Blogi

Kuten Jean Clairia minuakin kuvottaa - nykymediassa...

Kirja-arvio

Jean Clair,

Les derniers jours. Editions Gallimard, 2013.

Terre natale: Exercices de piété. Editions Gallimard, 2019.

 

 

 

Myönnän, että minuakin nykysuomalaisessa mediassa kuvottaa usein sama kuin modernissa taiteessa Jean Clairia, Picasso –museon ensimmäistä johtajaa, nyt Ranskan Akatemian jäsentä ja viime aikojen ehkä tunnetuinta taidenäyttelyiden kuraattoria. Siitä hän kertoo mm. omaelämänkerrassaan “Les derniers jours” (Viimeiset päivät) sekä uusimmassa "Kotimaa: pohdintoja hurskaudesta" (Terre natale: Exercices de piété). 

 

 

Kesällä 2010 vapauduin valtioneuvoston kansliasta niin, että ehdin käydä Pariisissa Clairin näyttelyssä "Rikos ja rangaistus" sen viimeisenä päivänä. Clair kertoi siinä taidehistoriaa seuraten, miten eri aikoina tuomitut ovat vaihdelleet syyllisistä syyttömiin ja miten varhaisista ajoista asti valtaa pitävät ovat valtansa pitimiksi maalittaneet vastustajiaan tuomittaviksi syntipukkeina ja julkisesti uhrattavaksi tai häpäistäväksi. Näyttely jatkoi nykypäivään kertoen, miten rikoksista sekä median markkinoimista syntipukeista tuli myös modernin median kansaa kiihottavaa eli alan markkinoiden kilpailussa tarvittavaa viihdettä - kuten ennen julkiset mestaukset.

 

 

Clairin edellinen näyttely oli ollut Kanadassa aiheenaan fasismin ja kommunismin taide otsikolla ”Uuden ihmisen” tekeminen. Raivatessaan Marxin lajiolemuksen tai Heideggerin autenttisen olemisen tieltä demokraattisen ihmisen sivistänyttä "vanhaa" ihmisyyttä ne veivät tosiasiassa barbariaan.

 

 

Viimeiset vuosikymmenet tämän modernin taiteen keskushahmon kirjoissa ja näyttelyissä pääteemana on laajemminkin ollut modernin taiteen ja sen valossa itse modernin kritiikki. Siitä ehkä tunnetuin näyttely oli vuoden 1995 Venetsian Biennalen kokoelma "Identiteetti ja toiseus". Sitä ennen osoitteeltaan selvin oli vuotta aikaisempi Wienin näyttely "Sielu ja ruumis, taiteet ja tieteet 1793-1993".

 

 

Clairin mukaan modernin taiteen kausi alkoi Paul Cézannen kuoleman ja suuren näyttelyn tienoilla noin vuonna 1906 ja päättyi vuoden 1968 tienoilla uuden polven suureen kapinan ja ensimmäisen maailmansodan aikana pisuaarin taidennäyttelyyn tuoneen Marcel Duchampin kuoleman aikoihin. Sen jälkeen abstraktio sekä "rajojen ylittäminen ja rikkominen" ovat tyhjentäneet ja toistaneet itseään. Niinpä modernin taiteen markkinat ovat menettäneet kosketuksen teokseen ja niistä on tullut kiinteistömarkkinoiden tavoin "spekulatiiviset finanssimarkkinat kahden tai kolmen gallerian, myyjän ja pienen uusrikkaiden ryhmän kesken".

 

 

Clairin mukaan, ”Lyhyesti sanoen mauttomuuden estetiikka on ottanut paikan maun estetiikalta…” Häntä kuvottaa yleisöään barbarisoiva ”modernin suuri, pohjaltaan pessimistinen seksin, veren ja kuoleman kolmikko”. Se tuli esiin ensin taiteessa ja läpäisi sitten valtamedian ylläpitämän julkisuuden. Osaltani olen usein jakanut saman kokemuksen.

 

 

Käyn aikaisempaa harvemmin ulkomailla, mutta matkan jälkeen tuntuu, että taantuminen on suomalaisessa mediassa pitemmällä kuin muualla läntisessä sivilisaatiossa. Koronan aikana huomasin tuntuvan helpottavalta käydä Prismassa ja nähdä arkisia ihmisiä, kun muuten joutui katsomaan median tekemiä ja valikoimia erikoisuuksia. Syntyessään ja nuori Suomi oli yksi ihmiskunnan hienoimmista sivistyshankkeista, mistä viime vuosien valon pilkahduksena on vieläkin esimerkiksi Elina Seppälän ja Mikko-Olavi Seppälän "Suomen kultakausi" (WSOY 2020). 

 

 

Modernin taiteen ja kulttuurin kriisin ilmentäjänä Clair pitää kasvojen häviämistä taiteesta. Hän muistuttaa muotokuvan syntyneen renessanssin myötä ja sanoo kasvojen katoamisen viime vuosisadan alussa kertoneen modernin ihmisen psyyken hajottamisesta ja tyhjenemisestä. Tätä luonnontieteellisen ihmiskuvan ylivallan seurausta hän analysoi mm. tutkimalla suuren positivisti filosofin Ernst Machin omakuvaa, jossa näkyy vain jalat ja vartalo (KUVASSA). Ludwig Wittgensteinin ja myös G.H. von Wrightin tavoin hän tunnistaa modernin kriisin ytimeksi fysiikan ja sen metodin tulon aikamme kaiken läpäiseväksi metafysiikaksi, joka syrjäyttää kulttuurin humaanit ainekset. Clairille kasvoton moderni johtaa pahaan, koska se hävittää hyvän.

 

 

Clairin mukaan modernin taiteen ideaksi on tullut rikkoa perinnettä, ja siitä on tullut näin perinteen rikkomisen perinne. Näin se joutuu lopulta rikkomaan oman rikkomisen perinteensä. Näin taidemuseoiden ja gallerioiden varastot ovat täynnä itsensä tyhjentäneitä kopioita. Clairin mukaan Guggenheimin museon johdolla museoiden sivistys- ja valistustehtävästä on siirrytty huvitusliiketoiminnaksi, jonka tavoitteisiin kuuluu ylläpitää eräänlaisia yliarvostettujen teosvarastojen markkina-arvoa.

 

 

Ennen "Viimeisiä päiviä" ja "Kotimaata" Clairin "Omakuva ilman kasvoja", "Kulttuurin syksy" tai "Museoiden pahoinvointi" eivät kertoneet hänestä itsestään. Omaelämänkerralliset "Viimeiset päivät" ja "Kotimaa" kuitenkin tekevät sen. Isä muutti kotikylän taloudellisesta ahdingosta pikkukaupunkiin. Poika pääsi sen klassiseen lyseoon ja jatkoi taiteen tutkimista, lukemista ja kirjoittamista Harvardin ja Picasso –museon kautta Ranskan Akatemiaan.

 

 

Kuin Jürgen Habermasille Clair sanoo, että moderni ei ole vain keskeneräinen vaan myös mahdoton projekti loppuun vietäväksi. Kaikkea ei voi repiä loppuun saakka hajalle taiteessa ja median julkisuudessa sekä näin ihmisen psyykessä. Siihen voi jatkaa, että Immanuel Kant ja David Hume olivat väärässä olettaen demokrattisen ihmisyyden olevan luonnon lahja, vaikka se on pitkän sivistyshistorian tulos.

 

 

Kun sivistyshistoria kehitti demokraattisen eli eettisen, järkevän ja vapaan ihmisen, tuon sivistyshistorian hajoittaminen sisältä päin purkaa nyt samalla sen synnyttämän demokraattisen ihmisen, ja länsimaat ovat myös sisältä päin vaarassa. Suomessa on sivuutettu myös itse Habermasin liikkuminen viime vuosina samaan pohdintaan, viimeksi joitakin vuosia sitten löytyneen teologian ylioppilas John Rawlsin pro gradu tutkielman saksannoksen jälkipuheessa. Toissa vuonna ilmestynyt massiivinen "Auch eine Geschichte der Philosophien" kertoo lähes 3000 vuoden läntisen sivistyshistorian.

 

Lähelle päästävä Clairin elämänkerta saa ymmärtämään, miksi vuosien 1979-1980 Pariisin ajasta alkaen hän on tuntunut läheiseltä ja seuraaminen mielenkiintoiselta. Osaltani en luovu modernista vaan kannatan modernin reformaatiota yhdistämällä valistus sekä klassinen ja kristillinen sivistyhumanismi täydentämään toisiaan, kuten G.H. von Wrightin komplementarismissa tehdään. Tänään modernin reformatio on yhä selvemmin modernin kriisin ratkaisu ihmiskasvoiseksi sivistysmoderniksi. Itse asiassa Suomen taiteen kultakauden nuorsuomalaiset kuten Eliel Saarisen Cranbrook -kauden arkkitehtuuri pyrki juuri tähän. Toivottavasti ensi vuonna muistetaan Eliel Saarisen 150 -vuotissyntymäpäivää osana oman aikansa sivistysliberalismia ja nykyistä nuorsuomalaisuutta.

 

 

Tänään lännen kehittämää liberaalia demokratiaa haastavat monet muut sivilisaatiot, mutta samalla demokratiaa hajoitetaan sisältä päin – luultaessa että se pysyy pystyssä ilman sen synnyttäneitä kristillistä, klassaista ja kansallista sivistyshumanitasta eli ihmisyyttä, jossa yhdistyvät viisaus, maltillisuus ja kohtuullisuus, oikeamielisyys, urheus sekä hyväntahtoisuus.

 

 

Vastaavasti valtamedian on turha syyttää vain sosiaalista mediaa nuoren ja vanhemman polven kiusaamis-viha-väkivalta taantumuksesta ja kultturittomuudesta, kun se itse on tekopyhästi samalla asialla.

 

 

Jos näin jatketaa läntiselle sivilisaatiolle käy huonosti. Myös ilmastonmuutoksen hallinta edellyttää ihmisen elämänhallintaa. Olen Jean Clairin tavoin odottanut modernia taideteosta, jossa ihmisellä on ihmisen kasvot.