Blogi

Suomen vallankumousneuroosi 1918

On ymmärrettävää, että vuoden 1918 pohdinta jatkuu. On myös hyvä liittyä ajatuksiin sopimisesta. Mutta sopimista auttaa tieto siitä, mistä on oltu eri mieltä. Silloin ei tarvitse yrittää sovitella myöhemmin syntyneitä ja jo valmiiksi epätosia tarinoita.

 

 

Kun viime juhlavuotena laajassa julkisuudessa lähinnä peiteltiin Suomen läheistä ja pitkää reaalista historiaa, vuoden 1918 kotimainen ja ulkomainen tausta jäi paljolti vaille laajaa julkisuutta ja myös päättäjienkin huomiota – vaikka siitä on olemassa runsaasti kestävää, dokumentoitua tutkimusta.

 

 

Vuoden lopussa ohitettiin epämukavana sekin, että Leninin johtama kansankomissaarien neuvosto tunnusti Suomen itsenäisyyden 31. joulukuuta 1917 ja se oli edellytys muidenkin maiden tunnustuksille.

 

 

Monien on yhä vaikeata myöntää, että 28. tammikuuta 1918 Suomessa alkoi SDP:n puoluetoimikunnan valtuuttamana sen toimeenpanevan komitean päätöksellä ja myös Leninin painostuksella vallankumous itsenäisen, demokraattisen valtion kumoamiseksi, minkä laillinen hallitus torjui Mannerheimin johdolla.

 

 

Sen jälkeen maan johtoon jääneet P.E. Svinhufvud ja J.K. Paasikivi menivät metsään sekä sodan jälkihoidossa että turvautumalla monarkiaan ja Saksaan juuri silloin kuin ne olivat romahtamassa.

 

 

Jouduttiin jälleen turvautumaan Mannerheimiin, joka arvioi tilanteen väärin tavoittelemalla omaa ja Suomen aktiivista roolia vanhan vallan palauttamiseen Venäjälle sekä aluelaajennuksia Itä-Karjalaan. Sen taas estivät sekä oma demokraattinen hallitus että läntiset voittajat Englanti ja Yhdysvallat. Kun nämä osaltaan tunnustivat Suomen itsenäisyyden huhtikuussa 1919, oli kritiikki samalla niin rankaa, että se jätettiin pois ulkoministeriön virallisesta asiakirjakokoelmasta.

 

 

Sitten apuun tuli ulkoministeri Rudolf Holsti, jonka epäonnistunut reunavaltiopolitiikka päättyi keväällä 1922.

 

 

Eikä helppoa ollut senkään jälkeen.

 

 

Mutta jos avoimella mielellä tiedetään ja ymmärretään oma historia, siitä voi sopimisen lisäksi myös oppia. Sen tekivät Paasikivi ja Mannerheim viime sotien jälkeisen ulkopolitiikan linjaajina – mikä nyt taas on ollut unohtumaan päin.