Blogi

Miksi poikia sorretaan Suomessa?

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Viime viikolla Jyväskylän lyseon 1963 ylioppilasluokka piti vuosittaisen tapaamisensa. Luokkamme priimus professori, psykiatri Kari Pylkkänen piti mielenkiintoisen alustuksen Suomen pojista.

 

 

Ajankohtaisena taustana oli julkisuudessa ollut tieto, että nykyään tavoitelluimmissa lukioissa on 80 prosenttia tyttöjä ja syrjäytyneistä nuorista taas kaksi kolmasosaa on poikia.

 

 

Kari Pylkkänen on uransa aikana ollut psykiatrian tehtävissä käytännön praktiikasta Lääkintöhallituksen mielenterveystyöstä vastaavaan lääkintöneuvokseen - ja erityisesti Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön johtajapsykiatriin. Näissä tehtävissään hän on nähnyt ja ymmärtänyt läheltä hyvin monia kaikkien näiden vuosikymmenien nuoria.

 

 

Mutta koskettavinta Karin esityksessä oli hänen oma muistelunsa yhteisestä kouluajastamme. Silloin oppikoulu alkoi yksitoistavuotiaana ja alaluokilla me kaikki olimme kilttejä poikalyseolaisia. Mutta sitten tuli murrosikä.

 

 

Toisen luokan lopulla huomattiin laulutunneilla ensimmäiset äänenmurroksen tuomat omituiset kiljahdukset. Sitten joillakin luokilla joillakin opettajilla alkoi olla vaikeuksia selvitä liitusateessa. Kokonaisuutena järjestys kyllä säilyi, kun miesopettajat olivat juuri olleet rintamalla pahemmissakin paikoissa.

 

 

Kari oli luokassa aluksi hiljainen ja vetäytyvä, mutta antoi sitten myös kuulua itsestään. Keskikoulun viimeisillä luokilla hän kasvoi parissa vuodessa lähes puoli metriä ja kertoo, miten risaista koko elämä silloin oli.

 

 

Mutta poikakoulun opettajille me murrosikäiset sotaa seuranneen ajan pojat olimme osa toimenkuvaa, ja Karikin jatkoi lukioon.

 

 

Sitten lukiossa Karille tuli ensin yleensä yhdeksikköjä, sitten kymppejä ja lopulta ylioppilaskirjoituksessa silloin harvinaiset kuusi ällää - kuten Mauri Hattusellakin.

 

 

Nyt Kari sanoo, että nykyisessä kolujärjestelmässä hän olisi ollut yksi syrjäytyneistä pojista. Rankka murrosikä juuri ennen lukiota, omalla rytmillään aikaisemmin aikuistuneiden tyttöjen rinnalla on monille pojille mahdoton tilanne.

 

 

Osaltani pohdin jo aikaisemminkin, miten lyseon perustana olivat sivistyshumanismin perinteet ja nyt ovat positivistis-naturalistisen ja post-marxilaisen hegemonian ajan pedagogkiset ajattelutavat, joille on ideologisesti mahdotonta tunnistaa inhimillisen elämän rikkautta puhumattakaan tyttöjen ja poikien erilaisuutta. Tämän linjan etenevänä äärimmäisyytenä on sitten arjen "antropomorfismi", joka ei tee yleensäkään eroa koneen, ihmisen, eläimen, sukupuolten tai muunkaan välillä.

 

 

 

Kuvassa Kari Pylkkänen toisessa rivissä takaa toinen vasemmalta, syksyllä 1955 Jyväskylän lyseon 1 A luokalla.