Blogi

Venäjä ja Kiina Suomen lahdella

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Suomessa on ymmärrettävästi pohdittu Venäjän ja Kiinan sotaharjoitusta Itämerellä. Geopolitiikan kannalta se on kuitenkin looginen osa lännen, Kiinan ja Venäjän suhteiden viime vuosien kehitystä.

 

 

Vuonna 1972 Nixonin-Kissingerin hallinto onnistui irrottamaan Venäjän ja Kiinan toisistaan, ja sen jälkeen patoamispolitiikkaa jatkettiin liennytyspolitiikalla. Se vei argumentit kummankin maan johdolta. Seurauksena olivat sisäiset mullistukset sekä kylmän sodan päättyminen lännen voittoon.

 

 

Kylmän sodan jälkeen Yhdysvalloissa kilpailivat realistien kuten George Kennanin, Paul Nitzen ja Henry Kissingerin linja kohtuudesta sekä neokonservatiivien vaatimus kunnon voitosta koko maapallolla.

 

 

Ratkaisuksi tuli neokonservatiivien linja käsitellä voitettuja samaan tapaan kuin ensimmäisen maailmansodan jälkeen, jolloin Saksa ja Venäjä tekivät keskenään ensin Rapallon ja sitten Moskovan sopimuksen. Venäjän ja Kiinan harjoitus Itämerellä kertoo nyt lännen nykyisten hylkiöiden suunnittelemasta tai sopimasta sotilaallisesta yhteistyöstä omilla rajoillaan sekä idässä että lännessä. Vuosisataiseen tapaansa Venäjä perääntyi niin pitkälle kuin oli pakko ja hankki liittolaisia.

 

 

Esimerkiksi George Kennan, John Maersheimer sekä George Friedman ennakoivat tämäntapaista kehitystä jo 1990 –luvun lopulta alkaen. Henry Kissinger on jurnuttanut siitä kaikki nämä vuodet, ja Zbigniew Brzezinski seurasi perässä.

 

 

Mutta tälläkin kertaa matkassa on uudet mutkansa.

 

 

Kylmän sodan jälkeen kansainvälisen politiikan tutkimus on tulvinut teoksia väestöllisten ja taloudellisten voimasuhteiden muutoksesta maapallolla. Kiinan talous on ajamassa Yhdysvaltojen ohi, ja niitä seuraavienkin länsivaltojen ja nousevien talouksien voimasuhteet ovat kääntymässä päälaelleen. Vielä toisen maailmansodan jälkeen länsi muodosti noin kolmasosan maapallon väestöstä mutta jatkossa varsin pian vain yhdeksäsosan. Lisäksi uusien voimien kasvu sijoittuu uusille alueille. Yhdysvallat uhkaa jäädä vähän sivuun ja Eurooppa omalle niemelleen.

 

 

Ongelma on hyvin tiedossa lännen suurvaltojen poliittisissa esikunnissa. Ratkaisu vain on yhä hakusalla. Yhdysvaltojen kolmet viimeiset presidentinvaalit on voitettu kansaan vetoavalla vetäytymisellä, mutta jatko on ollut vaikeampi. 9/11 jälkeen presidentti Bush päätyi terästettyyn neokonservatismiin, jossa Yhdysvaltojen sotilaallisella voimalla tuettiin läntisten arvojen etenemistä maapallolla. Presidentti Obama toteutti pasifistista liberalismia, jossa edettiin ideologisesti ja taloudellisesti niin pitkälle kuin oli mahdollista ilman omaa ampumista.

 

 

Kaiken rähinän ja sekoilun takana viimeisen vuoden aikana Yhdysvalloissa on käyty kamppailua, miten tästä jatketaan. Esimerkiksi senaattori John McCainin ja Robert Kaganin edustamien neokonservatiivien valtavirraksi tuli Obaman pasifismin kritiikki sekä luottamus Yhdysvaltojen sotilaallisen voiman mahdollisuuksiin koko maapallolla. Tällä suuntauksella on jatkuvasti hegemonia Yhdysvaltojen keskeisissä ajatuspajoissa, sotilas-teollisessa kompleksissa ja valtamediassa.

 

 

Realisteista erityisesti Henry Kissinger on tukenut ehdokas ja presidentti Trumpin tavoitetta paremmista suhteista Venäjään, ja siihen liittyen hänen ajattelussaan perustavin tavoite on vuosikymmenet ollut, ettei Euraasian mantere saa joutua itäpäässä Kiina-Venäjä –liittoutuman tai länsipäässä Eurooppa-Venäjä –liittoutuman valtaan. Vaalien jälkeen on jatkunut kahden linjan kiihkeä taistelu, mutta nyt voi myös havaita niiden sovittelun ja rinnakkaisuuden yhteisvaikutusta Yhdysvaltojen Eurooppa ja Venäjä politiikassa. Yksi nykymaailman ilmiö on, etteivät monimutkaisen systeemin tuottaman politiikan palaset välttämättä sovi yhteen.

 

 

Yksi arvostetuimmista neokonservatiiveista Kurt Volker on saanut vastuulleen Yhdysvaltojen Ukrainan politiikan. Presidentti Trumpin Puolan vierailu oli kuin kopio Ranskan marsalkka Fochin 1920 –luvun reunavaltiopolitiikasta. Hän lähes agitoi nyt ”kolmen meren maita” sekä Venäjää että Saksaa vastaan. Samalla hän vakuutti, ettei kaveri jätä kaveria vaikka itse solmisikin Venäjään kunnon suhteet. Hahmottuva energia- ja pakotepolitiikka kehittyvät samaan suuntaan.

 

 

Kiinan ja Venäjän suhteen käsittely on kuitenkin vaikeampi pala. Se vaatisi jälleen, että Yhdysvalloilla olisi kumpaankin paremmat suhteet kuin niillä keskenään. Kuten 1970 –luvulla suurin vaikeus on kotirintama, mutta työtä tehdään kovasti. Esimerkiksi Harvardin opettajani Graham Allisonin uusi kirja Destined for War (Kohtalona sota) argumentoi suoraan, että nouseva Kiina ja sen ympärille muodostuva koalitio voivat johtaa sotaan Yhdysvaltojen kanssa. Samaan aikaan hän on aloittanut Kennedy Schoolissa laajan Venäjän merkitystä korostavan ohjelman.

 

 

On myös otettava huomioon, ettei Euroopankaan pääkaupungeissa olla ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Jatkossa nähdään, miten esimerkiksi Bismarckin ja Talleyrandin perilliset reagoivat globaaliin politiikkaan, jossa ovat itse olleet aikanaan mestareita Euroopan puitteissa. Berliinissäkin pohdintaa virkistää, kun huomataan Kiinan harjoittelevan sotatoimia omalla rannikolla.

 

 

Globaali maisemointi on siis runsas vieraalle, jonka kaukainen edeltäjä tuli kerran omassa maisemassaan sanoneeksi, että kohottaa Suomen kansakuntien joukkoon ja toinen, että tunnustaa Suomen julistaman itsenäisyyden.