Blogi

Reijo Wileniuksen muistolle

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Joskus ihminen vaikuttaa toisen elämään tavallista enemmän. Osaltani pois mennyt Reijo Wilenius oli sellainen.

 

 

Pikkukaupungin keskikansan kodissa oli vältelty politiikkaa, mutta äiti ja isä olivat tavanneet talvisodan Taipaleessa, ja he kannattivat Urho Kekkosta rauhan miehenä. Olin käynyt Jyväskylän Lyseon ja ottanut omakseni sen isänmaallisesti sävyttyneen sivistyshumanismin, jonka juuret olivat snellmanilaisessa, klassisessa ja luterilaisessa perinteissä.

 

 

Tullessani syksyllä 1964 opiskelemaan Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan kohtasin toisaalta vanhan oikeistohenkisen akateemisuuden ja toisaalta nopeasti etenevän mm. Erik Allardtin edustaman positivistis-teknokraattisen maailmankuvan.

 

 

Pekka Tarkka on Pentti Saarikosken elämänkerrassa tehnyt parhaan analyysin, miten tuon törmäyksen aiheuttamassa tyhjiössä ikäluokastani moni päätyi marxismi-leninismiin.  

 

 

Ajan aatteiden paineissa etsin aatteellista ratkaisua, ja sen perusteet antoi filosofian vt. professori Reijo Wilenius. Kuuntelin hänen luentojaan ja yhteyttä välillämme vahvisti hänen tulonsa Teiniliiton kuraattorikasi ja minun puheenjohtajaksi vuonna 1966. Tuona kesänä Wilenius vieraili Teiniliiton kesäkurssilla ja toi filosofian opinnot aloittaneelle puheenjohtajalle lainaksi Peter Winchin ”The Idea of Social Science and its Relation to Philosophy”. Kävelimme pimenevässä elokuun illassa pitkään, ja hän kertoi havainnoistaan yhteiskuntafilosofian uudesta aallosta. Siihen kuuluivat myös Charles Taylor, Ludwig Wittgenstein, G.E.M. Anscombe William Dray ja G. H. von Wright, joka oli julkaissut Psykologia -lehdessä artikkelin ”Käyttäytymisen selittämisestä”.

 

 

Tilasin Winchin kirjan ja pidin sitä vuosia salkussani kerratakseni usein sen vapauttavalta tuntuvaa wittgensteinilaisia ajatuksia kielen ja sosiaalisen todellisuuden suhteesta: ”Maailma on meille, mitä käsitteemme siitä ovat". Se tarjosi lähtökohdan ajan pääsuuntausten ideologiakritiikille, ensin positivistiselle ja jatkossa marxilaiselle.

 

 

Kevätlukukaudella 1967 Wilenius luennoi J.V. Snellmanin psykologiasta. Siinä korostui ajatus ihmisen yleisinhimillisestä ja henkilökohtaisesta sivistymisestä vapaaksi toimijaksi, siis irrottautumisesta luontoon kuuluvista välttämättömyyksistä eli sen kausaaliketjuista.

 

 

Syyslukukaudella 1967 Wileniuksen aiheena oli politiikan filosofia, jossa korostuivat Ludvig Wittgenstein ja em. von Wrightin artikkelin sen kirjoittajaa ennakoinut tulkinta. Kun von Wright sitten piti 1970 esitelmän ”Tieteen filosofian kaksi perinnettä” ja seuraavana vuonna julkaisi ”Explanation and Understanding” –teoksensa, olin valmiiksi wrightiläinen. Kirjoitin niiden pohjalta Wileniukselle pro gradun, lisensiaattityön ja väitöskirjan. Kehitin niissä von Wrightin praktista syllogismia Wileniuksen hengessä voluntaristiseen eli tahdon vapautta perustelevaan suuntaan. Samaan aikaan Suomen akateeminen valtavirta kuitenkin palasi positisvismin ja realismin sekä marxilaisuuden pohjalta siihen, mistä von Wright Ludwig Wittgensteinin muotoilemana oli pyrkinyt eroon: ”Filosofit näkevät jatkuvasti tieteen metodit silmiensä edessä. Tämä tendenssi on metafysiikan todellinen lähde ja johtaa filosofin todelliseen pimeyteen”.

 

 

Sama modernin ajan monistisen eli vain fysiikkaan perustuvan metafysiikan ja sivistyshumanismin ristiriita oli tullut aikaisemminkin esiin monin tavoin, mm. vuoden 1961 C.P. Snown teoksessa Kaksi kulttuuria  sekä ns. Hempel-Dray –debatissa ihmis- ja yhteiskuntatieteiden metodista. Lyseolaisen isänmaallisesti sävyttyneestä humanismista lähtien olin näissä debateissa asennoitunut humanistiselle puolelle. Sille lähtökohdalle Wileniuksen tunnistama yhteiskuntafilosofian uusi aalto antoi lisää perusteita ja lopulta erityisesti juuri von Wrightin vuoksi tietynlaista vuorenvarmuutta – jota sitten tarvittiinkin. Minulle Wilenius oli aina Aristoteles-Snellman-Wittgenstein-von Wright perinteiden filosofian professori.

 

 

Ajan ”Hempel-Dray” -debatti koski sitä, riittääkö perusteiltaan luonnontieteellinen menetelmä ihmisten tutkimisessa. Jouduin odottamaan eläkepäiviin osoittaakseni, että päätösten ymmärtämisen pohjalta historian tutkija saa paremman kokonaiskuvan esimerkiksi Suomen itsenäistymisen alkuvaiheista kuin temaattis-positivistiselle tai marxilaiselle lähestymistavalle on mahdollista.

 

 

Politiikka oli kiinnostanut jo kouluajoista, ja opiskelemaan tultuani etsin useita vuosia intensiivisesti puoluetta, joka olisi lähimpänä lyseolaisen yhteiskunnallista sivistyshumanismia ja sitten löytämääni eurooppalaisen yhteiskuntafilosofian uutta humanistista aaltoa. Lopulta liityin syksyllä 1967 Keskustaan, jonka Urho Kekkonen myös sopi minulle. Siitä kehittyi alkiolais-kekkoslainen ”Vihreä aalto”.

 

 

Keskustan opiskelijajärjestön ja nuorisojärjestön johto oli kuitenkin tuolloin k-linjaa, joka vaati nöyrää kuuliaisuutta sen johtaville edustajille puolueessa. Useimpien mielestä aika oli ajanut Santeri Alkion ohi, ja monien mielestä oli sitouduttava yleisdemokraattiseen rintamaan kommunistien ja sosialidemokraattien kanssa. Edistyksellistä oli seurailla positivistis-teknokraattista sosialidemokratiaa ja vähitellen myös marxilaisia.

 

 

Osaltani perustelin alkiolaisen ihmisyysaatteen olevan osa samaa eurooppalaista humanistista traditiota kuin Wittgensteinin, von Wrightin, Winchin ja Wileniuksen humanistisen sosiaalifilosofian uusi aalto. Maahengestä lähtenyt ympäristöajattelu taas oli ennakoinut von Wrightin ajattelua, jonka hän jatkossa konkretisoi maapallon ekosysteemiä vaarantavan modernin teollis-urbaanin teknosysteemin kehityssuunnan kritiikiksi.

 

 

Pieni joukko aavisti nuoren keskustan laajan kentän jatkuvan alkiolaisuuden ja päätti taistella itsenäisen alkiolais-kekkoslaisen linjan puolesta k-linjaa ja yleisdemokraatteja vastaan - tuli mitä tuli. Edessä oli vuosien rankka kamppailu, jossa alkiolais-kekkoslainen linja voitti, ja se kokosi aatteeseensa luottavan uuden keskustalaisen sukupolven kansanliikkeen uuteen nousun. Osaltani en olisi kestänyt ilman Reijo Wileniuksen alkuun auttamaa vuorenvarmuutta alkiolaisen ihmisyysaatteen ja maahengen sekä kekkoslaisen historiallisen realismin paikasta osana parasta ihmiskunnan ja Euroopan sivistyshistoriaa. Ja paradoksaalisesti tämän päivän maailman haasteet kertovat Reijo Wileniuksen ja G.H. von Wrightin olleen 1970 –luvulla puoli vuosisataa aikaansa edellä.

 

 

Tämä kaikki on tietenkin vain pienen pieni osa Reijo Wileniuksen pitkän ja laajan elämäntyön vaikutuksista, mutta osaltani se on peruste liittyä kaikkiin niihin, jotka kiittävät, kunnioittavat ja muistavat suurta suomalaista, eurooppalaista ja yleisinhimillistä humanistia.