Blogi

On aika sanoa selkeästi ei.

Aamun Helsingin sanomien mukaan eilen Jyväskylän Sokoksella "...Koskinen meni paikalle, missä apua huutava nainen yritti suojella maassa makaavaa miestä. 'Siinä oli samoja Vastarintaliikkeen miehiä jotka olivat Kirkkopuistossa. Siinä oli aika paljon väkeä ympärillä, ilmeisesti Vastarintaliikkeen miehet olivat ympäröineet pahoinpitelytilanteen.' Miehet kehottivat Koskista olemaan puuttumatta tilanteeseen. Koskisen mukaan kaksi miestä hakkasi maassa makaavaa miestä ja kolmas kuvasi tilannetta järjestelmäkameralla."

 

 

Kyseessä on selkeästi äärioikeistolainen ilmiö, jolla on jo vuosia kehittyneet juuret suomalaisessa yhteiskunnassa. Muissa eurooppalaisissa sivistysmaissa tämä ei olisi mahdollista ilman nopeaa ja selkeää demokraattisen valtion poliittisen johdon linjausta. Rohkenen kertoa esimerkin.

 

 

Olin vuonna 1980  ENA:n oppilaana työharjoittelussa Versaillesin prefektuurissa. Eräänä päivänä poliisiosaston juristi tuli tervehtimään, koska hän valmisteli syytettä ilmiannon perusteella. Paikallisessa vanhojen kirjojen myymälässä joku oli havainnut kirjan, jossa joltakin sivulta löytyi hakaristitunnuksin varustetun lentokoneen kuva.

 

 

Näytti siltä, että kauppias oli lain vastaisesti levittämässä fasistista tunnusta. Juristi oli huomannut tekstistä, että kyseessä on suomalainen kone ja halusi kuulla, mistä on kysymys. Kerroin, mitä muistin kreivi Eric von Rosenin talvella 1918 ilmavoimille lahjoittamasta koneesta ja suvun tunnuksesta sen kyljessä.

 

 

Mainitsin asiasta myös prefekti Laurent Clémentille. Clément kertoi aloittaneensa virkauransa Nürnbergin oikeudenkäynnin ranskalaisen valtuuskunnan avustajana ja edellisen tehtävän olleen Pariisin poliisiprefektin kabinetinpäällikkö. Hän antoi oppitunnin eurooppalaisen politiikan historiallisista kokemuksista ja perusteli, miksi on oltava tarkka etteivät viha ja kiihotus pääse alkuun. Aina löytyy syitä äärimmäisyyksille, ja jos ne alkavat ruokkia toisiaan, yhteiskunta on vaikeuksissa.

 

 

Samoihin aikoihin luin Raymond Aronin haastattelun, miten hauras sivistyksen kuori on barbaarisuuden peitteenä. Asia jäi kiinnostamaan siltäkin kannalta, ja vuosien varrella parhaat kulttuurin fasismiin taantumisen analyysit ovat olleet Peter Slotedijikin länsimaisen vihan historia "Rage and Time" sekä Olavi Paavolaisen "Risti ja hakaristi". Mm. siksi kritisoin keväällä Panu Rajalan Paavolaisen elämänkertaa, joka ei ottanut huomioon tätä puolta.

 

 

Clémentin ja Aronin ajatusten jälkeen muistin tietyllä ylpeydellä lyseolaisena lukemaani Artturi Leinosen "Vuosikymmenten valinkauhassa", jossa hän kertoo silminnäkijänä suomalaisen fasismin muodon eli lapualaisuuden alkuvaiheesta sekä Maalaisliiton ja Ilkan nopeasta demokratian puolustuksesta. Siltä ajalta on myös suomalaisen tasavallan suuri maamerkki, Urho Kekkosen "Demokratian itsepuolustus".

 

 

Mieleen tuli myös omat kokemukseni suomalaisen uus-stalinismin alkuvaiheesta, kun Jyväskylässä Mikko Kankainen siirtyi SDP:stä SKP:n vähemmistöön ja me alkiolaiset keskustalaiset aloitimme heti ensimmäisten opiskelijastalinismin merkkien jälkeen vuosien kamppailun demokratian puolesta stalinistien ja yleisdemokraattien hyökyaaltoa vastaan. Ahti Karjalaista on moitittu monesta, mutta osaltani kunnioitin häntä siitä, ettei hän antanut suurvallan painostuksen allakaan hallituksessaan olleiden SKDL:n stalinistien rikkoa parlamentarismin sääntöjä ns. korppusodassa vuonna 1971.

 

 

Jäin kuitenkin miettimään, miten monista 1930 -luvun oikeiston herrasväen pojista tuli stalinisteja. Siihen antoi parhaan vastauksen Pekka Tarkan Pentti Saarikosken elämänkerta, joka kuvaa hienosti Peter Slotedijkin historiassa tunnistaman barbarisoituvan kulttuurin vihan kohteen muuntumisen kohteesta toiseen - eri yhteiskuntaluokkiin, toisen laidan puolueisiin, naapurimaihin, juutalaisiin, afroamerikkalaisiin, maahanmuuttajiin, nyt "monikulttuurisuuten" jne.

 

 

Tarkka kertoo, miten klassisesta kiinnostunut seurakuntanuori, Pentti Saarikoski opiskeli marxisminsa Otto Ville Kuusisen johdolla tehdystä Marxisimi-leninismin oppikirjasta, jossa Platonia edeltävät materialistiset filosofit esitettiin tulevaisuudessa voittavan sosialismin varhaisimpia edustajia. Lopulta Saarikoskelle ”tulevaisuudessa kajasti se kulta-aika, jonka Saarikoski oli aikaisemmin löytänyt menneisyydestä…”

 

 

Tämä Pekka Tarkan kuvaus Pentti Saarikosken sielunliikkeestä etsiä vanhaa kulta-aikaa tulevaisuudesta on samanlainen kuin ranskalaisten Luc Ferryn ja Alain Renautin kuvaus Martin Heideggerin tulosta natsiksi 1930 –luvun Saksassa.

 

 

Saarikosken Mitä tapahtuu todella säe ”… minä haluan/lakata olemasta/ja minä haluan/elää kommunistisessa maailmassa joka on yhtä eläintä” muistuttaa Heideggerin autenttiseen eli aitoon alkuperäiseen onneen uppoamista siinä missä Marxin ihmisen tosiolemuksen toteutumista. Sodan jälkeen uudessa polvessa äärioikeiston alkuperäisen aidon kansan onnela muuttui kommunismin onnelaksi, jonka vastustajat käsitellään tulevassa vallankumouksessa. Itsekin sain tästä ilmoituksen juuri innostuneelta punaposkiselta nuorukaiselta.

 

 

Jo vuosia heiluri on taas ollut liikkeellä.

 

 

Kuten usein ennenkin sen ensimmäiset oireet olivat näyttämöllä.

 

 

Lievemmässä muodossaan on voinut pitkään tunnistaa perinteellisen oikeiston oikean laidan ja Perussuomalaisten yhden osan välillä kilpailua valkoisen Suomen, anti-ruotsalaisuuden ja kolmekymmentäluvun oikeiston perinteestä. Perussuomalaiset ovat menestyneet mm. valtaamalla Suomalaisuuden liiton. Matkan varrella myös mm. Lapuan liikkettä ihailevaa kirjallisuutta on tullut markkinoille.

 

 

Joitakin vuosia sitten Kokoomuksen nuorisojärjestö esitti rikoslaista poistettavaksi vihan kansanryhmää kohtaan. Samoihin aikoihin sen puheenjohtaja kertoi somessa ideologiakseen "Lapuan liike" ja poseerasi liikkeen paidassa. Silloin puolueen puheenjohtaja, pääministeri ei ottanut selkeää kantaa tapahtuneeseen.

 

 

Marxilaisuuden jälkeen Euroopassa ja vähän meilläkin tuli muotiin mm. Martin Heideggerin ja Michel Foucaultin anti-humanismi "post-strukturalismina" ja "post-modernimina". Kuitenkin varsin pian Jürgen Habermasin rinnalla sille esitti ratkaisevan vasta-argumentin vuonna 1987  Victor Fariasin teos "Heidegger ja Natsismi". Se osoitti Heideggerin filosofiallaan perusteleman oman aktivismin Hitlerin natsipuolueessa.

 

 

Suomessa post-moderni anti-humanismi näkyy tunnistettavasti - naturalismin rinnalla - euroedustaja Jussi Halla-ahon tekstissä: "Yksi nykyajan aksioomista on, että kaikilla ihmisillä on ihmisarvo, ja että tuo ihmisarvo on kaikilla ihmisillä samansuuruinen..... Mikään ulkoa (taivaasta) tuleva ominaisuus ihmisarvo ei voi olla, tai ainakaan sitä ei voida sellaiseksi osoittaa. Itse asiassa mikään ei viittaa siihen, että ihmisten yhtäläinen arvokkuus (tai ylipäänsä arvokkuus) olisi mitään muuta kuin ajallemme tyypillinen konventio ja julistus..."

 

 

 "Ainoa mitattava ja siten kiistatta olemassaoleva ihmisarvo on yksilön instrumentaalinen arvo. Yksilöt voidaan perustellusti asettaa arvohierarkiaan sen mukaan, miten paljon heidän kykyjensä tai osaamisensa poistaminen yhteisön käytöstä heikentäisi yhteisöä....", sanoo Halla-aho.

 

 

Jussi Halla-ahon nyt puolustaman Olli Immosen asenne "monikulttuurisuuteen" "kuplaan jossa vihollisemme elävät" on yksi vihan kohde monien muiden kohteiden pitkässä historian saatossa. Yhtä oleellista on hänen retoriikkansa omasta samaistumisesta, "unelmaan vahvasta, rohkeasta kansakunnasta", "taistelutovereihin", "yhteen aitoon Suomen kansakuntaan".

 

 

Suomen Sisun puheenjohtaja kansanedustaja Olli Immonen julkaisi 17. kesäkuuta kuvan, jossa hän on Suomen Sisun järjestämässä tilaisuudessa Eugen Schaumanin haudalla yhdessä Suomen Vastarintaliikkeen edustajien kanssa. Viikko sitten hän julkaisi päivityksensä. Eilen Suomen Vastarintaliike toimi Jyväskylässä.

 

 

En usko, että missään fasismia vastaan taistelleessa maassa ymmärretään, että demokraattisessa maassa ei suhtauduta vakavasti tällaiseen asiaan.