Blogi

Eurooppa, USA, Venäjä: toivon ja lemmen aika?

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Historioitsijat joskus selvittävät, mitkä tavoitteet, syyt ja sattumat johtivat nykyiseen tilanteeseen, joka tarjoaa mahdollisuuksia uudelle vuosisadalle.

 

 

Kylmän sodan jälkeen lännessä vallitsi voitonhurma ja Venäjällä uuden näytön tarve. Ne törmäsivät lopulta Ukrainassa ja Syyriassa. Suomessa jäätiin kuin katsomosta seuraamaan omankin joukkueen osallistumista oman alueen kiihtyvään peliin. Siitä innostuneet täällä ja Yhdysvalloissa olettivat, että presidentti Obaman ristiriitaista politiikkaa seuraisi täysi terästyminen hänen seuraajansa aikana.

 

 

Mutta sitten tuli presidentti Donald Trump. Kaiken Washingtonista kuullun rähinän takana on ollut myös vääntöä ulkopolitiikan suunnasta. Terästetäänkö linjaa kylmän sodan asenteilla vai yritetäänkö suuntautua Kissinger-Brzezinski linjalla tämän vuosisadan geopolitiikkaan. Se merkitsisi mm. Venäjän irrottamista ajautumasta Kiinan syliin. Se on ollut ajatuksena yhdessä presidentti Trumpin kiistelevistä taustajoukoista, mutta se on myös torjuttu paikallisista juoksuhaudoista.

 

 

Jos presidentti Trump olisi ehtinyt ensin Moskovaan, olisivat Saksa, Ranska ja EU olleet motissa ja pulassa. Berliinissä ja Pariisissa tilanne ei kuitenkaan ollut uusi, eikä sitä jääty ihmettelemään. Jo helmikuun puolivälissä liittokansleri Merkel totesi Münchenin turvallisuuskonferenssissa: ”Voin vain varoittaa teitä korostamasta vain epäonnistumisiamme. Niistä voimme puhua pitkään. Minä puhuin haasteista ympäri maailmaa. Haluamme taistella Venäjän kanssa kansainvälistä terrorismia vastaan. Me haluaisimme kehittää järkeviä taloussuhteita, kehittää eräänlaisen liiton Vladivostokista Eurooppaan. Mutta emme voi antaa periksi, olemme sen velkaa ei vain Ukrainalle vaan monille muillekin kansoille, ja meidän täytyy löytää poliittinen ratkaisu, ja olen enemmän kuin valmis laittamaa siihen kaikki panokset, välillä pettymään, mutta jatkamaan työtä tässä prosessissa.” Sitä seurasi lento tapaamaan presidentti Putinia.

 

 

Kaikki se, mitä Pariisista on voinut seurata, on viitannut samaan pohdintaan kuin Berliinissä. Yksi esimerkki on pitkään jatkunut valmistelu muistaa Pietari Suuren vierailua Ranskassa ja nyt sen merkeissä kuninkaallinen vastaanotto presidentti Putinille heti presidentti Macronin virkakauden aluksi. Tietenkin kuvaan kuuluu myös perinteinen kilvoittelu Ranskan ja Saksan välillä.

 

 

On mahdotonta sanoa, törmäsikö presidentti Trump Eurooppaan tietämättömyyttään vai tahallaan. Mutta ainakin hän teki jatkon helpommaksi Saksalle ja Ranskalle. Ennemmin tai myöhemmin Yhdysvaltojen presidentti ottaa päämiestason yhteyden Moskovaan niiden perässä. Vaikka presidentti Trumpin taklaus tuli yllätyksenä, liittokansleri Merkelin johtopäätös on ollut muhimassa jo pitkään. ”Meidän eurooppalaisten on todella otettava kohtalomme omiin käsiimme.” Mutta miten? ”Saksan ja Euroopan on pidettävä hyvät suhteet Yhdysvaltoihin, Britanniaan ja myös Venäjään.”

 

 

Suomen on turha lähteä kylmän sodan asenteilla hakemaan Saksasta tai Euroopan Unionista Korvike-Natoa. Saksassa ja Ranskassa katsotaan nyt eteen eikä taaksepäin. Myös tällä vuosisadalla atlanttinen suhde tulee olemaan tärkeä samoin kuin uudelleen rakennettava suhde Venäjään.

 

 

Euroopan, Yhdysvaltojen ja Venäjän suhteen rakentaminen tälle globaalille vuosisadalle sopivaksi tulee olemaan tämän sukupolven suuri asia. Hyvällä tarkoituksellakin yritettäessä edessä on erittäin vaikeita kysymyksiä, joiden ratkaisuun Suomi voi antaa sille historiasta tutun myönteisen panoksensa. Olemme Euroopan Unionin jäsen ja samalla meillä on ainutlaatuinen paikkamme ja historiamme. Se on viime aikoina yritetty unohtaa, mutta nyt se tarjoaa jälleen myönteisen mahdollisuuden rakentaa rauhaa ja auttaa tuomaan toisiaan lähemmäksi geopoliittisia naapureita: Eurooppamme, Venäjää ja Yhdysvaltoja.