Blogi

Kaikki nämä Tuntemattomani

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Väinö Linnan Tuntematon sotilas ilmestyi 1954. Olin silloin 10 vuotias. Isä Erkki luki iltaisin ääneen ja jätti väliin monia kohtia. Seuraavana päivänä sitten koulusta tultuani etsin kirjan vaatekaapista ja luin ne.

 

 

Edvin Laineen Tuntematon oli valmis 1955 ja jostakin syystä äiti ja isä ottivat minut mukaan Jyväskylän Elohuviin. He olivat tavanneet Talvisodan Taipaleessa ja avioituneet juhannuksena 1941, samana päivänä kuin isä lähti kohti Karhumäkeä. Katsoin toiselta riviltä, kun Lehto laittoi kiväärin suuhunsa ja laukaisi käsi vapisten. Se on seurannut, kun on tullut puhe sodasta.

 

 

Pyynikin kesäteatteriin Tuntematon tuli vuonna 1961, ja kävin katsomassa sen matkalla teinijohtajakurssille Lohjalle Kanneljärven kansanopistolle. Pyörivä katsomo ja näyttämön huumori viihdyttivät kauniissa elokuun illassa, ja sen Lainekin oli huomannut. Hän antoi Koskelan kuolla miinaan rauhan jo tultua. Kirjoitin huomioita ohjelmalehtiseen, ja esitelmöin siitä teinijohtajakurssilla tulevalle Anna lehden päätoimittajalle Riitta Tuloselle. Kurssin päätapahtuma oli iltakeskustelu aseistakieltäytymisestä. Pian Porin Jazzin aloittanut Sipi eli Tapani Kontula puolusti juuri ilmestynyttä Jörn Donnerin "Terveenä sairaalassa" aseettoman palvelun puolesta ja minä puolustin tulevaa menoani Savon Prikaatiin. Se ilta jäi mieleen. Kun Lohjalla paljastettiin Johannes Virolaisen patsas, aikaa jäi sen verran, että kävin katsomassa paikkoja.

 

 

Rauni Mollbergin Tuntemattoman katsoin ollessani työssä Ylessä. Se kyllä puhui kirjansa puolesta, mutta jotenkin tasaisesti. Muusta erottui kuitenkin kohtaus, kun pojista oli niin hupaisaa ampua ryssiä väijyksistä. Siitä keskustelimme Sakari Kiurun kanssa kahdeltamme yhden ruokatunnin, ja olimme yhtä mieltä, ettei sota ole sellaista. Vastasin Ylessä koulutuksesta ja järjestimme sitten useita tilaisuuksia, jossa Mollberg, kuvaajat ja äänittäjät kertoivat Ylen väelle kokemuksiaan.

 

 

Vuonna 2000 ilmestyi sitten lyhentämätön versio Sotaromaani. Luin sitä ja erityisesti kursiivilla olleita kohtia, ja kummeksuin miksi niin paljon nerokasta oli jäänyt alun perin pois. Kun Lehto oli ampunut vangin selkään Linna ajatteli Koskelan puolesta: ”Tuon maalaispojan sielussa löytyi niin suuri henkisen elämän määrä, että sota ja tappaminen ei käynyt häneltä luontojaan.” Kun Hitler kävi onnittelemassa marsalkka Mannerheimia kesäkuussa 1942: ”Mutta se umpikiero maailmankansalainen oli kirjansa lukenut. Ei mitään hyökkäystä, mutta mitä johtaja pitää suomalaisesta maisemasta? – Ihastuttava.” Kun etulinjassa alettiin pohtia tappiota: ”Tosiasiassa asioiden todellinen laita tajuttiin vain aivan huipulla ja sitten pohjalla.”

 

 

Sitten tuli Kristian Smedsin Tuntematon 2007. Olin tuntenut Mikko Niskasen 1970 –luvulla ja kuullut moneen kertaan hänen tuskailunsa Helsingin vasemmistolaisesta elokuvaeliitistä, ja tunnistanut, miten hiljakkoin ilmestynyt Peter von Baghin ”Sininen laulu” peitteli jälkiä. Kuvaan ilmestyi myös tuon ajan ”laululiikkeen” romantisointi. Sitten Helsingin Sanomien kulttuurisivulla oli uutinen vastaavasta ilmiöstä Saksassa.

 

 

Kirjoitin aiheesta artikkelin, ja lähetin sen Saska Saarikoskelle. Hän vastasi, että muuten hyvä, mutta voitko laittaa viittauksen myös Smedsin Tuntemattomaan. Seuraavana päivänä toimittaja soitti, oletteko nähnyt esitystä, ja riemu oli valmis. Katsoin sitten, ja käsitin Saarikosken tähdänneen muuhun, mutta osuneen oikeaan. Se Tuntematon yhdisti ryssä- ja luokkavihan sekä muokkasi sen tämän päivän kiusaamisen, vihapuheen ja väkivaltakulttuurin arjeksi. Paha on ihanaa, on tänään uutiskriteeri.

 

 

Tunnistin kyllä, ettei kaikki ole tässä. Muiden mukana Matti Kassila otti yhteyttä, kiitti ja kertoi Mikon tapaisen oman tarinansa myötäjuoksijoiden kynsissä. Anne Moilasen arvostelu ”Kaikki Paskaksi” Ylioppilaslehdessä kertoi uuden polven näkevän hulinan läpi.  

 

 

Aku Louhimiehen Tuntematon on nyt korjausliike, jossa sota on sotaa ja sillä on taustansa. En sinänsä juuri pidä sotaelokuvista, mutta tämä historian jälkeen kiitän Louhimiestä ja koko joukkoa. Kuten Linna tämä Tuntematon kertoo ihmisistä sodan koneiston ”pohjalla”, niin kuin vain on mahdollista. Pekka Visurin kenraali Erfurtin päiväkirja kertoo samoista vuosista ”aivan huipulla”. Luulen, että moni nuoressa polvessa miettii samaa kuin minä. Mitä ihmettä tässä tekisi, kun toisaalta tässä sotaintoisten maailmassa pienen maan on pidettävä siinäkin suhteessa huolta itsestään, ja toisaalta tämän maapallon vuoksi ei ole enää aikaa yhteen kierrokseen sapelien kalistelua saatikka käyttämistä.

 

 

 

(Kuvassa Savon Prikaatin 4. komppanian kokelas loppusodan komppanian päällikkönä elokuussa 1964.)