Blogi

Turvallisuudesta uuden hallituksen alkaessa














Blogisti kuuluu historiallisen realismin koulukuntaan,jonka mukaan vakaa rauha perustuu kullekin alueelle vaikuttavien valtioiden voimatasapainoon ja keskinäiseen hyväksyntään. Se tarkoittaa tilannetta, jossa kukaan ei voi saada etua kärsimättä itsekin vahinkoa muiden vastareaktioista.


Hyväksyntään liittyy kansainvälinen oikeus, joka perustuu valtioiden sopimiseen. On historian opetus, että tietyn alueen voimatasapaino muuttuu vain sopimalla tai sotimalla.

 


Sotimisessa ja sopimisessa ratkaisevassa asemassa ovat olleet suurimmat alueeseen vaikuttavat valtiot. Suomen osalta niistä yksi on aina ollut Venäjä ja läntiset valtiot ovat ajan mittaan vaihdelleet - nyt se on erityisesti Yhdysvallat Baltian maiden Nato -jäsenyyden vuoksi.



Tänään Euroopassa on jälleen menossa yksi voimien koetus, kuudes vuoden 1721 Uudenkaupungin rauhan jälkeen. Suomelle kysymys on aina sama, eli miten tällä kertaa selvitään sen läpi.


Ensi viikolla Wienin kongressista tulee kuluneeksi 200 vuotta, ja jo silloin sovittiin pohjoisen Euroopan voimatasapainosta etuajassa - Haminassa ja Kielissä. Näin tehtiin myös ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikaan - Brest-Litovskissa ja Teheranissa.

 

Periaatteessa samaan tapaan kylmän sodan jälkeen presidentit Clinton ja Jeltsin sopivat maaliskuussa 1997 Helsingissä Baltian maiden Nato -jäsenyydestä ja siksi myös Itämeren alueen uudesta voimatasapainosta - vaikka monet asiat jäivät silloin auki etäämmällä Euroopan etelässä.


Suomen viime vuosikymmenen politiikka olikin vakauttaa pohjoiseen Eurooppaan syntynyttä, sen pienten maiden kannalta koko historian parasta tilannetta.


Etelämpään jäi kuitenkin sekä kiehuvia että jäätyviä konflikteja. Presidentti Putin piti "Jo riittää" puheensa maaliskuussa 2007 Münchenissä, ja ensimmäinen aseellinen seuraus oli kesän 2008 Georgian sota.


Vuosi sitten liittokansleri Merkel sanoi, että oikeus vapauteen ja demokratiaan ”koskee myös Moldovan, Georgian, Valkovenäjän, Armenian ja Azerbaidžanin kansaa.” Heti perään presidentti Obama piti West Pointissa linjapuheen, jossa hän sanoi Yhdysvaltojen jatkosakin puolustavan kaikkialla vapautta, mutta välttävän sotilaallisen voiman eli omien miesten käyttöä.


Geopoliittiselta kannalta edessä on näköala, että Venäjä ja läntiset suurvallat - eurooppalaiset myös EU:n kautta - puskevat ehkä vuosikymmeniäkin toisiaan vastaan kumpikin taho omilla keinoillaan.


Jo nyt on selvää, että Suomessa arvioitiin EU -jäsenyyttä valmisteltaessa väärin lännen suurvaltojen ja Venäjän ristiriitojen mahdollisuus. Kun ne nyt näyttävät myös jatkossa todennäköisiltä, pohjoisen Euroopan näköalakaan ei ole helppo.


Tulevat taloudelliset vaikutukset ovat oma kokonaisuutensa, mutta hallituksen vaihtuessa on paikallaan arvioida avoimin silmin myös turvallisuuskysymyksiä pohjoisessa Euroopassa.


Ukrainan kriisin aikana on sinänsä ollut vaikeata nähdä muuta vaihtoehtoa kuin toteutettu asemoituminen EU:n valtavirtaan. Mutta samalla edellisen hallituksen korostetun ideologinen asennoituminen on jättänyt maamme oman reaalisen turvallisuusympäristön katvealueeksi.


Edelliset hallitukset lähtivät vuoden 2004 selonteon mukaisesti siitä, että ”Pohjois-Euroopan turvallisuuden ja vakauden edistäminen säilyy Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan ensisijaisena tavoitteena."


Aktiiviseen vakauspolitiikkaan kuului mm. tarkka harkinta, millaisia viestejä lähetetään osallistumalla kanainvälisiin harjoituksiin. Viime hallituksen kaudella kuitenkin mentiin teknisesti perustellen laajasti mukaan myös Baltiaan ja vaikkapa Islantiin.


Kun Ukrainan kriisi alkoi heijastua pohjoiseen Eurooppaan, Suomen politiikaksi ei käytännössä muodostunutkaan sen vaikutusten rajoittaminen vaan liukuminen osaksi voimannäytön eskalaation toista osapuolta. Siihen on myös liittynyt laaja Nato -jäsenyyden visiointi.


Pohjoisen Euroopan sotilaallisen voimannäytön eli harjoitusten eskalaatiolla on jo nyt oma sisäinen dynamiikkansa. Mutta jos Ukrainan ja monien jäädytettyjen konfliktien seurauksena edessä on pitkä jännitteinen aika, on syytä tarkoin pohtia jatkoa.


Suomen kylmän sodan jälkeinen asemoituminen suhteessa sotilasliittoon on myös osa suurvaltojen voimatasapainoa pohjoisessa Euroopassa. Niiden jotka haluavat muuttaa Suomen asemaa, tulisi myös kertoa, millaiseen ketjureaktioon ja millaisiin uusiin voimasuhteisiin Suomen turvallisuusympäristössä lopulta päädyttäisi.


Todennäköisin seuraus olisi sotilaallisen jännitteen lisääntyminen ja lopulta sen ratkaisu jonka sisältöön emme voisi vaikuttaa.


Presidentti Sauli Niinistö linjasi vuoden vaihteessa Suomelle aktiivisen vakauspolitiikan, mutta ainakaan julkisuudessa hän ei saanut vastakaikua silloiselta hallitukselta.


Uuden hallituksen kannalta on keskeistä, että objektiivisesti katsoen Itämeren alueen kylmän sodan jälkeiset poliittiset ongelmat on jo ratkaistu - ensimmäisten joukossa. Siksi Itämeren lisääntyvä jännitys ei myöskään ole kenenkään etu: ei Suomen, alueen muiden pienten valtioiden, Venäjän, Saksan eikä Yhdysvaltojen. Kaikilla suurvalloilla on jo tarpeeksi muitakin huolia.


Pietari meriyhteyksineen on Venäjälle arka paikka, mutta niin on Baltiakin Yhdysvalloille. Alueella on siltäkin osin yhteinen riskien tasapaino, jonka horjuttaminen ei ole kummankaan etu.


Luonteeltaan sotilaallinen kuten voimannäytön eskalaatio on aina luonteeltaan sellainen, että suoranaisten osapuolten on vaikea aloittaa käännettä, koska se ymmärrettäisi helposti väärin. Siksi Suomella on paikka auttaa itseään edesauttamalla pohjoisen Euroopan eskalaation eli jännityksen porrastumisen kääntymistä liennytykseksi.