Blogi

Ulkoministeri Soinin vaikea perintö

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Arktisen neuvoston kokous oli ulkoministeri Soinin viimeinen suuri asia, ja sen tulos tavallaan kuvaa hänen ulkoministerikauttaan. Jo eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajana hän näyttää omaksuneen pääministeri Kataisen ja Stubbin ajattelua, että ulkopolitiikassa on kysymys eräänlaisesta arvoyhteisöjen kauneuskilpailusta. Neljä vuotta sitten oli kestämätöntä jättää maan kannalta kaksi keskeistä ministeriötä yhden puolueen varaan. Onnettomuus vielä täydentyi, kun ratkaisun parlamentaarinen pohja putosi muutamaan prosenttiin.

 

 

Rovaniemen arktisessa neuvostossa kohtasivat kaksi ihmiskunnan suurta kysymystä tällä vuosisadalla, ilmastonmuutos sekä Yhdysvaltojen ja keskenään liittoutumaan puristettujen Kiinan ja Venäjän geopolitiikka maapallon pohjoisosassa. Ilmastonmuutos on oma kokonaisuutensa, ja siinä presidentti Niinistön sekä Suomen valtion ja talouselämän aloitteellisuuden perusteella Suomella on uskottavuutta ja ideoita myös jatkossa.

 

 

Sen sijaan ideologiseen ulkopolitiikkaan pitkään ohjatussa ulkoministeriössä tarvitaan nopeaa heräämistä eilen presidentti Niinistöltä kuulluin sanoin ”kovan luokan turvallisuuskysymyksissä”. Paras johdanto siihen on Vanhasen I hallituksen selonteko, jossa Suomi ja Pohjois-Eurooppa asemoitiin geopoliittisesti atlanttisen Yhdysvaltojen, Venäjän ja Euroopan voimakenttien keskelle. Siis paikkaan missä olemme aina reaalisessa maantieteessä olleet, myös ennen Yhdysvaltoja kun Englanti oli johtava Atlanttinen valta. Suomen ulkopolitiikan ammattitaito on ollut edistää tämän kolmen tien risteyksen rauhan perustana olevaa kaikille edullista tasapainoa. Ja juuri siitä on viime vuosina yhä enemmän luovuttu, ei niinkään puhein vaan teoin kuten Suomen maaperällä eskaloituvin kansainvälisin sotaharjoituksin.

 

 

Yhdysvaltojen ulkoministeri Pompeon Rovaniemen sanoin arktisesta ”alueesta on tullut globaalin vallan ja kilpailun pelikenttä”. Venäjä siellä eli täällä on ollut koko historiansa ajan, ja myös Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa alueen ja siihen liittyen sen pohjoismaiden ja Suomen politiikan merkitys on vuosia korostunut. Yhdysvaltojen ratkaisuna on ollut asemoitua Pohjois-Eurooppaan sotilaallisesti Naton ohi. Pompeon maapallokartalla se tarkoittaa samalla sotilaallista asemoitumista Euraasian mantereen luoteisnurkkaan. Sen jatkoksi ollaan tukemassa Baltiasta Mustallemerelle reunavaltioiden ketjua, jolla hallitaan Euroopan ja Venäjän suhdetta. Viime vuosikymmeniin asti Washingtonissa katsottiin Pohjois-Eurooppaa pöytäkartalla Atlantin yli pohjoisena sivustana, nyt maapallokartalla Arktisen alueen yli sen itsensä sekä Venäjän ja Euroopan raja-alueena.

 

 

Historiassa Atlantin valtojen Pohjois-Euroopan politiikka on myös ollut estää Manner-Euroopan valtoja eli Saksaa ja Ranskaa etenemästä Atlantin valtojen ja Venäjän väliin niiden pohjoiselle raja-alueelle. Sen Atlantin vallat ovat lopulta aina hoitaneet yhteistyössä Venäjän kanssa. Jatkossakaan ei ole realistista pyrkiä ratkaisemaan Pohjois-Euroopan ja Suomen turvallisuuskysymystä nojaamalla Berliiniin tai Pariisiin. Sen sijaan Suomella on EU:n jäsenenä aikaisempia historian vaiheita paremmat lähtökohdat auttaa vakaata turvallisuutta vahvistavaa tasapainoa myös siihen suuntaan.  

 

 

Tässä vaiheessa on mahdotonta sanoa, kenen nimi on siinä paperissa, joka ohjaa Yhdysvaltojen viime vuosien Pohjois-Euroopan ja siis Suomenkin politiikkaa. On myös mahdollista, ettei kenenkään. On mahdollista, että näillä nurkilla on ajelehdittu sotilasbyrokratian operatiivisin päätöksin tai Washingtonin eri byrokratioiden muistiokamppailuiden satunnaisin seurauksin. Siihen viittaisi se, että ydinasesuurvalta lähettää omia maajoukkojaan toisen ydinasesuurvallan rajan läheisyyteen kuin konsanaan Berliinissä kylmän sodan aikana. Kyseessä on kuitenkin Yhdysvaltojenkin aito ja legitiimi ongelma, ja Suomen tulisi ottaa siihen jälleen kaikille osapuolille ja siis samalla myös itselleen ratkaisua etsivä rooli.

 

 

Ensimmäinen kysymys on, kuinka järkevää Yhdysvaltojen ja Euroopan kannalta on puristaa Venäjää liittoutumaan Kiinan kanssa, kun se voisi myös olla normaalissa vuorovaikutuksessa sekä itään että länteen ja samalla lännen puskurivaltio itään.

 

 

Nyt Suomessa turvallisuudesta vastanneet ministerit eivät ole etsineet tilannekuvaa saatikka ratkaisua jo pitkään hahmottuneeseen Suomen tämän vuosisadan turvallisuusympäristöön, paremminkin päinvastoin. On toivottava saada seuraavan hallituksen miehitystä sellaiseksi, että vastuuministereiden yhteys onnistuu perustuslain mukaisella tavalla myös pääministerin ja erityisesti presidentin kanssa. Samalla on syytä todeta, että nykyisestä perustuslaista ja erityisesti sitä soveltavista säädöksistä ja käytännöistä on saatu kokemuksia pian 20 vuotta. Sopivalla tavalla olisi paikallaan katsoa, kuinka kauaksi käytännöt ovat etääntyneet perustuslain alkuperäisistä perusteluista.