Blogi

Ukrainan jako ja pienet maat

 

 

 

 

 

 

 

Tulitauko horjuu eikä kukaan ei voi ennustaa, millaisia vaiheita Ukrainan kriisillä on vielä edessä. Sen yksi puoli on kuitenkin, että Ukrainaa ollaan nyt jakamassa idän ja lännen kesken - mutta suomalaisessa mediassa ei näytä olevan halua tunnistaa sitä tai sen syitä.

 

 

Kuten tunnettua, kylmän sodan jälkeen länsi on halunnut jatkaa laajentumista itään ja Venäjä pitää sekä palauttaa aikaisempaa suuruuttaan.

 

 

Nämä kaksi pyrkimystä törmäsivät Ukrainassa. Kriisin puhjettua viime talvena se uhkasi laajentua sotilaallisestikin kansainväliseksi. Kun EU ei pystynyt ja liittokansleri Merkel ei halunnut tarttua lännen puolelta johtoon, se siirtyi Yhdysvalloille.

 

 

Vaarallista tilannetta alettiin saamaan hallintaan, kun ulkoministerit Lavrov ja Kerry tapasivat Lontoossa 14. maaliskuuta. Sen jälkeen ulkoministeri Kerry sanoi ymmärtävänsä Venäjän ”legitiimejä intressejä” ja osapuolet totesivat, etteivät aio sotia keskenään Ukrainassa.

 

 

Se ei ollut omiaan jarruttelemaan Venäjää, ja sen jälkeen Kiovan ukrainalaiset olivat maassaan yksin omien venäläistensä ja Venäjän kanssa.

 

 

Ei voine sanoa, että länsi olisi tietoisesti innostanut ukrainalaiset yli sen, mihin sen konkreettinen tuki lopulta ylti. Sen sijaan voi sanoa, että EU:n ja Yhdysvaltojen ulkoasiain hallinnoissa mentiin tavoitteellisissa lupauksissa pitemmälle kuin mihin valtioiden ylin johto oli lopulta valmis.

 

 

Ukrainalaisten sotiessa aseellisesti, länsi ja itä kävivät kevään ja kesän kauppa- ja propagandasotaa. Mutta tuloksista näkee, että samaan aikaan valmisteltiin lännen suurvaltojen ja Venäjän pakettia, johon presidentti Poroshenko saatiin tai joutui sitoutumaan Naton huippukokouksen yhteydessä Walesissa syyskuun alussa.

 

 

Naton Walesin kokouksen linjaus ei lupaa Ukrainalle Nato –jäsenyyttä eikä edes materiaalista aseellista apua. Kevään 1997 Venäjä-Nato –sopimuksen mukaisesti uusia tukikohtia ei perusteta itäiseen Eurooppaan. Sen sijaan tulee uusia komentorakenteita, prikaatin suuruinen nopean toiminnan joukko ja lisää harjoituksia. Ne ovat kuitenkin ratkaisevasti vähemmän kuin erityisesti Puola ja Baltian maat olivat vaatineet. Itäisessä Euroopassa onkin nyt turvallisuuspoliittinen käymistila.

 

 

Samaan kokonaisuuteen sovittiin yhteisymmärrys, että Ukrainan ja EU:n vapaakauppasopimuksen solmimista lykätään ensi vuoden loppuun niin, että jää aikaa sovittaa se yhteen Ukraina-Venäjä kauppasuhteiden kanssa.

 

 

Donetskin ja Luganskin alueisiin viitaten jo ensimmäisessä Minskin kokouksessa sovittiin tulitauon lisäksi vallan desentralisaatiosta, väliaikaisesta itsehallinnosta ja aiennetuista paikallisvaaleista. Venäjän valtaamasta Krimistä taas ei viime aikoina ole paljoa puhuttu.

 

 

Kun tätä kokonaisuutta katsoo Ukrainan tragedian kokeneiden kannalta, ei ole yllätys, että tulitauko toteutuu kangerrellen. Sen takana on kuitenkin niin suuret intressit ja voimat sekä lännessä että idässä, että rohkenee ennakoida koko paketin etenevän vaikka tuskienkin tietä.

 

 

Suomessa on tärkeätä yhtyä ulkoministeri Tuomiojan linjaukseen, että ”Lopputuleman pitää olla ehyt Ukraina, jonka suvereniteettia kaikki kunnioittavat, jolla on hyvät suhteet kaikkiin naapureihin ja josta kaikki vieraat joukot ovat poistuneet.”

 

 

Mutta yhtä tärkeätä on myös tiedostaa, että johtavien Natomaiden sekä Venäjän kokonaispaketti merkitsee reaalisesti Venäjän taloudellisten ja sotilaallisten etujen huomioimista ja jäätyvänä konfliktina Ukrainan tosiasiallista jakoa.

 

 

Suurvallat pitävät siitä, että pienet ovat niiden vastustajia vastaan, mutta konkreettisessa tilanteessa suurvallat toimivat omien strategisten ja päivänkohtaisten tarpeidensa pohjalta – kuten presidentti Niinistö sanoi suurlähettiläille ilmeisesti ennakoiden elokuussa, "Natokaan ei ole kihlakunnanoikeus".

 

 

Ukrainan kriisin todellisuuden tiedostaminen on nyt Suomessa tärkeätä, koska se kertoo, miten vaarallista pienelle maalle on tänäänkin perustaa elinetujaan toiveisiin, tunteisiin tai ideologiaan – eikä oman maan reaaliseen ympäristön vakauteen ja omaan toimintakykyyn.

 

 

Sattumalta luen juuri Henry Kissingerin uutta kirjaa Maailmanjärjestys (World Order). Siinä hän siteeraa Bismarckia: ”Ulkopolitiikassa tunteellisuus ei saa vastakaikua”.

 

 

Samaan tapaan kirjoitti Tamminiemi –kirjan tekijä: ”Silloin kun vaakakupissa on kansakunnan kohtalo, ottavat ne poliittiset johtajat, joiden luonteenlaatu ei kestä tosiasioiden tunnustamista, raskaan vastuu.”