin rohkaissut paikallisia kansannousuja.

 

 

Nyt Allison siteeraa Fareed Zakariaa luonnehtiessaan Yhdysvaltojen politiikkaa samassa hengessä kuin opettaessaan oppilaitaan keväällä 1976: on tarpeen erottaa ”muutoksen retoriikka ja sopeutumisen todellisuus”. Ainoa kurssilta muistamani moraliteetti amerikkalaisille opiskelijoille oli, että teidän pitäisi tulevissa tehtävissänne välttää usuttamasta muita Venäjää vastaan, jos ette pysty vastaamaan seurauksista. Nytkin Allisonin artikkelissa toistuu hänen harmittelunsa niistä Yhdysvaltojen pienistä ystävistä, jotka usuttamattakin kuvittelevat voivansa haastaa vihollisensa siinä uskossa, että saavat sotilaallista apua.

 

 

Nyt menossa olevaa Kiinan noususta ja Yhdysvaltojen suhteellisesta laskusta johtuvaa poliittisten mannerlaattojen liikkumista voi kuvata monin tavoin. Allison mm. toteaa, että vuonna 1950 Yhdysvaltojen tuotanto oli noin puolet koko maapallon tuotannosta ja nyt noin seitsemäs osa. Vastaavasti Kiinan tuotanto oli vuonna 1991 noin 20 prosenttia Yhdysvaltojen tuotannosta ja nyt noin 120 prosenttia ostovoimapariteetilla mitattuna. Vaikuttavan listauksen jälkeen artikkelissa mm. kerrotan, että ”Pentagonin 18 sotapelistä Taiwanin salmessa Kiina voitti Yhdysvallat hävisi 18.” Ja tämä on vain alkua Kiinaa ympäröivillä merialueilla.

 

 

Allisonin mukaan, verrattuna Kiinaan ”Venäjä on eri asia”, mutta sillä on globaali ydinase, ja se pystyy kohdentamaan ja voittamaan rajallisilla voimillaan sekä lähellä että etäällä. Lisäksi kun eurooppalaisten mielestä sota on vanhanaikainen ja heidän armeijoillaan on ”seremoniallinen tehtävä”, Venäjän suhteellinen asema lännen suuntaan on vahvistunut.

 

 

Jurnutettuaan pitkään maansa liberaalien ja neokonservatiivien ulkopolitiikasta Allison taklaa nyt omalla ja Harvardin arvovallalla maansa nykyistä ulkopoliittista eliittiä: ”Useimpien Yhdysvaltojen ulkopolitiikan tekijöiden perusnäkemys maansa roolista tämän päivän maailmassa muodostettiin kylmän sodan voiton jälkeisen neljännesvuosisadan aikana. Se maailma on mennyt. Seuraukset ovat yhtä syvälliset kuin Yhdysvallat kohtasi 1940 –luvulla.” Vaikka ei olisikaan Allisonin kanssa samaa mieltä johtopäätöksistä, voi kuitenkin sanoa, että myös Suomessa on valtion, median ja tutkimuksen ulkopoliittisessa eliitissä on paljon sitä, mitä Allison viimeisessä kirjassaan luonnehtii todellisuutta hämärtäväksi voitonhurmaksi.

 

 

Suomessakin on hyvä tiedostaa, että historian pitkässä juoksussa kylmän sodan ja sen jälkeisen yksinapaisen maailman aika olivat poikkeuksellisia. Samalla kun on kaikin voimin puolustettava noina aikoina sopimalla saavutettuja yhteisiä sääntöjä, on Suomenkin varauduttava kansainvälisen politiikan siirtymiseen globaalissa mittakaavassa historiallisen realismin parhaiten ymmärtämään maailmaan. Sen maailman politiikan ja toimintatapojen ymmärtämiseksi Suomen kannalta voin osaltani suositella vuosien 1789-1922 Euroopasta ja Suomesta kertovia ”Suomen syntyä” ja ”Nuorta Suomea”. On ainakin yhtä tärkeätä tunnistaa, miten Suomea koskevat päätökset syntyvät kuin muistella vuosikymmeniä niiden seurauksia tietämättä mistä nämä seuraukset johtuvat.

 

 

Johtopäätöksenään Allison suosittelee amerikkalaisille ”realistista tiedostamista”. Hänen mukaansa tuleva maapallo on etupiirien maailma, jossa suurvallat odottavat ja saavat naapurimailtaan ”tietyn asteista huomioonottamista”. Mutta Yhdysvallat voi myös siinä maailmassa vastata haasteisiinsa. Ensimmäinen asia on lopettaa yrittämästä mahdottomuuksia kuten Georgiassa, Ukrainassa ja Syyriassa. Pääasia on, että ”Yhdysvaltojen tulisi ennen kaikkea keskittyä liittolaisiinsa ja kumppaneihinsa.” Niin saadaan kokoon riittävä joukko, jolla kyllä pärjätään jatkossakin.

 

 

Mutta sitten Allisoilta kuullaan suuntaviivat monissa pääkaupungeissa järkyttävästä projektista, joka monista viime vuosien tapahtumista päätellen lienee jo alullaan. ”Washington tulee tarvitsemaan kumppaneita – mutta kumppaneita jotka tuovat enemmän taseeseen kuin tuovat riskejä. Valitettavasti vain harvat Yhdysvaltojen nykyisistä liittolaisista täyttävät tämän ehdon. Yhdysvaltojen liittolaisjärjestelmästä on tehtävä nollapohja -analyysi: jokainen nykyinen liittolainen ja kumppani Pakistanista, Filippiineiltä ja Thaimaasta Latviaan, Saudi-Arabiaan ja Turkkiin tulisi arvioida sen perusteella, miten se vaikutta Yhdysvaltojen turvallisuuteen ja hyvinvointiin sekä millä riskeillä ja kustannuksilla. Liittokunnat eivät ole ikuisia. Historiallisesti, kun olosuhteet ovat muuttuneet, erityisesti kun päävihollinen on häipynyt tai voimasuhteet ovat muuttuneet dramaattisesti, niin ovat muuttuneet myös suhteet kansakuntien välillä.”

 

 

Kiinaan keskittyvän ”Kohtalona sota” –projektin ja kirjan jälkeen Allisonin uusi artikkeli on yksinkertaisesti perustelu vaatimukselle analysoida ja myllätä koko Yhdysvaltojen ulkopolitiikan järjestelmä vastaamaan Kiinan nousuun. Hänen suosittelemansa ja todennäköisesti hallitsemissaan instituutioissa jo aloittamansa analyysi merkitsisi johtopäätöksiä, jotka voivat ”lopettaa” tai ”radikaalisti muuttaa jokaisen sitoumuksen velvollisuuksia tai rajoituksia”. Vähän kuin esimerkkinä, mitä Yhdysvaltojen nykyisen ”50 sopimukseen perustuvan liittolaisen ja kumppanin” nollapohja -analyysi voisi merkitä hän mainitsee, että ”Jos konventionaalisen sodan voimatasapaino Taiwanin tai Baltian maiden osalta on muuttunut ratkaisevasti Kiinan ja Venäjän eduksi, Yhdysvaltojen nykyiset sitoumukset eivät ole kestäviä.”

 

 

Professori Graham Allison ei ole Yhdysvaltojen presidentti, mutta turhan päiten Harvardin yliopiston ja Yhdysvaltojen kansainvälisen politiikan instituutioiden voimahahmo ei tällaisia kirjoittele. Ja onpa presidentti Trumpista henkilönä mitä mieltä tahansa kaikki viittaa siihen, että tämän vuosisadan maailmaan suuntautuva puolustusrevisio on jo menossa.

 

 

Kaikilla mailla on Zakariaan sanoin ulkopolitiikassaan aina oma ”muutoksen retoriikka ja sopeutumisen todellisuus”. Suomella on jo pitkään ollut kolme retoriikkaa – arvojohtajan, kaikkiin suuntiin kommunikoivan ja ilman päällä oleva EU sotilaallisena liittona – sekä yksi reaalinen todellisuus integroitua sotilaallisesti yhä syvemmin Yhdysvaltoihin sekä sen Jäämeren ja Euraasian tukialueen rakentamiseen Pohjoismaihin. Käytännössä se merkitsisi edetessään ensimmäistä kertaa 400 vuoteen Atlantin suurvaltojen ja Venäjän suoran sotilaallisen kosketuspinnan kehittymistä Suomeen, eikä pitäisi olla yllätys, kun nämä suurvallat uutta asentoa etsiessään vielä katsovat keskenään asian tarkemmin ennen vahinkoja. Mistään ei voi päätellä, miten nämä kaikki osat sopivat yhteen tai tulevaisuuteen, jossa suurvallat määräävät keskinäisten ja sisäisten kamppailuiden ja sopimusten sivutuotteina myös peliin mukaan mennen Suomen vaihtoehdot.