Blogi

Mikael Agricolan vanhurskaus.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tänään on Mikael Agricolan päivä. Siitä tulee mieleen hänen paikkansa kansakunnan rakentamisessa ja myös hänen Raamatun käännöksensä sana vanhurskaus. Jyväskylän lyseon Viljo Pitkäsen uskontotunnilta alkaen olen pohtinut, mitä hän sillä oikein tarkoitti. Siksi olen vuosien varrella sivutoimena koettanut saada asiasta selvää.

 

 

Suomen kielen sana vanhurskaus on yhdistelmä sanoista vaka eli vakaa, varma, ja hurskas eli viisas. Vieläkin sananlasku sanoo, että joku ei tullut hullua hurskaammaksi. Vanhurskas on siis vakaasti viisas.

 

 

Jokin aika sitten tohtori Jukka Palola väitteli vanhurskauteen liittyvästä sanastosta nykyisessä Raamatun käännöksessä ja otti lähtökohdakseen vanhantestamentin hepreankielen.

 

 

Se ei kuitenkaan ole koko kuva. Heprean kielen sedeq käännettiin jatkossa kreikaksi ja latinaksi sanoilla dikaiosyne ja iustus - ja suomeksi vanhurskaus. Mutta miksi Agricola on valinnut käännökseksi tämän vakaan viisauden?

 

 

Vanhurskaus on Raamatussa ensimmäistä kertaa jo Nooan kohdalla. Samassa hengessä liiton ja vanhurskauden yhteys toistuu myös Abrahamin osalta: ”Abraham uskoi Herran lupauksen, ja Herra katsoi hänet vanhurskaaksi.” ”Katso, tämä on minun liittoni sinun kanssasi”.

 

 

Vanhurskaus oli Jeesuksen suosikkisanoja kuten vuorisaarnassa: ”Vaan etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan”.

 

 

Mm. Alister E. McGrathin mukaan juutalaisten asiat ovat sedeq, kun ne ovat ”niin kuin pitääkin” tai Jumalan tarkoittamassa ”oikeassa järjestyksessä”. Mooseksen kirjojen Sptuaginta kreikkakäännökseen 200 -luvulla E.Kr. sedeq tulikin käännetyksi kreikan sanalla dikaiosyne.

 

 

Myöskään juutalaisen ja kreikkalais-roomalaisen koulutuksen saaneella Paavalilla ole ollut vaikeuksia ymmärtää asiaa juuri näin. Jo Platon oli käyttänyt dikaiosyneä merkitsemään sekä valtion että ihmisen psyyken oikeata järjestystä siten että osat - järki, tunne ja thymus eli itsetunto - suorittavat oikeat tehtävänsä.

 

 

Mutta Platonin ja Paavalin kilpailevien projektien suuri kysymys oli, miten ihmisen psyyke saadaan - vakaasti - oikeaan järjestykseen, oikeamieliseksi.

 

 

Kreikan klassisena eli Platonin kaudella hyveet sophia (viisaus), andreia (urheus), sophrosyne (maltillisuus) ja dikaiosyne muodostivat ytimen ihmisen psyyken ymmärtämiselle ja kehittämiselle valtion eli poliksen jäsenenä. Ateenasta alkaen sen ytimeksi tuli Platonin johdolla ajatus tiedosta, järjestä tai logoksesta näiden ”kardinaalihyveiden” ja siis ihmisen psyyken kehittämisen perustana. Tämän ihmisyyden kreikkalaisen kehittämisen eli paideian Cicero taas Roomassa käänsi ja kehitti humanitansen nimellä.

 

 

Platon pyrki kehittämään jokaisen kardinaalihyveen selkeää yleiskäsitettä tai logosta, mutta keskeisimmäksi ihmisen psyykettä tai persoonaa kokoavaksi muodostui Valtio -teoksen dikaiosyne. Platonin mukaan dikaiosynen toteutuessa ihmisen psyykessä ja valtiossa niiden osat tekivät oikean tehtävänsä - kuten tapahtuu ikuisten ideoiden mukaan rationaalisti toimivassa makrokosmoksessa tai universumissa. Platon sanoo, että valtiomiehen tärkein tehtävä on kansalaisten sielujen hoitaminen tämän rationaalin järjestyksen mukaiseksi.

 

 

Rationaalin, universaalin järjen perustalle rakentaneesta platonismista tuli kyllä aikansa hellenistisen lukeneiston piirissä suosittu ja perusta Rooman keisarin ideologialle. Se ajautui kuitenkin sisäiseen kriisiin ja lopulta sen voitti Paavalin ja Augustinuksen projekti.

 

 

Kristillinen dikaiosyne tai vahurskaus oli roomalaisena aikana ratkaisu vanhimpien kunnia-viha -kulttuureiden sekä hajoavien ja ristiriitaisten hellenististen kulttuureiden paineissa kamppaileville ihmisille psyyken oikeaan järjestykseen oikeamieliseksi ja itsehallintaan saamisessa – ja samalla ratkaiseva askel yleisinhimillisen kehityksen, humanitaksen, pitkällä tiellä.

 

 

Platonin Valtiossa on eloisa kuvaus Feidipideen yksilön itsehallinnan puutteesta Pireioksen satamassa. Paavali taas kuvaa ihmisen elämänhallinnan puutetta: "En edes ymmärrä, mitä teen: en tee sitä, mitä tahdon, vaan sitä mitä vihaan.”

 

 

Paavalin ratkaisua tai sanomaa Augustinus taas kuvaa myöhemmin: ”Laki komentaa ja uhkailee, mutta se ei vanhurskauta ketään; juuri siten se tekee selväksi, että ihmisen vanhurskauttaminen on Jumalan lahja ja toteutuu hengen avulla.”

 

 

Augustinuksen Kolminaisuudesta -teoksessa vanhurskautettu, terveeksi tullut psyyke tuo ihmiselle kyvyn käytännölliseen järkeen, siis kykyyn päätellä oikeamielisesti oikeat tavoitteet ja keinot sekä toimia sen mukaan:”…. olemme saavuttaneet askel askeleelta tietyn kolminaisuuden käytännöllisen tiedon sekä todellisen uskon.” Tämän jälkeen Augustinus vetää yhteen: ”Ja nyt me päätämme tämän kirjan kehottamalla vanhurskasta elämään uskosta, uskosta joka toimii rakkautena, niin että samaa uskoon perustuvat kaikki ne hyveet joiden avulla ihminen elää järkevästi, päättäväisesti, kohtuullisesti ja oikeudenmukaisesti. Sillä muutoinhan ne eivät olisikaan oikeita hyveitä.”

 

 

Tuttu ”vanhurskas on elävä uskosta” saa merkityksen, että ihminen uskoessaan kolmiyhteiseen Jumalaan ja siis olevansa hänen kuvansa kaltainen, myös tulee tuon kuvan kaltaiseksi psyykeltään, joka on näin vakaasti sedeq, dikaion, iustus, vanhurskas. Se taas tuo mukanaan kaikki vakaat hyveet jotka mahdollistavat oikeamielisen hyvän ja elämän.

 

 

Kulttuurimme murrosvaiheessa Platon rakensi ihmisyyden, humanitaksen, kehityksen filosofi-valtion johdon järjen varaan ja Paavali jokaiselle tarjolla olevan, uskosta tulevan vanhurskauden varaan. Usko voitti, ja mobilisoi jatkossa mukaansa myös kreikkalaisen paideian. Kun siis Mikael Agricola käänsi sanat sedeq, dikaiosyne, iustus suomeksi vanhurskaudeksi eli oikeamielseksi vakaaksi viisaudeksi, hän tiesi mistä alun perin oli kysymys.

 

 

Kun meille kristikunnassa opetettiin vanhurskautta puolitoista tuhatta vuotta, se tuli vähitellen osaksi luonnollista kieltämme ja itsestään selväksi. Näin uusi aika alkoi luulla, että oikeamielinen vakaa käytännöllinen viisaus on luonnostaan ihmisen järjessä (Immanuel Kant) tai tunteissa (David Hume). Sen taas monet teologitkin ottivat tosissaan ja alkoivat hekin unohtaa mistä vanhurskaudessa on kysymys.

 

 

 

 

Tämän taustaa:

 

Ihmisyyden kehitys ja taantuminen poliittisessa teoriassa. https://www.academia.edu/4483496/Ihmisyyden_kehitys_ja_taantuminen_poliittisessa_teoriassa 

 

Selviääkö Eurooppa? Kohti Euroopan kolmatta tietä: https://www.academia.edu/4747642/TIEDEPOLITIIKKA_4_2013_Selvi%C3%A4%C3%A4k%C3%B6_Eurooppa_Kohti_Euroopan_kolmatta_tiet%C3%A4 

 

Joseph Ratzingerin paluu hellenismiin:

http://www.ristovolanen.fi/118302929