Blogi

Mitä tapahtui Suomen jatkosodassa?

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Eilen julkaistiin Pekka Visurin kääntämä ja toimittama kenraali Erfurthin sotapäiväkirjan viimeinen osa.

 

 

Erfurth oli jatkosodan aikana Saksan edustaja Suomen päämajassa ja teki päivittäin tarkat muistiinpanot tapahtumien kulusta. Viimeinen vuoden 1944 osuus julkaistiin jo 1950 luvulla. Se kertoo, miten Suomi irrottautui sodasta. Kaksi ensimmäistä eivät tuohon aikaan sopineet ajopuuteoriaan. Ne kertovat, miten Suomi huolellisesti suunnitellulla tavalla liittyi sotaan Saksan rinnalle, ja miten ylin johto sitten totesi, että tässä käy maalle huonosti. Nyt kokonaisuus on julkaistu suomeksi kolmena osana kesäkuusta 1941 syyskuuhun 1944. Pekka Visurin kirjoittamat päiväkirjojen johdannot tarjoavat asiaa harrastaneellekin hyvän tiedon noista vuosista.

 

 

Eilen julkaistu osa tuo esille uutta tietoa muun muassa Hitlerin vierailusta Mannerheimin luo sekä vastavierailusta Saksaan kesäkuussa 1942. Mutta oleellista on saada eteen päivä päivältä havaintoja, miten Suomen johdossa nähtiin Saksan hyökkäyksen ja Suomen siihen liittymisen alku, Saksan tappioiden alku ja suomalaisten johtopäätökset sekä irrottautuminen ja siihen liittynyt kriisi Saksan kanssa.

 

 

Koko historiikin ydintä on, miten tapahtumat Suomessa olivat alusta loppuun Mannerheimin käsissä taustanaan tietenkin monien silloisten Suomen johdossa olleiden suuntausten ajattelutavat. Kun joitakin aikoja sitten moitin Väinö Linnan Pohjantähteä kehyskertomuksen puutteesta, voi vastaavasti kiittää hänen Tuntemattoman sotilaansa alun kapteeni Kaarnan monologia, kuvauksena mistä monille oli kysymys – vaikka perimmiltään tuskin Mannerheimille tai suurelle osalle suurta kansaa.

 

 

Sotaan liittymisen ja sen alkuvuosien johtaminen olisi varmaankin hoitunut monelta muultakin, mutta irrottautuminen ja maan hengissä ulos selviäminen oli melkoinen suoritus. Viime vuosien uuden sukupolven ulkomaisen tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että onnistumisen taustalla oli merkittävästi Yhdysvaltojen ja Venäjän keskinäinen ymmärrys niiden pohjoisen Euroopan raja-alueen järjestelystä. Yksi selvittämistä kaipaava kysymys on, missä määrin Mannerhein tiesi tai aavisti tämän joulukuun 1943 Teheranin konferenssin kuvion. Ainakin hänellä ja Paasikivellä oli omaa karua kokemusta samasta asetelmasta 20 vuotta aikaisemmin – senkin ollessa yhä yhtä arkaa käsiteltävää kuin Erfurthin kertoma on ollut.

 

 

Kokonaisuutena näyttää siltä, että Suomen liittyminen Saksan hyökkäykseen kesäkuussa 1941 on varsin hyvin tutkittu. Sodan ajan Suomen sisäinen päätöksenteko pääesikuntaa myöten sekä Suomen kohtaloiden meistä riippumattomat ulkoiset päätökset odottavat vielä paljon työtä. Siihen tämä Erfurthin ja Visurin suurtyö tarjoaa vankkaa tukea.

 

 

Voi vain suositella Erfuthin päiväkirjojen kulumista Suomen historiasta kiinnostuneiden käsissä, kuten myös sitä, että ne uuden polven tutkijoiden käsissä antavat rohkeutta kysyä, mitä Suomessa ja Suomelle tapahtui, kun kaikki otetaan huomioon.

 

 

 

 

Waldemar Erfurth, sotapäiväkirja 1942-1943.

Toimittanut Pekka Visuri

Docendo 2018