Tammikuun 1. päivänä 1920 kevättalvella 1919 saapunut ja Koivistolla tukikohtaa
pitänyt amiraali Walter Cowanin johtama brittilaivasto poistui Itämereltä. Samaan aikaan Suomeen tuli Englannin ensimmäiseksi lähettilääksi korkeimpaan eliittiin kuulunut Richard Maximilian Lyon-Dalberg-Acton, 2nd Baron Acton
eli lordi Acton. Se merkitsi, että Lontoossa sotaministeri Churchillin ja ulkoministeri George Curzonin kiista Suomen politiikasta oli ratkennut diplomaattien voitoksi.
Heti alkuunsa lordi Acton ei ujostellut antaa tietää missä mentiin. Jouluaaton aattona Manchester Guardian uutisoi: ”Puhuttaessa hyökkäyksestä Pietaria vastaan, josta eräät
sotahullut ryhmät yhä uneksivat, lordi A. piti sitä täysin suomalaisena asiana, johon Englanti ei ole koettanut millään tavalla vaikuttaa. Omasta puolestaan hän ei pitänyt tätä seikkailua suositeltavana.”
Uudenvuoden aattona Uusi Suomi vastasi: ”Kun osa Suomen kansaa on ollut sitä mieltä, että olisi turvallisempaa käydä taistelua bolsevismia vastaan rajan tuolla puolella kuin tällä puolella, niin se riippuu vallan
toisista syistä kuin seikkailunhalusta.”
Kesän ja syksyn jäljiltä monien tunteet Helsingissä kävivät yhä
kuumina, ja Elmo Kailan aktivistit radikalisoituivat edelleen. Jouluaattona viranomaiset toteuttivat Englannin ”sanomalehtilähetystön” häädön sen vuokraamasta huoneistosta epätavallisen kovakouraisesti. Englannin ulkoministeriön
kannalta ensimmäisen maailmansodan ulkopolitiikka oli kuitenkin lopulta onnistunut Pohjolassa hyvin, eikä sotaministeri Churchillin tai Suomen aktivistien annettu häiritä geopolitiikkaa. Tuloksena oli Wienin kongressista 1815 alkaneen Pohjolan
tasapainopolitiikan jatkaminen, joka sitten johtikin Ruotsin pysymiseen puolueettomana toisessa maailmansodassa.
Neuvosto-Venäjällä
taas oli heti vallankumouksen jälkeen alkanut Neuvostoliiton loppuun kestänyt kamppailu trotskilaisen maailmanvallankumouksen ja Venäjän geopoliittisten turvallisuusetujen välillä myös Suomen ja Pohjolan osalta. Vaikka presidentti
Roosevelt Teheranissa joulukuussa 1943 oli varautunut antamaan Suomenkin Stalinille, tämä malttoi mielensä – ei suomalaisten sinisten silmien tai urheuden vuoksi vaan jatkaakseen Pohjolan tasapainoa eli välttääkseen Ruotsia
liittoutumasta sotilaallisesti vihollistensa kanssa.
Vuosien 1919 ja 1920 vaihteessa alkoi myös salainen Neuvosto-Venäjän ja Saksan
sotilasyhteistyö, joka johti Rapallon sopimukseen huhtikuussa 1922. Suomessa taas ei pitkään aikaan yksinkertaisesti tunnettu ja ymmärretty Englannin-Venäjän ja Saksan-Venäjän politiikan sisältöä ja merkitystä
Suomelle. Ensimmäisenä reaalimaailmassa olivat K.J. Ståhlberg, J.K. Paasikivi ja Väinö Tanner. Tanner oli Tarton rauhanneuvottelussa 1920 ensimmäinen todellinen suomettuja sopimalla salaa venäläisten kanssa näiden
ultimaatumin sisällön ja uhkaamalla erota, ellei ulkoministeri Rudolf Holsti puolueineen sitä hyväksy.
Venäjän sisäinen
ristiriita ideologisen ja geopoliittisen ulkopolitiikan välillä sekä koko Suomen ympäristön geopoliittinen kuvio alkoi selvitä harvoista ensimmäisenä Paasikivelle ja Mannerheimille, jotka sitten 1930 –luvun lopulla
pohtivat intensiivisesti keskenään, miten seuraavasta maailmansodasta selvitään. Sen sijaan on uskomatonta, miten suomalainen historian julkisuuden valtavirta on sata vuotta jatkanut putkinäköisenä katsomalla vuosia 1917-
1919 vankileirin piikkilangan raosta ja vuosia 1939-1945 pystykorvan tähtäimistä – haluamatta nostaa katsettaan vallankumouksen ja sotien syinä ja seurauksina olleisiin suurvaltojen keskinäisiin päätöksiin
ja Suomen vaihtoehtoihin niiden loogisina tai satunnaisina seurauksina.
Siihen on myös liittynyt vaikeus käsittää Suomen kylmän
sodan aikaa koko laajuudessaan ja koko ympäristössään. Länsivallat jättivät toisen maailmansodan loppuvaiheissa Suomen epäselvään Neuvostoliiton etupiiriin, ja Neuvostoliitossa jatkui loppuun asti myös
Suomen osalta sisäinen kamppailu ideologisen politiikan ja geopolitiikan välillä. Sen pelin Urho Kekkonen osasi. Kun Neuvostoliiton Suomen politiikassa pääsi niskan päälle ideologinen suuntaus, presidentti Kekkonen heitti
sen edustajat naapurin geopolitiikkojen tuella Suomesta ulos – kuten suurlähettiläät Beljakovin ja Stepanovin sekä marsalkka Ustinovin. Nyt Yle ja Tervo lyövät Kekkosta Koivistolla, kun Koivisto itse oli ainakin yhtä
paljon kekkoslainen kuin Kekkonen itse. Vuorollaan hän torjui naapurin geopolitiikkojen, Suomen tannerilaisten ja Johannes Virolaisen tuella erityisesti Kalevi Sorsan tukijoineen yrityksen koukata vasemmalta kautta kaikkien ohi – mitä torjumista
sitten vielä jatkoi Martti Ahtisaari hänkin mm. Lasse Lehtisen tuella. Siinä tuli tietenkin samalla torjuttua myös Ahti Karjalainen ja Paavo Väyrynen ja avattua näin keskustassa tietä Esko Ahon uuden sukupolven nousulle.
Historiallisen ja maantieteellisen näkökentän laajentaminen on nyt tarpeen, koska globaalit mannerlaatat ovat jälleen liikkeessä, ja
kuten aina se tavalla tai toisella konkretisoituu myös Suomen ympäristössä. Tai paremminkin on jo konkretisoitunut. Lyödyksi toivottu Venäjä liittoutuu Kiinan kanssa. Yhdysvallat rakentaa myös Suomen myötävaikutuksella
suoraan Jäämeren yli Pohjolasta tukialuetta ja siitä edelleen Eurooppaa ja Venäjää erottavaa käytävää Mustallemerelle. Samalla voi kuitenkin ennakoida sen itsensä laajentavan jo nykyisiä salaisia
yhteyksiään Venäjään, kun kotimainen tilanne sallii ja päästään samalla sopimaan myös pienet raja-alueen kysymykset. Yhdysvallat myös lyö nyt parhaansa mukaan Saksaa, jolle tällä menolla
jää jäljelle etsiä myös ydinaseliittolaista Ranskasta ja kumppania Venäjästä ja Kiinasta. Samaan liittyy myös Yhdysvaltojen tuki Englannille, kun se satojen vuosien tapaansa vetäytyy Manner-Euroopasta suuttuneena
tällä kertaa Saksan ylivaltaan. Englannille tilanne on nyt haastava, ja todennäköisin ratkaisu on etsiä läheisyyttä Yhdysvalloista ja Pohjolasta, jotka maapallokartalla ovatkin naapureita ja muodostavat portin Jäämeren
ja Atlantin välille. Ranska on jo palannut gaullistiseen politiikkaansa rakentaa liittokuntaa Atlantilta nyt Vladivostokiin, ja se näkee suurimpana vaaranaan etelästä tulevan terrorismin ja pakolaisaallon.
Suomen geopoliittisen ympäristön muutosta ei voi välttää sillä, että samaan aikaan pidetään sinänsä erittäin myönteistä
poliittista keskustelua kaikkiin suuntiin, ihmisoikeuksien nimissä vältetään ajattelemasta kaikkea 1000 kilometrin säteellä olevaa, jätetään oman turvallisuuspolitiikan muutos ”kykyjen lisäämisen”
nimissä sotilaille ja pidetään se valtamediassa piilossa.
”Oikeat johtopäätökset voidaan tehdä ainoastaan
sillä edellytyksellä, että ollaan selvillä tosiasioista ja hyväksytään ne. Ulkopoliittinen johto voi tietenkin jonkin aikaa sulkea silmänsä niiltä tosiasioilta, jotka eivät käy sen pirtaan, mutta
tällainen menettely ei pitkän päälle auta. Tosiasiat painavat omalla voimallaan ja toteuttavat itsensä huolimatta perusteettomista toiveista ja omaehtoisesta lappusilmäisyydestä”, sanoi Urho Kekkonen. Siitä Jari
Tervon Koivisto on kuitenkin mainio, että se ei voi välttyä näyttämästä Koiviston olleen samaa mieltä.