Blogi

Vie sinä minä vikisen?

Yhdysvaltojen sotaharjoituksesta Suomessa on nyt keskusteltu runsaat kaksi viikkoa, mutta vielä ei ole täyttä kuvaa, mistä maan ylimmässä päätöksenteossa oli kysymys. Toteutuiko sotilaiden tavoite salaamalla päätöksen todellinen sisältö? Vai onko kyseessä pohjimmiltaan ollut myös ”vie sinä minä vikisen” –asenne?

 

Hanketta valmistelleiden osalta tilanne on selvempi. On kaikki perusteet suhtautua kriittisesti Suomen sotilasjohdon ja Yhdysvaltojen sotilasjohdon osan tilannearvioon Itämeren turvallisuudesta ja sen vaatimista toimista. Sanon osan, koska on käytettävissä suhteellisen tuoretta tietoa presidentti Obaman hallinnon tilannearviosta tähän asti.

 

Asian turvallisuuspoliittinen puoli on oma kysymyksensä, mutta nyt menettelytapoihin liittyvät ongelmat yritetään lakaista maton alle ilman todellisia korjauksia. On pelkkää kosmetiikkaa vaatia puolustusministeriltä jatkossa perustuslain edellyttämää normaalia esittelijävastuuta – ja unohtaa koko juttu seuraavaan tietokatkoon asti.

 

Sotaharjoitusten päättäminen on vain pieni osa sotilaiden johtamiseen liittyvistä ongelmista. Niiden taustalla on Suomen historia sekä vuoden 2000 perustuslain toteutuksen epäonnistuminen.

 

Historiallisesti melkein kaikkien valtioiden ensimmäinen tehtävä on ollut ulkoinen turvallisuus. Muu valtiollinen toiminta on kasvanut sen ympärille. Siksi myös sotilaiden johtaminen on yleensä tiukasti valtion johdon käsissä. Siihen liittyen nyt Suomessa havaittua tilannetta seuraa muualla tavalla tai toisella sanktio. Meillä Suomessa ”tiedottamisen” ongelmat taas ovat vakiintunut käytäntö, minkä jälkeen jatketaan kuten ennenkin.

 

Suomen valtio rakennettiin Suomen keisarillisen senaatin ympärille, kun armeija sekä ulkopolitiikka olivat ensimmäiset sata vuotta itse keisarin johdossa. Nuoren tasavallan ongelmat alkoivat heti talvella 1918. Aktivisti Edvard Hjelt oli Suomen ulkosuhteiden ensimmäinen edustaja Berliinissä, ja alkajaisiksi hän omin päin kutsui saksalaiset Suomeen ja teki erikoisen rauhansopimuksen. Samaan aikaan Vaasan senaatti ehdotti puolustusministeriön perustamista, mutta Mannerheim sanoi että, riittää kun ylipäällikkö lähettää edustajansa senaattiin. Samalla on tietenkin muistettava, että sama ensimmäinen ylipäällikkö myös pelasti saman senaatin ilmestymällä ammattimiehenä sattumalla paikalle kotimaan sodan uhatessa.

 

Monien vaiheiden jälkeen kesän 1919 hallitusmuoto ratkaisi maan ulkopolitiikan ja armeijan johtamisen istuttamalla keisarin paikalle tasavallan presidentin. 

 

Vuoden 2000 perustuslaki antaa kyllä mahdollisuuden ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtamiseen, jos tasavallan presidentti ja pääministeri pystyvät sopimaan keskenään pääasioista. Näin oli esimerkiksi presidentti Halosen ja pääministeri Vanhasen aikana. Sen sijaan uuden perustuslain toteutus on heikentänyt ylimmän valtionjohdon mahdollisuuksia ohjata sotilaallisia kysymyksiä ja itse puolustusvoimia etenkin jos sotilasjohdolla ja puolustusministerillä on sama linja. Näin oli esimerkiksi ministeri Häkämiehen ja ministeri Haglundin aikana.

 

Reaalisesti puolustusvoimien kehitystä suunnataan paljon investointipäätöksillä, joita kukaan ulkopuolinen ei pysty valvomaan. Vuonna 2007 silloin voimassa olleesta selonteosta poiketen maavoimien vahvuudesta poistettiin kahdeksasta operatiivisesta prikaatista kolme prikaatia mukaan lukien panssariprikaati, ja maavoimien vahvuus laski 45 000 miestä alle selonteon (luku korjattu 28.2.). Samaan kokonaisuuteen kuului varustuksen poistaminen. Vasta Wikileasista saatiin tietää, että vuonna 2005 puolustushallinto oli informoinut Yhdysvalloille hankkivansa noin miljardi euroa maksavan Nato-Yhdysvallat yhteensopivan johtamisjärjestelmän. Puolustusministeriölle on sallittu tapa muodostaa suuria siirtyviä eriä ja käyttää ne sitten seuraavina vuosina. Viime vuonna perusteltiin Naton isäntämaa sopimusta sillä, että sen valmistelu alkoi jo viime vuosikymmenen alussa. Ainakaan vuosina 2003-2010 se ei ollut kertaakaan esillä valtionjohdolle esiteltynä.  

 

Ensimmäinen uuden perustuslain aikainen syy puolustussektorin vaikeaan johdettavuuteen on se, että sillä on monta herraa: tasavallan presidentti, valtioneuvosto pääministerin johtamana ja puolustusministeri. Lisäksi puolustussektori on luonut suorat yhteydet eduskunnan puolustus- sekä ulkoasioiden valiokuntiin. Puolustusvoimalain mukainen päätösjärjestelmä on varsin sekava ja jättää paljolti sotilaiden harkittavaksi, mitä siihen tuodaan.

 

Puolustusministeri Seppo Kääriäinen pyrki ratkaisemaan ongelman valmistelemalla vuoden 2007 puolustusvoimalakiin säädöksen, jonka mukaan puolustusministeriön strategiseen suunnitteluun liittyvät päätökset tehdään esittelyssä, jossa ovat mukana presidentti, pääministeri ja puolustusministeri. Keväällä 2010 puolustusministeriö onnistui kuitenkin saamaan oikeuskanslerilta lausunnon, jonka mukaan säädös ei koske itse  puolustusministeriön strategista suunnitelmaa. Virkasalaisuuden vuoksi en voi esittää, miten asia tuolloin kehittyi. Tiettävästi puolustusministeriö on sittemmin ratkaissut asiaa niin, ettei sillä kevään 2011 yleisen tason dokumentin hiljaisen julkistamisen jälkeen enää ole strategisia suunnitelmia eikä ilmeisesti myöskään strategiseen suunnitteluun liittyviä asioita.

 

Uuden perustuslain ensimmäinen puute on, ettei se oikeuta valtioneuvostoa tai pääministeriä saamaan tietoa puolustusvoimista. Vastaava säädös on vain tasavallan presidentillä ja eduskunnalla. Pääministerillä tai valtioneuvostolla ei siksi ole mitään mahdollisuutta valvoa, miten puolustushallinto noudattaa valtioneuvoston päätöksiä esimerkiksi budjetin tai selonteon toteuttamisesta. Myös muista asioista tiedon saaminen riippuu puolustushallinnon omasta harkinnasta . Tämän kevään sotaharjoituksesta saatujen tietojen pohjalta on mahdollista, että myös tasavallan presidentin tiedonsaantioikeuden toteutuksessa on puutteita. Puolustusvoimalaki tarjoaa mahdollisuuden myös presidentin, puolustusministerin ja komentajan keskinäiseen esittelyyn, mutta siitä valtioneuvosto tai pääministeri eivät saa tietoa. Sen sijaan valtioneuvoston ja pääministerin puuttuva ja eduskunnan säädösperusteinen tiedonsaanti on johtanut puolustushallinnon intensiiviseen yhteyteen eduskunnan valiokuntiin ohi valtioneuvoston.

 

Toinen rakenteellinen virhe uuden perustuslain toteuttamisessa oli puolustusneuvoston lakkauttaminen. Sodan jälkeen puolustusneuvosto oli tarjonnut mahdollisuuden hallituksen johdon, keskeisimpien johtavien virkamiesten sekä puolustusvoimien johdon säännölliseen yhteydenpitoon. Vuonna 2000 tehty virhe tunnistettiin myös puolustusvoimien johdossa. Kun vuoden 2009 selonteossa päätettiin tehdä selvitys turvallisuushallinnosta, päätettiin, että ”Tässä yhteydessä tulee harkittavaksi kansallisen turvallisuusneuvoston perustaminen.” Tällaisella puolustusneuvoston seuraajalla olisi siis ollut hallitustasolla huolenaan myös ajan vaatimaa muuta turvallisuutta.

 

Vaikka esimerkiksi komentaja Juhani Kaskela oli suhtautunut myönteisesti puolustusneuvoston työn jatkamiseen, puolustusministeriö aloitti vastatoimet.

 

Valtioneuvoston ohjesäännön mukaan selonteon mukaisen selvityksen valmistelu ja esittely valtioneuvostolle kuuluu pääministerin toimivaltaan. Hän antoikin ohjeet valtiosihteerilleen valmistella esitystä selvityksestä valtioneuvostolle mm. ottamalla yhteyttä tarvittavan komitean mahdollisiin jäseniin. Kun soitin heistä ensimmäiselle, kuulin että puolustusministeriö oli jo pyytänyt häntä komiteaan. Jatkossa selvisi, että sama puolustusministeriö oli pyytänyt komitean puheenjohtajaksi silloisen KHO:n presidentti Pekka Hallbergin ja jäseniksi joukon mahdollisimman arvovaltaisia kansalaisia.

 

Epämukavien vaiheiden jälkeen esittelin sitten virkamiehenä Hallbergin komitean valtioneuvostolle sen jälkeen kun se oli valmisteltu puolustusministeriössä sen toimivalta ylittäen. Sattumoisin viime perjantaina entinen alivaltiosihteeri Juhani Kivelä väitteli sisäisen turvallisuuden hallinnon nykyisistä ongelmista, ja hän totesi yhdeksi ongelmien syyksi juuri Hallbergin komitean. Tähän voi yhtyä, koska komitean reaalisen valmistelutaustan mukaisesti puolustus-, sisä- ja ulkoministeriö yhtyivät siinä puheenjohtajan johdolla sekä hajottamaan tsunamin jälkeen rakennettua valtion kriisijohtamisjärjestelmää että betonoimaan kaikkien toimivaltaisten sektoriviranomaisten itseohjautuvuutta. Juhani Kivelän väitöskirjassa on perusteellinen empiirinen aineisto tämän ajattelun vaikutuksista sisäministeriön hallinnonalalla. Samaan empiiriseen aineistoon voisi puolustusministeriön suunnalla liittää päätöksen Yhdysvaltojen sotaharjoituksesta Suomessa.

 

Poliisin, pelastustoimen ja sotilaiden johtamisen ongelmat ovat aina olleet normaali osa valtion johtamiseen liittyviä kysymyksiä. Niistä käydään myös jokaisessa demokraattisessa maassa keskustelua. Suomessa kaikilla näillä aloilla on kunnioitettavia alojensa maailmanluokan ammattilaisia, eivätkä he perimmiltään ole vastuussa hallinnon rakenteellisista ongelmista. Vastuu on poliittisella johdolla.

 

Suomessa tämän vuosituhannen alkuun sijoittuu kaksi suurta muutosta. Uudet turvallisuushaasteet korostuvat päivä päivältä. Meillä on runsaan vuosikymmenen kokemukset vuoden 2000 perustuslain toteuttamisen puutteista. Ongelmien jatkuva selittäminen tiedottamisen puutteina on itsepetosta.

 

Kansalaisena toivon, että valtionjohto tarttuu johtamisongelmiensa rakenteellisiin syihin ja korjaa ne.