Blogi

Väinö Linna ja Vesa Vares

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kiitos professori Vesa Varekselle uuden Kanavan artikkelista, jossa on myös arviointia “1918 Miten vallankumous levisi Suomeen” –kirjasta.

 

 

Vareksen mukan, “Kaikille tuntuu olevan selvää, että Pohjantähti on kansallisen identiteetin todellinen tarina... Risto Volanen ja Lasse Lehtinen toivat uudessa kirjassaan ‘1918 – Miten vallankumous levisi Suomeen’ kuitenkin toisen näkökulman kirjallisuutemme klassikkoon. Heidän mukaansa Pohjantähden antama kuva on jopa estänyt keskustelua siitä, kuinka Suomessa tapahtui vuonna 1918 harkittu vallankumous. Volanen huomautti kirjan julkistamistilaisuudessa ihmettelevään sävyyn, että kun presidentin ja arkkipiispan piti ottaa kantaa, he viittasivat Pohjantähteen eivätkä tutkimuksiin.”

 

 

Monien muiden historian professoreiden tavoin Vares “tuntee olonsa epämukavaksi törmätessään keskusteluissa oletukseen, jonka mukaan Pohjantähti kertoo ‘miten asiat todella olivat’”. Hän palauttaa mieleen joukon asioita, jotka Pohjantähdessä eivät pidä paikkaansa – kärjessä tietenkin torppareiden rooli talvella 1918. Hän tuo myös esille harvemmin muistutetun asian, miten kielteisen kuvan Linna antaa muista kuin vallankumukseen mukaan menneistä. Heissäkin oli kyllä väärin toimineita. Mutta onko se kaikki niistä, jotka torjuivat sosialistisen vallankumouksen, turvasivat näin nuoren itsenäisyyden sekä rakensivat yhdessä demokraattisten sosialidemokraattien kanssa Suomen, joka halusi jatkaa demokraattisena sekä itsenäisenä ja onnistui siinä.

 

 

Tavallisesti Pohjantähti –trilogian faktantarkastus kuitataan sillä, että se on fiktiota. Vares kuitenkin palauttaa mieleen, että omasta mielestään Linna kirjoitti historian tulkintaa. Sen suurena ansiona oli punaisten yli rintamasodankin menneiden kärsimysten kansalliseen julkisuuteen tuominen. Vares myös tunnistaa osuvasti Linnan teoksen yhteiskunnallisen tilauksen aikana, jolloin pyrittiin irti edellisestä 1930 –luvun oikeistolaisesta hegemoniasta keskellä maalta kaupunkiin muuttaneen ja voimansa tunnossa olevan työväestön läpimurtoa.

 

 

Tähän voi liittää, että samaan aikaan oli myös toista oikeistokriittistä polemiikkia. Sitä kävivät ajan modernistit eli “nuoret vihaiset miehet” kuten Jouko Tyyri ja Pekka Lounela, jotka kuitenkin jo Pohjantähden ensimmäisen osan jälkeen tunnistivat myös Pentinkulman lavastuksen. Linna antoikin takaisin trilogian kolmannen osan lopussa.

 

 

Vares ei kuitenkaan toivo valkoista Pohjantähteä eikä pidä sitä edes mahdollisena. Nykyisen Suomen porvarillisen perinteen uudet jatkajat ovat hänen mukaansa modernissa yksilöllisyydessään – ja voisi lisätä “kansainvälisyydessään” – niin kaukana vanhempiensa kristillisestä tai kansallisesta elämänkokemuksesta, ettei siihen enää saada tai halutakaan yhteyttä. Sen huomasi myös virallisen juhlavuoden valmistelussa, jossa alun pitäen leikattiin pois kaikki pitempi tai syvempi kansallinen historia.

 

 

Vares toteaa kentän jääneen paljolti niille, jotka kuitenkin jälleen kerran haluavat kaiholla muistelella “asioita joista on vaiettu” ja joista “voi vasta nyt puhua”. Paradoksaalisesti, Venäjän lisäksi kaikki siitä irrottutumaan pyrkineet kansakunnat kokivat sata vuotta sitten bolsevistisen vallankumouksen tai sen yrityksen, mutta sen tragedian romantisointia esiintyy merkittävästi enää vain Suomessa.

 

 

Vares päätyy siihen, että “Pohjantähti ei kaipaa kaatamista, se on omassa lajissaan edelleen ylittämätön, mutta se kaipaa rinnalleen myös muuta kuin kopioita.” Hän on tietenkin oikeassa, että uusi polvi on etäällä sadan vuoden takaisesta maailmasta, mutta jokaista ihmistä kiinnostaa luontaisesti, mistä hän tulee ja minne hän menee – ja hän myös suunnistaa sen mukaan. Mitään ei tarvitse tai voikaan kaataa, koska tapahtunut on sekin jo toteutunutta historiaa. Mutta kun tänään huomaamme, että meidän sukupolveamme on johdettu harhaan, meillä on oikeastaan velvollisuuskin sanoa se.

 

 

Itse asiassa viime vuosisadan alusta on olemassa erittäin hyvää ja laajaa lähdekriittistä tutkimusta. Ongelma on paremminkin julkisuuden hegemonia, joka suodattaa siitä haluamansa värit. Niihin ei nyt kuulu suomalaisten oma kansallinen sivistysprojekti, joka onnistui loistavasti alkaen pitkästä historiastaan aina itsenäisyysjulistukseen ja sen tunnustuksiin asti – sekä lopulta vaieuksien jälkeen näihin päiviin.

 

 

Muussa aktiivisessa unohtamisessa taas ei ole kysymys vain O.V. Kuusisen ja Kullervo Mannerin kevään 1918 sosialistisen vallankumouksen luonteesta osana ensimmäistä maailmansotaa ja Venäjän vallankumousta. Sen jälkeen törmäsivät pohjoisen Euroopan geopoliittisiin seiniin vuorollaan myös P.E. Svinhufvud ja J.K. Paasikivi, Mannerheim sekä Rudolf Holsti ja Santeri Alkio - puhumattakaan aktivisteista, jotka eivät saaneet jarruja päälle. Kun nyt taas pitkästä aikaa koputellaan samoja seiniä, olisi paikallaan avata kirjat ja katsoa olisiko viimeistä edellisestä kerrasta jotakin opittavaa.