Blogi

Kirjallista keskustelua vallankumouksesta

 

 

 

 

 

 

 

Matti Klingen jokavuotinen päiväkirjan sekä monin vuosin tapahtuva muistelmien (Euroopan murros, Proust ja Kross) julkistaminen kokosi jälleen eilen paikalle monia hänen elämänpiiriään koskettaneita. Paikaksi Siltala kustantamo oli valinnut oivallisesti professorin lapsuuden kotinurkilta Helsingin Rauhankadulta Laterna Magican antikvariaatin Kruunuhaan historiallisiin peruskerroksiin ulottuvan näyttelytilan.  

 

 

Matti Klingen onnittelujuttelun jälkeen kiitin Pekka Tarkkaa hänen uudesta muistelmastaan (Onnen Pekka), joka ensin läpivalaisee 1960 –luvun lopun oikeiston umpikujan mm. kertomalla silminnäkijänä miten Uusi Suomi kieltäytyi julkaisemasta G.H. von Wightin kirjoitusta Sota Vietnamia vastaan sekä sitä seuranneesta omasta erostaan Uudesta Suomesta. Lehden perinne jäikin sitten kulkemaan kohti aatteellista ja taloudellista konkurssiaan.  Yhtä hyytävän todellinen on myös Tarkan kirjan elokuva Vanhan valtauksen jälkeisistä stalinistisen tsunamin jäljistä.

 

 

En tuntenut Tarkkaa henkilökohtaisesti noina aikoina, mutta viime vuosina tavatessamme olen usein palannut yhteisiin kiinnostuksen aiheisiin. Hänen analyysinsä Pentti Saarikosken elämänkerrassa on paras lajissaan. Monien 1970 –luvun seurailijoidensa tavoin antiikkia ihailevaan, ylevään herrasväen perinteeseen kasvanut Saarikoski haisteli sosialismin voittavan ja suuntautui O.V. Kuusisen opastamana tulevaan kommunistiseen kulta-aikaan. Tarkan toinen suurtyö Joel Lehtosesta taas kertoo kirjailijasta, joka näki läpi vuotta 1918 edeltävien ja seuraavien äärilaitojen ja jatkoi kansakunnan koonnutta ja kantanutta nuorsuomalaista linjaa. Jouko Tyyri oli kummankin arvostama tuttava, jonka keskeiset esseet Tarkka on koonnut kirjaksi. Niihin kuuluu myös Tyyrin kriittinen arvio jo Väinö Linnan Pohjantähden ensimmäisestä osasta.

 

 

Kuin tilauksesta paikalla oli myös professori Jyrki Nummi, joka on tehnyt väitöskirjansa Väinö Linnasta. Hän piti minulle puhuttelun kommenteistani Pohjantähti –trilogiaan.  Sehän on kaunokirjallinen teos, eikä sitä saa kommentoida tosiasioiden pohjalta. Vastasin, että tietenkin se on merkittävä kaunokirjallinen teos ja tärkeä myös tuodessaan esiin vuoden 1918 kärsimykset. Mutta oma teokseni, joista toinen Lasse Lehtisen kanssa ovat perustuneet dokumentoituun tutkimukseen, ja siihen taas kuuluu kertoa, mitkä paikalliset fiktiot eivät ole yleistettävissä kansallisiksi lumetarinoiksi. Tosiasissa vuonna 1918 kävi niin, että valtaosaltaan maalaisliittolaiset tasavaltalaiset torjuivat ensin sosialistien vallankumouksen ja sitten monarkistien vallankaappauksen. “Sen vuoksi ei Teidän taistelunne merkitys rajoitukkaan vain Suomeen ja tulee olemaan maailmanhistoriallinen suurtyö”, kuten Santeri Alkio kirjoitti Ilkkaan. Siitä kasvoi myös maata ja kansaa yhdistävä tasavaltalainen keskitie vaikka äärilaidat olivat pahasti, mitä olivat.

 

 

Samaan menoon sain Nummelta protestointia Liisa Liimataisen kanssa käymästäni radiokeskustelusta Vanhan valtauksesta. Ei voi mitenkään olla mahdollista, että sen jälkeen useita vuosia opiskelijapolitiikan aatteelliset vaihtoehdot olivat alkiolais-kekkoslainen keskustalaisuus ja neuvostosuuntautunut stalinismi. Niiltäkin vuosilta fiktio sopisi paremmin kuin fakta. Paikalle sattui myös Erkki Tuomioja, joka antoi minulle nuo vuodet tuntevana tuttuna ymmärrystä, mutta ei tukea. Matti Klingen päiväkirjojen tavoin olen osaltani ihmetellyt suomalaisen valtamedian valtavirtaa vuosien 1917 ja 1918 muistelussa. Mutta ei se oikeastaan ole ihme, kun näin kuulee uutta toimittajapolvea yliopistoissa kasvattaneita professoreita.

 

 

Paikalle sattui sitten Esa Saarinen. Aalto –yliopiston  professori kun on, otin hänen kanssaan puheeksi aikoinaan lähettämäni Alvar Aallon kirjoittaman puheen Jyväskylän Lyseon 100 –vuotisjuhlaan vuonna 1958. Sovimme, että lähetän tekstin hänelle uudelleen.

 

 

Etsinkin Alvar Aallon puheen taas esille, ja sen korostama koulumme - Aallon sanoin - humanisoivan kulttuuritahdon perinne on pohjimmaltaan sama kuin Alkion ihmisyysaatteessa eli eurooppalaisittain sivistyshumanismissa. Se tekee osaltaan ymmärrettäväksi, miksi sitten Helsingissä oli tasavaltalaisena laajan kansan lapsena mahdollista tunnistaa ja torjua kestämättömänä silloinen Ressun poikien perinteen heilahtaminen vasempaan äärilaitaan.