Blogi

Kaikki nämä Tuntemattomani

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Väinö Linnan Tuntematon sotilas on vakiintunut osa Itsenäisyyspäivää. Se on myös osa monien suomalaisten tarinaa. Tässä niistä yksi.

 

 

Väinö Linnan Tuntematon sotilas ilmestyi 1954. Olin silloin 10 vuotias. Isä Erkki luki iltaisin ääneen ja jätti väliin monia kohtia. Seuraavana päivänä koulusta tultuani etsin kirjan vaatekaapista ja luin ne. Tietenkin kolulaista kiinostivat eniten taistelut sekä huumori, ja vasta myöhemmän historian harrastuksen myötä tiedostin Linnan antaneen tapahtumille myös laajempaa poliittista kehystä.

 

 

Tuntemattoman sotilaan alun kapteeni Kaarnan monologissa Linna kertoo yhden puolen ajan henkeä: ”Emme me enää tällaista mahdollisuutta saa. Omasta puolestani kannatan röyhkeätä hyökkäystä. Maailmassa on aina oikeus seurannut voittajan miekkaa. Niin se tekee nytkin. Tappion kärsineet ovat väärässä.” – mitä seuraavat Kaarnan ensimmäisen taistelun viimeiset sanat: ”Sanokaa mitä sanotte… tankki se on…”

 

 

Edvin Laineen elokuva oli valmis 1955 ja jostakin syystä äiti ja isä ottivat mukaan Jyväskylän Elohuviin. He olivat tavanneet Talvisodan Taipaleessa ja avioituneet juhannuksena 1941, samana päivänä kun isä lähti kohti Karhumäkeä. Katsoin toiselta riviltä, kun Lehto laittoi pimeässä kiväärin suuhunsa ja laukaisi käsi vapisten. Se on seurannut, kun on tullut puhe sodasta. He kannattivat Urho Kekkosta rauhan miehenä, ja ehkä he ajattelivat olevan hyvä ymmärtää, että sota on sotaa eikä intoilun asia. 

 

 

Pyynikin kesäteatteriin Tuntematon tuli vuonna 1961, ja kävin katsomassa sen matkalla teinijohtajakurssille Lohjalle Kanneljärven kansanopistolle. Pyörivä katsomo ja näyttämön huumori viihdyttivät kauniissa elokuun illassa, ja sen Linna ja Edvin Lainekin olivat huomanneet. He antoivat Koskelan kuolla miinaan rauhan jo tultua. Kirjoitin huomioita ohjelmalehtiseen, ja esitelmöin siitä teinijohtajakurssilla tulevalle Anna lehden päätoimittajalle Riitta Tuloselle.

 

 

Tuon teinijohtajakurssin päätapahtuma oli iltakeskustelu aseistakieltäytymisestä. Pian Porin Jazzin aloittanut Sipi eli Tapani Kontula puolusti juuri ilmestynyttä Jörn Donnerin "Terveenä sairaalassa" aseettoman palvelun puolesta ja minä vastustin sen pasifismia. Se ilta jäi muutenkin mieleen. Kun Lohjalla paljastettiin Johannes Virolaisen patsas, aikaa jäi sen verran, että kävin katsomassa Kanneljärven kansanopiston mieleen jääneitä paikkoja.

 

 

Vasta "Nuorta Suomea" kirjoittaessani ymmärsin, että Kai Donnerin pojan Jörnin silloinen ratkaisu ja kirja avasivat tietä edellisen sukupolven oikeiston pojille irrottautua äärioikeistolaisista isistään käsityksensä mukaiseen uuteen aikaan sopiviksi. Pian seurasi myös Pentti Saarikosken "Mitä tapahtuu todella".

 

 

Rauni Mollbergin Tuntemattoman katsoin ollessani työssä Ylessä. Se kyllä puhui kirjansa puolesta, mutta jotenkin tasaisesti ja ulkoa nähtynä. Muusta erottui kuitenkin kohtaus, kun sotapojista oli niin hupaisaa ampua ryssiä väijyksistä. Siitä keskustelimme Sakari Kiurun kanssa kahdeltamme yhden ruokatunnin Ylen Kesäkadun johtajien ravintolassa.

 

 

Suuresti arvostamani Kiuru on kansansivistyssiiven sosialidemokraatti ja rauhan mies. Olimme yhtä mieltä, ettei sota ole sellaista. Samoihin aikoihin apulaisjohtajaa tuli tervehtimään Ylen tekniikassa ollut insinööri, joka oli ollut isä Erkin joukkueessa Karhumäessä. Hän kertoi tämän laittaneen aina kiertämään Suomen Kuvalehden uuden numeron ja tentanneen, ovatko kaikki lukeneet Pekka Peitsen artikkelin. Vastasin Ylessä koulutuksesta ja järjestimme sitten useita tilaisuuksia, jossa Mollberg, kuvaajat ja äänittäjät kertoivat Ylen väelle kokemuksiaan.

 

 

Vuonna 2000 ilmestyi sitten Tuntemattoman sotilaan lyhentämätön versio Sotaromaani. Luin sitä ja erityisesti kursiivilla olleita kohtia, ja havaitsin WSOY:n jättäneen alkuperäisestä käsikirjoituksesta pois myös varsin nerokasta. Esimerkiksi, kun Lehto oli ampunut vangin selkään Linna ajatteli Koskelan puolesta: ”Tuon maalaispojan sielussa löytyi niin suuri henkisen elämän määrä, että sota ja tappaminen ei käynyt häneltä luontojaan.” Kun Hitler kävi onnittelemassa marsalkka Mannerheimia kesäkuussa 1942: ”Mutta se umpikiero maailmankansalainen oli kirjansa lukenut. Ei mitään hyökkäystä, mutta mitä johtaja pitää suomalaisesta maisemasta? – Ihastuttava.” Kun etulinjassa alettiin odottaa tappiota: ”Tosiasiassa asioiden todellinen laita tajuttiin vain aivan huipulla ja sitten pohjalla.” 

 

 

Sitten tuli Kristian Smedsin Kansallisteatterin Tuntematon 2007. Olin tuntenut Mikko Niskasen 1970 –luvulla ja kuullut moneen kertaan hänen tuskailunsa Helsingin vasemmistolaisesta elokuvaeliitistä, ja tunnistanut, miten hiljakkoin ilmestynyt Peter von Baghin ”Sininen laulu” peitteli omia jälkiä. Kuvaan ilmestyi myös tuon ajan ”laululiikkeen” romantisointi. Tutustuin seurakuntanuoreen Pekka Aarnioon vetämälläni teinijohtajakurssilla, ja häntäkin seuraamalla olin läheltä surrut monien ystävien käänteen uusstalinismiin. Sitten Helsingin Sanomien kulttuurisivulla oli uutinen vastaavasta ilmiöstä Saksassa.

 

 

Kirjoitin aiheesta artikkelin, ja lähetin sen Saska Saarikoskelle. Hän vastasi, että muuten hyvä, mutta voitko laittaa selvän viittauksen myös Smedsin Tuntemattomaan - ja menin ansaan. Seuraavana päivänä toimittaja soitti, ja kysyi oletteko nähnyt esitystä. Riemu oli valmis. Katsoin sitten Smedisn tuntemattoman, ja käsitin Hesan Saarikosken kulttuuriosaston olleen alun alkaen osapuolena markkinoimassa Kansallisteatterin esitystä, ja kritiikkini osuneen oikeaan.

 

 

Molbergin Tuntemattomassa yhdessä kohtauksessa tappaminen oli niin hauskaa, mutta koko Kansallisen Tuntemattomassa sen innostamana oman valtion johdon ampuminen oli vieläkin ihanampaa. Sen jälkeen väkivalta ja viha alkoivat suomalaisessa kulttuurissa ja mediassa tulla maan tavaksi. Itse asissa Smedsin ja Saarikosken projekti kutoi suomalaiset ryssävihan ja luokkavihan perinteet vihan eli nykyisen vihapuheen uudeksi nousuksi.

 

 

Oli sitten viehättävää kuulla teatterin ja elokuvan korkeilta piireiltä kuten Teatteri -lehden pääkirjoituksesta ja Kansallisteatterin pääjohtajalta olevansa pösilö, järkensä menettänyt ja jopa keskustalainen.

 

 

Olin ylpeä esimiehestäni pääministeri Matti Vanhasesta, joka ainoana valtion johtoon kuuluvista ei mennyt polvilleen post-marxilaisen kulttuurieliitin edessä - kuten myös tuttavaksi tulleesta Suomen Kuvalehden Tapani Ruokasesta, joka sanoi, ettei hän pahan edessä nouse ylös tai mene polvilleen. En myöskään ujostellut kiittää Pekka Haavistoa, joka jatkossa päätyi samalle kannalle: ”Norjan joukkomurhan jälkeen mietin, oliko Kristian Smedsin ohjaus Tuntemattomasta sotilaasta yhtäkkiä vanhentunut, muuttunut esityskelvottomaksi? Oliko valtiosihteeri Risto Volanen sittenkin oikeassa sanoessaan, että ihmisten esittäminen maalitauluina oli rappion kulttuuria? Norjassa entinen pääministeri Gro Harlem Brundtland oli tappajan tähtäimessä."

 

 

Joidenkin muiden kulttuurin oman tien kulkijoiden tavoin Matti Kassila otti yhteyttä. Hän kiitti ja kertoi Mikon tapaisen oman tarinansa baghilaisten pahoinpitelemänä. Panu Rajalakin osoitti, ettei hänkään ole ikäluokkansa kulttuurieliitin valtavirran narussa. Mm. Anne Moilasen ja Kaarina Hazardin arvostelut kertoivat uuden polven näkevän hulinan läpi.  

 

 

Aku Louhimiehen Tuntematon oli sitten Tuntemattoman historiaan lisä, jossa sota on sotaa ja sillä on taustansa. En sinänsä juuri pidä sotaelokuvista, mutta eritisesti Kansallisen Tuntemattoman jälkeen kiitän Louhimiestä ja koko joukkoa. Viime aikoina olen pohtinut, onko erityisen lahjakas Louhimies joutunut samanlaisen oman alan väen kaunan kohteksi kuin Mikko Niskanen.

 

 

Väinö Linnan Sotaromaanin sanoin tämä Louhimiehen Tuntematon kertoo ihmisistä sodan "pohjalla" eli etulinjassa, niin kuin vain on elokuvan keinoin mahdollista. Viime vuosina erityisesti Pekka Visurin tutkimukset ja käännökset taas kertovat samoista vuosista ”aivan huipulla”, missä  tuo "umpikiero maailmankansalainen" sekä piti yllä lumousta lähellään että perimmät ajatuksensa maan pelastamiseksi vain itsellään.

 

 

Vain tieto etulinjasta ja tieto historiaa liikuttavista suurvaltojen ja kotimaan todellisista päättäjistä ja päätöksistä yhdessä kertovat sodasta sen, mitä on tarpeen tietää. Se ei ole ollut helppoa suomalaisille sen enempää Napoleonin sotien ajalta kuin ensimmäisestä ja toisesta maailmansodasta. Voi vain surra Suomen poliittisen historian tutkimuksen ja erityisesti sen julkistamisen tilaa, joka on jättänyt maan historian ratkaisevien vaiheiden käsittämisen J.L. Runebergin ja Väinö Linnan sekä heidän tulkitsijoiden varaan. 

 

 

 

(Kuvassa Savon Prikaatin 4. komppanian kokelas loppusodan komppanian päällikkönä Karkialammen "kolmen tien risteyksessä" elokuussa 1964.)