Blogi

Tämä päättömien maailma

 

 

 

 

 

 

 

 

Joku aika sitten etsin kirjahyllystä taas esiin Jean Clairin omaelämänkerrallisen “Les derniers jours” (Viimeiset päivät). Hän on Picasso –museon ensimmäinen johtaja, Ranskan Akatemian jäsen ja viime vuosikymmenien ehkä tunnetuin taidenäyttelyiden kuraattori.

 

 

Kesällä 2010 kävin Pariisissa Clairin näyttelyssä "Rikos ja rangaistus". Se kertoi taidehistoriaa seuraten, miten tuomitut ovat vaihdelleet syyllisistä syyttömiin ja miten rikosten ja rangasitusten uutisoinnista tuli modernin ajan viihdettä. Hänen edellinen näyttelynsä oli ollut Kanadassa aiheenaan fasismin ja kommunismin taide otsikolla 1930 –luku: ”Uuden ihmisen” tekeminen.

 

 

Tämän modernin taiteen suuren hahmon kokoamissa näyttelyissä yhtenä pääteemana on myös ollut modernin taiteen ja itse modernin kritiikki. Siinä hengessä ehkä tunnetuin näyttely oli vuoden 1995 Venetsian Biennalen kokoelma "Identiteetti ja toiseus". Sitä ennen osoitteeltaan selvin oli vuotta aikaisempi Wienin näyttely "Sielu ja ruumis, taiteet ja tieteet 1793-1993".

 

 

Clairin mukaan modernin taiteen kausi alkoi Paul Cézannen kuoleman ja suuren näyttelyn tienoilla noin vuonna 1906 ja päättyi vuoden 1968 tienoilla uuden polven suureen kapinan ja Marcel Duchampin kuoleman aikoihin. Sen jälkeen abstraktio ja rajojen ylittäminen on tyhjentänyt ja toistanut itseään. Niinpä modernin taiteen markkinat ovat menettäneet kosketuksen teokseen ja niistä on tullut kiinteistömarkkinoiden tavoin "spekulatiiviset finanssimarkkinat kahden tai kolmen gallerian, myyjän ja pienen uusrikkaiden ryhmän kesken".

 

 

Clairin mukaan, ”Lyhyesti sanoen mauttomuuden estetiikka on ottanut paikan maun estetiikalta…” Häntä kuvottaa ”modernin suuri, pohjaltaan pessimistinen seksin, veren ja kuoleman kolmikko”, joka barbarisoi meitä kaikkia. Se tuli esiin ensin taiteessa ja läpäisi sitten valtamedian ylläpitämän julkisuuden. Osaltani olen pitkään jakanut saman ajatuksen.

 

 

Modernin taiteen ja kulttuurin kriisin ilmentäjänä Clair pitää kasvojen häviämistä taiteesta. Muotokuva syntyi renessanssin myötä ja kasvot alkoivat kadota viime vuosisadan alussa kertoen modernin ihmisen psyyken hajoamisesta ja tyhjenemisestä. Tämän ilmiön hän liittää suoraan luonnetieteellisen ihmiskuvan ylivaltaan esimerkkinä suuren positivistin Ernst Machin omakuva, jossa näkyy vain jalat ja vartalo. Tähän voi liittää Ludwig Wittgensteinin ja myös G.H. von Wrightin tunnistaman modernin kriisin ytimenä fysiikan ja sen metodin tulon aikamme kaiken läpäiseväksi metafysiikaksi, joka syrjäyttää kulttuurin humaanit ainekset.

 

 

Mutta ennen "Viimeisiä päiviä" Clairin "Omakuva ilman kasvoja", "Kulttuurin syksy" tai "Museoiden pahoinvointi" eivät ole kertoneet hänestä itsestään. Clairin mukaan modernin taiteen ideaksi on tullut rikkoa perinnettä, ja siitä on tullut näin perinteen rikkomisen perinne. Näin se joutuu lopulta rikkomaan oman rikkomisen perinteensä. 1960 –luvulla huipentunut modernin tyyppi toistaa itseään samassa mielessä kuin vaikkapa 1200 -luvun gotiikkaa jäljittelevää arkkitehtuuria syntyi vielä 1800-luvulla. Näin museoiden ja gallerioiden varastot ovat täynnä itsensä tyhjentäneitä kopioita. Clairin mukaan Guggenheimin museon johdolla museoiden sivistys- ja valistustehtävästä on siirrytty huvitusliiketoiminnaksi, jonka tavoitteisiin kuuluu ylläpitää eräänlaisia yliarvostettujen teosvarastojen markkina-arvoa.

 

 

Clairin omaelämänkerrallinen "Viimeiset päivät" (Les deniers jours) kertoo hänestä itsestään. Isä muutti kotikylän ahdingosta pikkukaupunkiin. Poika pääsi sen klassiseen lyseoon ja jatkoi taiteen tutkimista, lukemista ja kirjoittamista Harvardin ja Picasso –museon kautta Ranskan Akatemiaan.

 

 

Kuin Jürgen Habermasille Clair sanoo, että moderni ei ole vain keskeneräinen vaan myös mahdoton projekti loppuun vietäväksi. Kaikkea ei voi repiä loppuun saakka hajalle taiteessa ja median julkisuudessa sekä näin ihmisen psyykessä. Immanuel Kant ja David Hume olivat väärässä olettaen ihmisyyden olevan luonnon lahja, vaikka se on pitkän sivistyshistorian tulos. Jos sivistyshistoria kehitti demokraattisen eli eettisen, järkevän ja vapaan ihmisen, tuon sivistyshistorian hajoittaminen purkaa tällaisen ihmisen. Perinteiseen tapaan Suomessa on sivuutettu Habermasin itsensä liikkuminen viime vuosina samaan pohdintaan, viimeksi joitakin vuosia sitten löytyneen teologian ylioppilas John Rawlsin pro gradu tutkielman saksannoksen jälkipuheessa.

 

 

Näin lähelle päästävä elämänkerta saa ymmärtämään, miksi vuosien varrella etäämmältäkin on aavistanut hänessä tuttua. Osaltani en luovu modernista vaan kannatan modernin reformaatiota yhdistämällä valistus sekä klassinen ja kristillinen humanismi täydentämään toisiaan, kuten G.H. von Wrightin komplementarismissa tehdään. Tänään modernin reformatio on yhä selvemmin modernin kriisin ratkaisu ihmiskasvoiseksi sivistysmoderniksi.

 

 

Tänään lännen kehittämää liberaalia maailmanjärjestystä haastavat monien muiden sivilisaatioiden tuottamat ratkaisut, mutta samalla tämä järjestys hajoittaa itseään sisältä päin – luullessaan että se pysyy pystyssä ilman sen synnyttäneitä kristillistä, klassaista ja kansallista humanitasta eli ihmisyyttä, jossa yhdistyvät viisaus, maltillisuus ja kohtuullisuus, oikeamielisyys, päättäväisyys sekä hyväntahtoisuus.

 

 

Jos näin jatketaa läntiselle sivilisaatiolle käy huonosti. Odotan modernia taideteosta, jossa ihmisellä on ihmisen kasvot.

 

 

------------------------

 

 

Jean Clair, Les derniers jours(Viimeiset päivät). Editions Gallimard, 2013.