Uudessa turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa ei ole yllätyksiä. Se kuvaa
maan uutta ulkopoliittista ajattelua ja siitä seuraavia ongelmia. Sen suurin puute on se, mitä siitä puuttuu.
Suomen turvallisuus on tähän asti perustanut historialliseen
realismiin, jossa valtioiden erilaiset voimat ja käsitykset on sovitetaan diplomatian avulla tasapainoon. Kylmän sodan jälkeen siinä onnistuttiin Itämerellä ja sen jälkeen sitä pyrittiin vakauttamaan.
Tällä vuosikymmenellä on siirrytty ideologiseen ulkopolitiikkaan. Selonteon mukaan ”Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka nojaa perustuslakiin kirjattuihin arvoihin, oikeuksiin ja velvollisuuksiin
ja edistää niitä.”
Selonteko jatkaa, että ”Viime vuosikymmenet lähialueidemme turvallisuusjärjestelmän perustana on ollut osapuolten
yhteistyö, joka perustui yhteisiin turvallisuuden periaatteisiin sekä aseriisuntasopimuksiin ja luottamusta lisääviin toimiin.” Mutta sitten, ”Euroopan ja Itämeren alueen turvallisuustilanne on heikentynyt. Venäjä
valtasi Krimin ja synnytti Itä-Ukrainassa konfliktin. On syntynyt negatiivinen kierre, jonka vaikutuksesta jännite Itämeren alueella on kasvanut ja sotilaallinen toiminta lisääntynyt.”
Tämän seurauksena hallitus pitää nyt sotaa mahdollisena: ”Turvallisuustilanteen kiristymisellä Euroopassa ja Itämeren alueella on välittömiä vaikutuksia Suomelle. Sotilaallista
voimankäyttöä Suomea vastaan tai sillä uhkaamista ei voida sulkea pois.”
Mitä Suomi voi selonteon mukaan tehdä? ”Suomi vaikuttaa tavoitteellisesti
toimintaympäristöönsä osana eurooppalaista ja pohjoismaista yhteisöä.” Naton osalta selonteossa on uutta se, että samalla esiin nostetaan muutkin tahot, ilmeisesti Yhdysvallat: ”Suomi on sotilasliittoon
kuulumaton maa. Suomi vahvistaa aktiivisesti ja laaja-alaisesti kansainvälistä verkostoitumistaan. Suomi pitää yllä sotilaallisen liittoutumisen mahdollisuutta.”
Kun suomalaiset eivät innostu Natoon, ”Yhdessä toimien Pohjoismaat vahvistavat oman alueensa turvallisuutta ja voimistavat vaikutustaan kansainvälisissä kysymyksissä. Yhdessä toimien ne tiivistävät suhteitaan
muun muassa Yhdysvaltoihin.”
Suomen uusi ideologinen ulkopolitiikka ei toimi omassa maantieteessään vaan osana ”arvoyhteisöä”. Samalla
se ei näe omalla alueellaan niitä reaalisia tekijöitä, joiden pohjalta muut valtiot toimivat. Seurauksena on ollut aloitekyvyttömyys rauhan puolesta jo vuosia jatkuneessa sapelinkalistelussa, ja päinvastoin sotilaallisesti liittoutumattomana
maana mukaan meno toisena osapuolena.
Ei ollut mikään luonnonlaki, että Ukrainan kriisi väistämättä heijastuisi Itämerelle. Päinvastoin, täällä
oli ja on kylmän sodan ratkaisuna suurvaltojen vuonna 1997 sopima ja alueen valtioiden silloin hyväksymä geopoliittinen tasapaino, jossa kukaan ei voi hyötyä toisen kustannuksella vahingoittamatta itseään.
Jos esimerkiksi Venäjä vahingoittaisi Baltian maita, Itämeren talous- ja sotilasmaantiede on sellainen, että Venäjän vienti estyisi ja kansantalous romahtaisi. Vastaavasti Pietari,
Murmansk ja pohjoiset liikenneyhteydet ovat Venäjälle ainakin yhtä tärkeitä kuin Krimin niemimaa, ja tämä on viimeinen alue missä se menee polvilleen.
Ukrainan kriisi antoi lisää pontta Itämeren kilpavarustelulle, mutta sen todellisia syitä ovat olleet Venäjän huoli Pietarin, Murmanskin sekä meriteiden turvallisuudesta, lännen huoli Baltian turvallisuudesta,
Baltian maiden ja Ruotsin oikeiston tehokas toiminta konfliktin korostamiseksi sekä yhden omaan voimaansa yhä luottavan amerikkalaisen ryhmän halu käyttää tilannetta. Niitä ei ole mahdoton sovitella Ukrainasta tai Syyriasta
huolimatta, mutta ne eivät myöskään poistu vain odottelemalla tuloksia Ukrainasta tai Syyriasta.
Selonteon suurin heikkous on se, mitä siinä ei ole. Mitä
pitemmälle pohjoisen Euroopan eskalaatio eli kilpavarustelu etenee, sitä vaarallisemmaksi se tulee. Nyt on Suomella – ja Ruotsilla – viimeisiä aikoja tarttua historiaansa eli olla aloitteellinen liennytyksessä, mutta se ei näy
selonteosta. Päinvastoin sitoudutaan konfliktin jatkumiseen ja sen yhdeksi osapuoleksi.
Tähän asti Itämeren sotilaallinen eskalaatio on edennyt kolmella tasolla: sotilasliikenteenä,
voimannäyttöinä harjoituksissa ja joukkojen sijoittelussa sekä poliittisella tasolla esimerkiksi liittoutumiskeskusteluissa. Pohjoismaiden Washingtonin vierailu avasi tietä kokonaan uudelle tasolle.
On aivan totta, että pohjoinen Eurooppa ja Itämeri ovat Yhdysvalloille strategista ydinaluetta reaaliselta maapallokartalta katsoen, ja on kaikille myös Suomelle tärkeätä että Yhdysvallat
kantavat tällä alueella siihen kuuluvan vastuunsa ja erityisesti Baltiaan tekemänsä sitoumukset. Mutta tämä maailmankulma on strateginen ydinalue myös Manner-Euroopalle ja Venäjälle. Venäjä on tietenkin
hereillä ja on vain ajan kysymys kun Saksa ja Ranska tunnistavat suuren muutoksen mahdollisuuden omalla katollaan.
Jokaisella alueella kestävä rauha voi perustua vain yhden
ylivaltaan tai kaikkien tasapainoon. Seurauksena olisi vuosien tai vuosikymmenien kriisi, jos Itämeren alueen nykyiset ongelmat yritetään ratkaista toteuttamalla täällä Baltia-Pohjolan-USA:n akselin hegemonia. Malttia tarvitaan
nyt kaikilla suunnilla.
Siksi Suomen ja Ruotsin on oltava yhdessä aloitteellisia kylmän sodan jälkeen saavutetun status quohon perustuvan, liennytetyn ja neuvotellun tasapainon
palauttamiseksi pohjoiseen Eurooppaan. Suomen ja Ruotsin asema on Itämerellä sellainen, ettei sitä voi kiertää.
Uutisista on kuultu, että juuri liennytyksen
osalta presidentti ja hallitus eivät ole kuunnelleet eduskunnan seurantaryhmää. Paradoksaalisesti samaan kokonaisuuteen kuuluu, että selonteosta puuttuu kokonaan johtavan hallituspuolueen puoluekokouksen linjaukset juuri liennytyksen osalta.
Viestimistä on voinut myös havaita, että SDP:n johtavat ulkopoliitikot kantavat osaltaan huolta samasta asiasta.
Ehkä eduskunta voi vielä kääntää
konfliktin odottelun ja edistämisen liennytyksen ja rauhan tavoitteeksi.