Blogi

Vuosi 1918 ja bolsevismi Suomessa

 

 

 

 

 

 

 

 

Kansallinen historia ja kulttuuri eivät juuri kuuluneet viralliseen tai valtamedian Suomi 100 ohjelmaan, ja sisällön antaminen jäi paljolti alkuajan perinteiden varaan. Parhaiten menestyi jälleen kevään 1918 vallankumousaate Väinö Linnan Pohjantähti –trilogian vedossa. Presidentti Sauli Niinistö tarjosi sen vaalikeskustelussa oppaaksi Suomen historiaan. Arkkipiispa Kari Mäkinen nosti juhlajumalanpalveluksen saarnassa ainoana Suomen historian henkilönä esille Akseli Koskelan, joka tarttui aseeseen itsenäisen ja demokraattisen valtion kumoamiseksi. Vuoden lopuksi Yleisradio esittää Pohjantähden elokuvana kahteen kertaan. Sitä täydensi syksyllä Ylen uusi yhtä harhaanjohtava draama vuodesta 1917.

 

 

Esimerkiksi Tuomo Polvisen, Eino Ketolan, Viljo Rasilan, Samu Nyströmin, Timo Soikkasen, Jussi T. Lappalaisen, Osmo Rinta-Tassin, Ohto Mannisen, Marja-Leena Salkolan ja Seppo Väisäsen tutkimukset Suomen itsenäistymisen vuosista ovat olleet käytettävissä jo pitkään, mutta siitä huolimatta Suomen vallankumousyrityksen aikaa muistellaan paljolti bolsevistiselta pohjalta – toisin kuin esimerkiksi nykyisellä Venäjällä.

 

 

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla –trilogia toi ilmestyessään tärkeällä tavalla esiin vuoden 1918 kärsimykset, mutta samalla se rakensi niiden varaan lumekuvan kevään 1918 bolsevistisen vallankumouksen syistä ja oikeutuksesta. Tämän kuvan osalta se vei harhaan kokonaisen sukupolven.

 

 

Ensi vuonna on perusteltua muistaa vuoden 1918 koko tragediaa ja tuntea syvää myötätuntoa sen kaikkia uhreja kohtaan. Se ei kuitenkaan vähennä sen merkitystä, että itsenäinen ja demokraattinen Suomen valtio torjui siihen kohdistuneen aseellisen vallankumouksen seuranneiden sukupolvien onneksi. Eikä sen arvoa, että tämän demokratian pohjalta voitiin sopia ja puolustaa sitä. Kansalainen odottaa, että tämän päivän itsenäinen, demokraattinen Suomen valtio ei ujostele sanoa tätä.

 

 

En koskaan ymmärtänyt, että osa nuorta vasemmistoa alkoi 1960 –luvulla romantisoida O.W. Kuusisen, Kullervo Mannerin, Oskari Tokoin, Eero Haapalaisen ja heidän tovereidensa bolsevistista vallankumousta ja halusi unohtaa demokratiaa silloin puolustaneet kuten Väinö Tannerin, Wäinö Wuolijoen, Evert Huttusen, Matti Paasivuoren ja Väinö Voionmaan.

 

 

Kun näin on, keskustelu on varmaan paikallaan. Ehkä seuraava sukupolvi jo saa mahdollisuuden ymmärtää maamme ainutkertaisen hienoa historiaa nousta ja sopia niukoista oloista sivistyksen voimin kansakuntien eturiviin.