Blogi

NATO, eli Olli Ainolalle journalistipalkinto!

 

 

 

 

 

 

 

 

Kuin salaa Iltalehdelle on tullut keskeinen asema turvallisuuspoliittisena mediana. Sillä on kyllä jatkuvasti lööppiosastonsa, mutta se on myös lisännyt todellisen päätöksenteon kokonaiskuvaa osaavaa toimittaja- sekä avustajakuntaa.

 

 

Kuluneen kevään journalismin huippua edustavat Olli Ainolan kaksi Suomen lähihistoriaa käsittelevää juttua. Niistä voisi saada myös tiedonjulkistamisen palkinnon, koska vuosien 1996-1997 ulkopolitiikan vaiheet ovat olleet tähän asti pimennossa.

 

 

Näin siitä huolimatta, että silloin tehtiin presidentti Martti Ahtisaaren, pääministeri Paavo Lipposen ja pääministerin sijaisen Sauli Niinistön toimesta ilman julkisuutta ratkaisevia päätöksiä Suomen jäämisestä Naton ulkopuolelle. Yllättävää on ollut, etteivät ensimmäistä kertaa julkisuudessa esitetyt silloisen pääministerin ja pian sen jälkeen nimitetyn puolustusvoimien komentajan lausunnot ole saaneet ansaitsemaansa huomiota.

 

 

Aikaisemmin tapahtumien kulku on kerrottu silloisen Yhdysvaltojen apulaisulkoministeri Ronald Amuksen kirjassa Opening Nato's Door. Sen ydinkohdat Ainola esitti Iltalehden NATO -numerossa.

 

 

Kylmän sodan jälkeen oli suuri kysymys, miten hoidetaan Baltian maiden turvallisuus. Ensimmäinen ajatus lännen suurvalloissa oli, että se tehtävä kuuluu Suomelle. Ainola raportoi Asmuksen kirjasta Suomen vastauksen:

 

 

"Presidentti Martti Ahtisaari sanoi Yhdysvaltain ulkoministerille Warren Christopherille, että tämä ei ole realistista. Pohjoismaat eivät voi taata Baltian turvallisuutta. Suomen mielestä vain Yhdysvaltain sotilaallinen pelote riittää ennalta ehkäisemään Venäjän voimankäytön.

 

 

Ainola jatkaa ja analysoi: "Ratkaisut huipentuivat maaliskuussa 1997, kun Venäjän presidentti Boris Jeltsin ja Yhdysvaltain presidentti Bill Clinton neuvottelivat Helsingissä. Clinton taivutti Jeltsinin hyväksymään Naton laajenemisen Venäjän rajoille.

 

 

Clinton jyräsi nurin Jeltsinin, joka yritti saada Clintonilta salaisen kahdenkeskisen lupauksen siitä, että Nato ei laajene Neuvostoliitosta itsenäistyneisiin maihin eli Baltiaan.

 

 

Clinton sanoi, etteivät he voi noin vain mennä kahteen pekkaan miestenhuoneeseen ja sopia salaisesti yhtään mitään, koska kaikki tulee joka tapauksessa julki. Clinton piti pintansa ja teki selväksi, ettei Baltian maita jätetä ulos Natosta.

 

 

Lopulta Jeltsin luovutti väittelyn ja tokaisi: No niin, yritin.

 

 

Helsingin-kokouksessa Venäjä tosiasiassa joutui antamaan periksi sille, että Baltian maat liittyvät Natoon - kuten vuosia myöhemmin kävikin.

 

 

Tämä oli Suomelle iso helpotus. Jos Baltian-maita ei olisi huolittu Natoon, Suomi olisi saattanut joutua vastaamaan ainakin Viron puolustuksesta samalla kun Yhdysvallat olisi livennyt pois Pohjois-Euroopasta.

 

 

Suomi teki taitavan väistöliikkeen. Suomi kieltäytyi jäsenyydestä välttyäkseen puolustamasta Viroa. Samalla Suomi edesauttoi Baltian maiden liittymistä ja siten pakotti Yhdysvallat takaamaan Itämeren alueen turvallisuutta.

 

 

Osaltaan Suomi hiukan helpotti myös Jeltsinin pahaa mieltä. Suomenlahden pohjoisrannikko pysyi toistaiseksi liittoutumattomana. Meritie Pietariin ei olisi pelkkää Naton vettä."

 

 

Kevään mittaan on ollut uutta, että tuolloinen pääministeri Lipponen ja vähän myöhempi komentaja amiraali Kaskeala ovat itse kertoneet tapahtumista.

 

 

Ainolan Kaskealan haastattelussa kerrotaan mm.:

 

 

Naton itälaajennuksen arkkitehti, Yhdysvaltain apulaisulkoministeri Ronald Asmus kaavaili Tanskaan Natolle johtoesikuntaa, jossa Suomi ja Ruotsi olisivat ottamassa vastuuta Baltian puolustuksesta.

 

 

"Silloin oli sellainen henki, että Naton vanhat jäsenmaat olivat työntämässä Baltian turvallisuutta meidän kontollemme - että Suomi ja Ruotsi olisivat olleet Baltian turvallisuuden takaajia".

 

 

"Tämä käsitys varmasti vaikutti siihen, että Suomi ei halunnut liittyä Natoon, Kaskeala sanoo."

 

 

Britannian ulkoministeri Douglas Hurd ehdotti suoraan, että Suomi ja Ruotsi ottaisivat vastuun Baltian maista.

 

 

Iltalehden NATO -numeron jälkeen Ainola haastatteli Paavo Lipposta, ja ensimmäisenä toimittajana osasi tehdä oikeat kysymykset. Ainola kertoo:

 

 

"Keväällä 1997 Tanska yllätti Suomen johdon ja esitti Yhdysvaltain kanssa tekemäänsä suunnitelmaa, jonka mukaan Pohjoismaat ottaisivat Naton kanssa puolustusvastuita Baltiassa. Tanskan pääministeri Poul Nyrup Rasmussen esitteli hahmotelmaa Lipposelle sekä Ruotsin ja Norjan pääministereille Ahvenanmaalla huhtikuussa 1997.

 

 

Lipponen torjui ajatuksen siinä samassa.

 

 

Asia ei jäänyt tähän. Lipponen tapasi Yhdysvaltain varaulkoministerin Strobe Talbottin Valkoisessa talossa kesäkuun alussa 1997.

 

 

"Hän esitti, että Suomi ryhtyisi Tanskan kanssa - ja siihen kai haluttiin sitten Ruotsikin - jonkinlaiseksi Baltian maiden suojelumaaksi sotilaallisesti. Ja minä torjuin sen across the board (oikopäätä). Ei meillä ole mitään edellytyksiä tällaiseen."

 

 

Viron ja Baltian puolustusvastuu on Lipposen mukaan "se perimmäinen kysymys", jos Suomi joskus harkitsisi liittymistä Natoon.

 

 

Onko meillä mitään edellytyksiä ottaa vastuuta muusta kuin omasta puolustuksesta, Lipponen kysyy. Natossa Suomen syliin saattaisi tulla vastuu Baltiasta.

 

 

"Sitä ei ole millään tavalla selvitetty tai mietitty, että mitä se tarkoittaisi. Ja kun näkee, mitä Ukrainan-kriisin ympärillä on tapahtunut, mitä Nato on tehnyt, niin ei se todellakaan vakuuta."

 

 

"Niin että jos me liitymme Natoon, silloin meille saattaisi tulla sellainen vastuu, jota Yhdysvallat tai Nato ei kykene yksinkertaisesti hoitamaan."

 

 

"Ukrainan-sodan vuoksi Suomella ei ole edellytyksiä liittyä Natoon. Lipponen sanoo olevansa presidentin ja eduskunnan ulkopoliittisen linjan kannalla."

 

 

 

No, tuon vuosien 1996-1997 vaiheen jälkeen silloiset päätöksentekijät toivat kyllä esiin uuttakin pohdintaa, mutta otaksun heidän nyt ajattelevan, että tuli oltua sekä viisas että kaukonäköinen juuri silloin kun kumpaakin tarvittiin.