Blogi

Selonteosta puuttuu tärkein, rauha

 













Uudessa turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa ei ole yllätyksiä. Se kuvaa maan uutta ulkopoliittista ajattelua ja siitä seuraavia ongelmia. Sen suurin puute on se, mitä siitä puuttuu.

 

 

Suomen turvallisuus on tähän asti perustanut historialliseen realismiin, jossa valtioiden erilaiset voimat ja käsitykset on sovitetaan diplomatian avulla tasapainoon. Kylmän sodan jälkeen siinä onnistuttiin Itämerellä ja sen jälkeen sitä pyrittiin vakauttamaan.

 

 

Tällä vuosikymmenellä on siirrytty ideologiseen ulkopolitiikkaan. Selonteon mukaan ”Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka nojaa perustuslakiin kirjattuihin arvoihin, oikeuksiin ja velvollisuuksiin ja edistää niitä.”

 

 

Selonteko jatkaa, että ”Viime vuosikymmenet lähialueidemme turvallisuusjärjestelmän perustana on ollut osapuolten yhteistyö, joka perustui yhteisiin turvallisuuden periaatteisiin sekä aseriisuntasopimuksiin ja luottamusta lisääviin toimiin.” Mutta sitten, ”Euroopan ja Itämeren alueen turvallisuustilanne on heikentynyt. Venäjä valtasi Krimin ja synnytti Itä-Ukrainassa konfliktin. On syntynyt negatiivinen kierre, jonka vaikutuksesta jännite Itämeren alueella on kasvanut ja sotilaallinen toiminta lisääntynyt.”

 

 

Tämän seurauksena hallitus pitää nyt sotaa mahdollisena: ”Turvallisuustilanteen kiristymisellä Euroopassa ja Itämeren alueella on välittömiä vaikutuksia Suomelle. Sotilaallista voimankäyttöä Suomea vastaan tai sillä uhkaamista ei voida sulkea pois.”

 

 

Mitä Suomi voi selonteon mukaan tehdä? ”Suomi vaikuttaa tavoitteellisesti toimintaympäristöönsä osana eurooppalaista ja pohjoismaista yhteisöä.” Naton osalta selonteossa on uutta se, että samalla esiin nostetaan muutkin tahot, ilmeisesti Yhdysvallat:  ”Suomi on sotilasliittoon kuulumaton maa. Suomi vahvistaa aktiivisesti ja laaja-alaisesti kansainvälistä verkostoitumistaan. Suomi pitää yllä sotilaallisen liittoutumisen mahdollisuutta.”

 

 

Kun suomalaiset eivät innostu Natoon, ”Yhdessä toimien Pohjoismaat vahvistavat oman alueensa turvallisuutta ja voimistavat vaikutustaan kansainvälisissä kysymyksissä. Yhdessä toimien ne tiivistävät suhteitaan muun muassa Yhdysvaltoihin.”

 

 

Suomen uusi ideologinen ulkopolitiikka ei toimi omassa maantieteessään vaan osana ”arvoyhteisöä”.  Samalla se ei näe omalla alueellaan niitä reaalisia tekijöitä, joiden pohjalta muut valtiot toimivat. Seurauksena on ollut aloitekyvyttömyys rauhan puolesta jo vuosia jatkuneessa sapelinkalistelussa, ja päinvastoin sotilaallisesti liittoutumattomana maana mukaan meno toisena osapuolena.

 

 

Ei ollut mikään luonnonlaki, että Ukrainan kriisi väistämättä heijastuisi Itämerelle. Päinvastoin, täällä oli ja on kylmän sodan ratkaisuna suurvaltojen vuonna 1997 sopima ja alueen valtioiden silloin hyväksymä geopoliittinen tasapaino, jossa kukaan ei voi hyötyä toisen kustannuksella vahingoittamatta itseään.

 

 

Jos esimerkiksi Venäjä vahingoittaisi Baltian maita, Itämeren talous- ja sotilasmaantiede on sellainen, että Venäjän vienti estyisi ja kansantalous romahtaisi. Vastaavasti Pietari, Murmansk ja pohjoiset liikenneyhteydet ovat Venäjälle ainakin yhtä tärkeitä kuin Krimin niemimaa, ja tämä on viimeinen alue missä se menee polvilleen.

 

 

Ukrainan kriisi antoi lisää pontta Itämeren kilpavarustelulle, mutta sen todellisia syitä ovat olleet Venäjän huoli Pietarin, Murmanskin sekä meriteiden turvallisuudesta, lännen huoli Baltian turvallisuudesta, Baltian maiden ja Ruotsin oikeiston tehokas toiminta konfliktin korostamiseksi sekä yhden omaan voimaansa yhä luottavan amerikkalaisen ryhmän halu käyttää tilannetta. Niitä ei ole mahdoton sovitella Ukrainasta tai Syyriasta huolimatta, mutta ne eivät myöskään poistu vain odottelemalla tuloksia Ukrainasta tai Syyriasta.

 

 

Selonteon suurin heikkous on se, mitä siinä ei ole. Mitä pitemmälle pohjoisen Euroopan eskalaatio eli kilpavarustelu etenee, sitä vaarallisemmaksi se tulee. Nyt on Suomella – ja Ruotsilla – viimeisiä aikoja tarttua historiaansa eli olla aloitteellinen liennytyksessä, mutta se ei näy selonteosta. Päinvastoin sitoudutaan konfliktin jatkumiseen ja sen yhdeksi osapuoleksi.

 

 

Tähän asti Itämeren sotilaallinen eskalaatio on edennyt kolmella tasolla: sotilasliikenteenä, voimannäyttöinä harjoituksissa ja joukkojen sijoittelussa sekä poliittisella tasolla esimerkiksi liittoutumiskeskusteluissa. Pohjoismaiden Washingtonin vierailu avasi tietä kokonaan uudelle tasolle.

 

 

On aivan totta, että pohjoinen Eurooppa ja Itämeri ovat Yhdysvalloille strategista ydinaluetta reaaliselta maapallokartalta katsoen, ja on kaikille myös Suomelle tärkeätä että Yhdysvallat kantavat tällä alueella siihen kuuluvan vastuunsa ja erityisesti Baltiaan tekemänsä sitoumukset. Mutta tämä maailmankulma on strateginen ydinalue myös Manner-Euroopalle ja Venäjälle. Venäjä on tietenkin hereillä ja on vain ajan kysymys kun Saksa ja Ranska tunnistavat suuren muutoksen mahdollisuuden omalla katollaan.

 

 

Jokaisella alueella kestävä rauha voi perustua vain yhden ylivaltaan tai kaikkien tasapainoon. Seurauksena olisi vuosien tai vuosikymmenien kriisi, jos Itämeren alueen nykyiset ongelmat yritetään ratkaista toteuttamalla täällä Baltia-Pohjolan-USA:n akselin hegemonia. Malttia tarvitaan nyt kaikilla suunnilla.

 

 

Siksi Suomen ja Ruotsin on oltava yhdessä aloitteellisia kylmän sodan jälkeen saavutetun status quohon perustuvan, liennytetyn ja neuvotellun tasapainon palauttamiseksi pohjoiseen Eurooppaan. Suomen ja Ruotsin asema on Itämerellä sellainen, ettei sitä voi kiertää.

 

 

Uutisista on kuultu, että juuri liennytyksen osalta presidentti ja hallitus eivät ole kuunnelleet eduskunnan seurantaryhmää. Paradoksaalisesti samaan kokonaisuuteen kuuluu, että selonteosta puuttuu kokonaan johtavan hallituspuolueen puoluekokouksen linjaukset juuri liennytyksen osalta. Viestimistä on voinut myös havaita, että SDP:n johtavat ulkopoliitikot kantavat osaltaan huolta samasta asiasta.

 

 

Ehkä eduskunta voi vielä kääntää konfliktin odottelun ja edistämisen liennytyksen ja rauhan tavoitteeksi.