Blogi

Hyssälän, Anttilan ja Kiurun YLE

                                                                               

 

 

 

 

 

Liisa Hyssälä ja Sirkka-Liisa Anttila ovat perustellusti kiinnittäneet huomiota Yleisradion ohjelmiston yhteen yksityiskohtaan. Samalla on kuitenkin paikallaan myös havaita taustalla oleva YLE:n ohjelmapoliittisen ajattelun syvällinen ongelma. Sanon tämän taustanani työ YLE:n apulaisjohtajana pääjohtaja Sakari Kiurun avustajana hänen yrittäessä ratkaista YLE:n ongelmaa.

 

 

Yleisradio on historialtaan Suomessa BBC:n kaltainen kansallinen versio julkisen palvelun joukkoviestinnästä, Suomessa alkuperäisenä tehtävänään kansansivistys. Ennen yksityistä radio- ja televisiotoimintaa tai sosiaalista mediaa se oli myös poikkeuksellisen merkittävä yhteiskunnallinen instituutio, eikä se ole merkitystään menettänyt nytkään.

 

 

Televisiotoiminnan alkaessa 1960 -luvun alkupuolella Yleisradio laajeni merkittävästi ja sen pääjohtajaksi tuli uuden polven edustaja Eino S. Repo. Hänen johdollaan kehitettiin uudelle polvelle ns. informatiivinen ohjelmapolitiikka paljolti marxilaisista ja radikaalin positivistisista eli vain luonnontieteen metodin tieteessä ja kulttuurissa hyväksyvistä lähtökohdista. Muuhunkin ajan poliittiseen ja kulttuuriseen tielanteeseen liittyen siitä tuli uuden polven myötä YLE:n ohjelmapolitiikan ja ohjelmiston nyt jo tiedostamaton syvärakenne. Pääjohtaja Repo joutui väistymään ylimmästä johdosta, ja välivaiheen jälkeen pääjohtajaksi nimitettiin vääristymää korjaamaan työväen sivistysliikkeen taustasta pääjohtaja Sakari Kiuru vuonna 1980. Vuoden 1985 alusta tulin hänen alaisekseen suunnittelu- ja koulutustoiminnan apulaisjohtajaksi.

 

 

Pääjohtaja Kiuru oli jo ensimmäisellä kaudellaan luonnehtinut ohjelmissa tarvittavan empatiaa. Uuden yleläisen ensimmäisiä tehtäviä oli avata, mitä vanhastaan toimiluvassa ollut sivistystehtävä pitää sisällään ja mistä pääjohtaja Eino S. Revon ajoista tunnetuksi tulleessa informatiivisessa ohjelmapolitiikassa oli kysymys. Projektista muodostui käytännössä marxilaisen kulttuurin analyysi ja kritiikki samoin kuin suomenkielen sanan "sivistys" aatehistorian ja sisällön analyysi.

 

 

Yleiskuva suomenkielen sanasta sivistys oli tuttu. Reinhold von Beckerin oli 1840 –luvulla kääntänyt alun perin puhdistamista merkitsevällä sivistyksellä saksankielen jo silloin maallistuneen sanan die Bildung, jonka vanhin alkuperä oli 1200 –luvun Meister Eckhardin kehittämänä kristillinen. Väitöskirjan jälkeen puhdetyönä harrastamassani J.V. Snellmanin filosofisessa psykologissa sivistys oli ihmisen kasvua luontosidonnaisuudesta vapauteen. ”Siivistyksestä” kehitetty sana sivistys näytti viittaavan myös Aristoteleen Runousopineli draaman katharsikseen.

 

 

Suomenkielen sana sivistys kokoaa näin yhteen kristillisen, klassis-poeettisen ja snellmanilaisen kansallisen ajatuksen ihmisyyden kulttuurisesta kehittymisestä tietäväksi, eettiseksi ja vapaaksi persoonaksi. Siinä ajattelussa suomalais-kansallinen kulttuuri on yleisinhimillisen erityinen osaltaan arvokas muoto. Sakari Kiurun esikunnassa kävi melko pian selväksi, että von Wrightin tieteenfilosofianjakoa galileiseen ja aristoteliseen eli luonnontieteisiin ja humanistisiin tieteisiin saattoi käyttää avaamaan myös Ylen ohjelmapolitiikan perusteita. Itse suuren yhtiön laajaan ohjelmistoon vaikuttivat käytännössä monet virtaukset, mutta pitkän päälle johdon tietoisella ohjelmapolitiikalla on ollut merkittävä vaikutus – etenkin kun se 1970 –luvun tilanteen mukaisesti samalla myös ilmensi ja toteutti yhden marxilaisittain suuntautuneen aktivisti-ikäluokan ajattelua.

                                                                               

 

Pääjohtaja Revon aikana tehdyn Yleisradion suunta -teossarjasta ja sitä taustoittaneesta Yrjö Ahmavaaran Informaatio -tutkimuksesta avautui selkeästi sekä humanistisen kulttuurin kieltävä looginen positivismi että marxilaisuus. Ahmavaaran keskeiset muotoilut voisivat olla lähes suoraan Moritz Sclickiltä, jopa nuoren Wittgensteinin Tractatuksesta: ”Todellisuus muodostuu singuläärisisitä reaaliolioista: reaalisista esineistä ja tapauksista. Kaikki muut reaaliset esineet ovat yhden suuren esinekollektion, nimittäin fysikaalisen maailmankaikkeuden osia.”

 

 

Se mikä ei sovi tätä vastaavaan tieteelliseen tai perusteiltaan marxilaiseen kieleen oli informatiivisen ohjelmapolitiikan ajattelulle mielikuvitusta, tabuja tai jopa Jean Paul Sartrea seuraten piilevää fasismia. Informatiivisen ohjelmapolitiikan mukaan Yleisradion ohjelmien tehtävänä on siivota kielestä ja yleisön tietoisuudesta epätieteellistä ainesta ja vahvistaa tieteellistä. Sen uskottiin johtavan älylliseen aktivoitumiseen muuttaa maailma tieteellisten käsitteiden mukaiseksi eli Karl Marxin edellyttämän ihmisen ”lajiolemuksen” käynnistymiseen toimimaan kohti sosialismia. Tätä auttaa Bertolt Brechtin eeppisen teatterin muoto ohjelmissa eli ”kieltämisen kieltäminen”, joka vieraannuttaa yleisöä nykyisestä epätieteellisestä ja ihmisen ”lajiolemuksesta vieraantuneesta” porvarillisesta kulttuurista eli käytännössä demokraattisesta yhteiskunnasta ja kansallisesta kulttuurista ja sivistysperinteistä. Käytännössä siitä tuli myös uutisjournalismin perusmuoto. Jos esimerkiksi Suomesta on jotakin hyvää sanottavaa, on samalla ”kriittisesti” osoitettava, että perimmiltään todellisuudessa asiat ovat huonosti.

 

 

Inventaario Yleisradion ohjelmatarjonnasta osoitti, että informatiivisen ohjelmapolitiikan ja Brechtin eeppisen teatterin mukaisesti maan nuoressa televisiossa oli tietoisesti syrjitty Suomessa aikaisemmin vahvaa nuorisoseura- ja työväennäyttämöiden sekä ja suomalaisen elokuvan ”aristoteelista draamaa” – Yleisradion oman Televisioteatterin ja maan elokuvakritiikkiä hallinneen Peter von Baghin johdolla. Olin ollut 1970 -luvun alussa läheisessä yhteistyössä Mikko Niskasen kanssa, joka oli masentuneena kertonut von Baghin johtamasta syrjimisestä, mitä tämä tosin yritti myöhemmin paikkailla kun Niskanen oli selvinnyt vastuksistaan omin voimin. Myöhemmin myös Matti Kassila kertoi, miten hänelle ilmoitettiin, ettei häntä enää tarvita. Sakari Kiurun esikunnassa johtopäätöksenä oli mm. laaja koulutusohjelma ja televisionomaisen kotimaisen draamatuotannon aktiivinen rohkaisu.

 

 

Törmäys informatiivisen ohjelmapolitiikan perinteeseen oli kuitenkin sen verran voimakas, että pääjohtaja Kiurun seuraajaksi onnistuttiin nostamaan informatiivisen ohjelmapolitiikan toimittaja-aikoinaan sisäistänyt uusi pääjohtaja Reino Paasilinna. Paasilinna joutui sitten lopulta lähtemään, mutta Yleisradion ohjelmapolitiikan perinteeksi jäi demokratia yläpuolelle asettuminen ja kansallisista sivistysperinteistä vieraannuttaminen, minkä on vuosikymmenien mittaan erityisen vahvasti kokenut juuri tasavaltalaisesta ja sivistysperinteestä noussut liike, mutta myös monet muut. Tuore esimerkki kansallisesta vieraannuttamisesta on vuosien 1917-1919 tietoisesti vääristelevä tai unohtava käsittely YLE:ssä, erityisesti uutistoiminnassa.

 

 

Tiedostamattomaksi ohjelmapolitiikan osaksi tulleen ajattelun alkuperäinen ajatus oli, että sivistysainesten hajottaminen kielestä ja kulttuurista johtaisi ”lajiolemuksen” mukaiseen ihanneyhteiskuntaan. Mutta kuten ympärillä näkyy, seuraus on taantuminen mm. alkukantaisen vihapuheen suuntaan.

 

 

------------------------

 

 

Lisää aiheeesta: "Miten televiso vaikuttaa elämäntapaan?"

Kuva, Ilta-Sanomat ja YLE