Blogi

Presidentti Niinistön uudenvuoden puhe

 









Vuosi sitten presidentti Niinistö korosti vakauspolitiikan merkitystä ja jatkoi niin myös edellisen vuosikymmenen suomalaista pitkää peruslinjaa. Hän liitti siihen hyvin sopivan aktiivisuuden, siis aktiivisen vakauspolitiikan. Sen hän nyt toisti uudenvuoden puheessaan.

 

 

Jo runsas vuosi sitten presidentti Niinistö tunnisti, että sotimisen keskelläkin Ukrainassa näytti toteutuneen osapuolten kontaktilinjan pysyvyys. Siitä saattoi päätellä taustalla olevan jonkinasteinen suurvaltojen vuorovaikutus.

 

 

Viime syksynä presidentti Niinistö ennakoi, että Syyriassa osapuolet joutuvat loppujen lopuksi koordinoimaan toimintaansa, ja se voi tai ainakin sen pitäisi heijastua myös laajemmalle alueelle myönteisesti. Nyt hän toisti tämän näköalan. 

 

 

Aikaisemmin jäi kuitenkin auki, jäisikö Suomi omalla alueellaan lähinnä odottelemaan toivottavan kehityksen vaikutuksia omaan pohjoiseen turvallisuusympäristöön. Tähän presidentin uudenvuodenpuhe toi jatkoa.

 

 

Presidentti palautti ensin mieleen, miten kiristynyt kansainvälinen tunnelma on näkynyt Itämeren alueella sekä Venäjän ja Naton sotilaallisen läsnäolon lisääntymisenä. Turvallisuuspolitiikan termein voi puhua tietystä eskalaatiosta turvallisuuskehityksen kaikilla tasoilla, sotilaallisessa liikenteessä, voimannäytöissä ja poliittisissa lausunnoissa.

 

 

Ei sinänsä ole reaalisesti uutta, mutta poliittisena viestinä merkittävää, kun Suomi nyt alleviivaa, että ”Vakauspolitiikan lähtökohdat ovat Itämeren alueella kohtuullisen hyvät. Valtioilla ei ole alueellisia vaatimuksia toisiltaan ja valtioiden sisäinen poliittinen tilanne on vakaa. Kuin itsestään leimahtavaa pesäkettä ei siis ole, vaikka laajemmat jännitteet tänne heijastuvat.”

 

 

Tietyn eskalaatiokehityksen lisäksi laajemmat jännitteet heijastuvat Itämeren alueelle nyt niin, että jotkut ennakoivat toisen tai toisen osapuolen voivan käyttää hyväksi toisen osapuolen herkimpiä paikkoja – toisaalta vaikeasti puolustettavaa Baltiaa ja toisaalta liittokunnan rauhanaikaista etenemistä kohti Pietaria. Kuitenkin nämä mahdollisesti koetut ja silloin tosiinsa kytkeytyvät riskit ovat vain lisäperuste vakauteen ja vakauspolitiikkaan sen perusasian lisäksi, ettei alueellisia vaatimuksia ole.

 

 

Tietyn alueen vakaus on sen maantieteen, voimatasapainon ja vallitsevan tilanteen hyväksynnän yhteisvaikutus. Se tarkoittaa sitä, että jos toinen osapuoli yrittäisi hankkia etuja toisen kustannuksella, seuraisi ketjureaktio jossa ensimmäinen etuilijakin kärsisi. Puhumattakaan Itämeren tapauksessa sen vaikutusalueella elävästä noin 90 miljoonasta kymmenen eri valtion kansalaisesta, joiden hyvinvointia palvelee joka hetki runsaat 1500 merellä liikkuvaa alusta. Itämeren vakaus on heidän jokaisen jokapäiväinen välttämättömyys. Siksi se ei ole vain sotilas-tekninen kysymys vaan jokaisen alueelle vaikuttavan valtionjohdon yksi pääasia.

 

 

Viime vuosina monet seikat ovat edistäneet Itämeren alueen turvallisuuspoliittisen vakauden perusasioiden sivuuttamista julkisuudessa. Presidentin puheesta rohkenee päätellä, että Helsingissä ja Tukholmassa turvallisuudesta, vakaudesta ja rauhasta vastaavat ovat tunnistaneet sekä tämän että mahdollisuuden aloitteellisuuteen turvallisuuden poliittisella tasolla.

 

 

Sille antaa perusteita presidentti Niinistön johtopäätös: ”Olisikin loogista, että rakentaisimme myös ulko- ja turvallisuuspoliittista yhteistyötä pidemmälle. Molempien etu on pyrkiä edistämään yhteistyövaraista turvallisuutta, johon sisältyy myös pyrkimys luottamusta herättävien toimien kehittämiseen.”

 

 

Itämeren alueella asuvana kansalaisena rohkenee odottaa hyvää alkavalta vuodelta. Suomalaisena rohkenee myös odottaa, että maan valtamedia kiinnostuisi lopulta keskustelemaan myös oman valtion turvallisuuspolitiikasta ja sen reaalisista perusteista.