Blogi

G.H. von Wrightin seuraajien paradoksi









Tänä vuonna tulee kuluneeksi 100 vuotta Georg Henrik von Wrightin syntymästä. Kansalliskirjasto on järjestänyt hänen merkitystään arvostavalla tavalla näyttelyn ja luentosarjan.

 

 

Eilen olivat vuorossa dosentti Thomas Wallgrenin luento aiheenaan ”Aikalaiskritiikki” sekä professori emeritus Ilkka Niiniluodon G. H. von ”Wright ajattelijana ja julistajana”. Kumpikin hieno esitys toi esiin von Wrigtin jälkeisen ja suomalaisen filosofian jopa kulttuurin paradoksin.

 

 

G.H. von Wright aloitti filosofina Eino Kailan analyyttisen filosofian pohjalta. Sitten Ludwig Wittgensteinia seuraten ja poliittista maailmaa tarkkaillen hän sanoi, että ”Silmäni avautuivat näkemään yksipuolisuudet loogis-analyyttisessä filosofiassa, jota minun itseni voitiin katsoa edustavan ja joka hallitsi Suomen filosofista näyttämöä.”

 

 

Kriittistä kauttaan edeltävää elämänvaihettaan von Wright luonnehti ”uskoksi edistykseen”, joka perustui varauksettomaan luottamukseen ”eksaktien, loogis-matemaattisten metodien soveltamiseen empiiriseen todellisuuteen”.

 

 

von Wrightin filosofian uusi vaihe tuli julkiseksi hänen esitelmässään Suomen filosofisessa yhdistyksessä vuonna 1970 esitelmässä ”Tieteen filosofian kahdesta perinteestä”. Se julkaistiin Helsingin yliopiston filosofian laitoksen monisteena, ja siitä tuli seuraavana vuonna pääpirteissään ensimmäinen luku hänen yhteen pääteokseensa ”Explanation and Understanding”.

 

 

Tuossa vaiheessa hän totesi kannattavansa tieteen kahden menetelmän oikeutusta, mitä voi nimittää komplementarismiksi – eli ajatteluksi jossa luonnontiede ja humanistinen tutkimus täydentävät toisiaan.

 

 

Sen jälkeen von Wright tutki paljon ”galileisen” eli luonnontieteellisen kausaalis-empiirisen menetelmän ja ”aristotelisen” eli humanististen tieteiden tavoitteellisen käytännöllisen järjen suhdetta. Hän ei ilmeisesti itsekään katsonut löytäneensä tyydyttävää ratkaisua, jossa tieteenfilosofian kaksi perinnettä voitaisi palauttaa tiettyyn yhteensopivaan käsitteistöön.

 

 

Paradoksi on siinä, että tämän jälkeen Ilkka Niiniluodon, Raimo Tuomelan ja Thomas Wallgrenin ”realismi”, ”reduktionismi” tai ”naturalismi” ovat kuitenkin koettaneet palauttaa von Wrightin ihmisen tavoitteellisuutta ja käytännöllistä päättelyä tutkivan ja jopa korostavan ajattelun takaisin siihen galileisen perinteen yksinvaltaan tai naturalismiin, jota vastaan von Wright ja Ludwig Wittgenstein aloittivat kapinan.

 

 

Osaltani olen seurannut von Wrightin avaamia sekä käytännöllisen päättelyn voluntaristisen tulkinnan että komplementarismin teitä – sekä käytännössä että vapaa-ajan tutkijana. Siitä joitakin esimerkkejä seuraavassa: https://independent.academia.edu/RistoVolanen

 

 

Tässä yhteydessä tulee mieleen, että ”Tieteen filosofian kaksi perinnettä” ilmestyi Helsingin yliopiston filosofian laitoksen julkaisuna monisteena jo 1970. Sitä ei ole koskaan painettu laajempaan julkisuuteen alkuperäisenä eli suomankielisenä. Itse asiassa Helsingin yliopisto voisi tehdä sen nyt 100 –vuotismerkkivuoden kunniaksi.

 

 

Aatehistoriallisesti merkittävä uutinen eilen oli Thomas Wallgrenin kuulemma ja kertoma von Wrightin ja Jürgen Haberemasin keskustelu, jossa Habermas oli koettanut saada von Wrightin myöntymään silloiseen Habermasin omaan viime kädessä luonnontieteelliseen menetelmään perustuvaan kommunikatiiviseen rationalismiin- eikä ollut onnistunut.

 

 

Samaan tiettyyn suomalaiseen naturalismin ylivaltaan liittyy sekin, ettei meillä ole juuri seurattu Jürgen Habermasin kehitystä sen jälkeen, kun hän alkoi esittää kriittisiä pohdintoja omasta valistusrationalismistaan, mistä merkittävin on ollut hänen jälkipuheensa John Rawlsin teologisen pro gradu tutkielman saksannokseen vuonna 2010.