Blogi

Presidentin puhe ja kihlakunnan oikeus

 

 

 

 

 

 

 

 

Presidentti Niinistö piti tänään mielenkiintoisen puheen, kun hän edustustopäällikköpäivillä nosti avoimesti esiin yhden Suomen ulkopolitiikan perusongelman.

 

 

Toisaalta hän korosti EU:n yhteistä rintamaa.”Emme me voi jäävätä itseämme vastuusta sen suhteen, millaisin periaattein ristiriitoja Euroopassa ratkotaan. Emmekä voisi vain jäädä varjelemaan omia käytännön etujamme, kun yhteisiä arvojamme rikotaan…. Me edustamme länttä ja läntistä arvopohjaa…. ”

 

 

Toisaalta hän avasi näkyviin läntistä arvoyhteisöä. Hänen mukaansa Natoa ”koskevassa keskustelussa on hyvä yrittää muistaa kokonaiskuva, myös se, minkä karu oppimestari eli historia turvallisuuspolitiikan ja erityisesti suurvaltapolitiikan syvemmistä virtauksista antaa…. Eikä pidä katsoa yksinomaan juridiikkaa ja sääntöjä, sillä ei se Natokaan mikään kihlakunnanoikeus ole.”

 

 

Olemme jäsenenä läntistä arvopohjaa edustavassa Euroopan Unionissa. Niin kauan kuin unionimme toimii nykyisten jäsentensä poliittis-taloudellisena arvoyhteisönä, sen voi perustella edistävän keskinäistä rauhaa ja hyvinvointia.

 

 

Mutta kun EU ottaa itselleen läntisen arvoyhteisön lähetystehtävän, jota Nato seuraa, kytkeydymme samalla näiden kummankin suurvaltajäsenten ja muiden suurvaltojen ”syvempiin virtauksiin”. Ja kuten presidentti sanoo, Nato ei ole kihlakunnanoikeus. Tällä hän tietenkin viittaa suurlähettiläs J.K. Paasikiven tunnettuun neuvoon omasta asemapaikastaan syksyllä 1940.

 

 

Presidentti Niinistö viittaa puheessaan Ukrainan kriisin laajempiin syihin ja yhteyksiin sekä EU:n päätöksenteon ongelmiin. Sen voi tunnistaa tietoisuudeksi, että Ukrainan kriisi kietoutuu juuri noihin taustaltaan syvempiin ja laajempiin virtauksiin.

 

 

Ukrainan kriisin osalta tiedämme, mitä Krimillä tapahtui, emmekä hyväksy sitä. Mutta ongelma on suurvaltapolitiikka ennen sitä ja sen jälkeen. Ensin ukrainalaisia rohkaistiin ja sitten heidät jätettiin maassaan yksin – ja lopulta he saavat kärsiä kunnes ovat kypsiä suurvaltojen omia teitään valmistelemaan ratkaisuun. Ei ihme, jos Suomen presidentille tulee mieleen oman maan historia.

 

 

Suomen ongelma on, että arvoyhteisönä toimiva EU ja suurvaltapolitiikan syvemmät virtaukset kietoutuvat monimutkaisella tavalla yhteen.

 

 

 

Presidentti Niinistöä voi kiittää ongelman julkistamisesta, vaikka ratkaisua ei olekaan - ellei sellaisen suunnaksi tulkita turvallisuuspolitiikan painotuksen paluuta hänen kautensa alkuun. Silloin puheissa painopiste oli verkostoitumisessa, kumppanuudessa ja yhteistyössä.

 

 

Vuosi sitten presidentti Niinistö kuitenkin totesi, että ”Nykyinen asemamme palvelee etujamme tässä ajassa hyvin…. Meillä on toimintavapautta, valinnanmahdollisuuksia sekä tilaa nähdä ja toimia eri suuntiin. Ei ole automatiikkaa mihinkään suuntaan….  Suomi päättää paikkansa ja suuntansa, niin kuin sille hyväksi on, siinä asetelmassa, jonka historia kulloinkin ympärillemme asettaa.”

 

 

Viime kesän Kesäranta tapaamisen jälkeen presidentti jopa totesi: Se mitä minä haluaisin nähdä on se, että me nyt näkisimme nämä erilaiset kumppanuudet, jotka vahvistavat meidän pääasiaamme, eli omaa vahvaa puolustusta - kumppanuus pohjoismaiden kanssa, Ruotsin kanssa, kumppanuus Naton kanssa, ja sitten tuo EU –kumppanuus.

 

 

Nyt ei ollut näitä painotuksia omista valinnanmahdollisuuksista tai kumppanuuksista ensisijaisen oman vahvan puolustuksen tukena. Presidentti Niinistö kyllä toisti, ”ettei Suomen puolustusta voi ulkoistaa”. Hän kuitenkin devalvoi omaa puolustusta sanomalla, ettei ”ole mitään uskottavaa erakkopuolustuksen mallia” - ja yhdisti tämän laajahkoon ulkoisten kumppanuuksien korostukseen: ”Kansainvälinen yhteistyö ja sitä tukevan verkoston rakentaminen on nykypäivän puolustusratkaisuissa luonteva malli.”

 

 

Merkittävää on, miten niukasti presidentti Niinistö tai ulkoministeri Tuomioja tarkastelivat omaa Suomen lähintä turvallisuusympäristöä, vaikka juuri sillä alueella on merkittävimmin suuntauduttu  viime vuosikymmenen vakauttavasta turvallisuuspolitiikasta läntisiin verkostoihin sitoutuvaksi.

 

 

Presidentti Niinistön lyhyen muotoilun mukaan ”Suomeen ei kohdistu sotilaallista uhkaa. Tilanne lähialueillamme on vakaa. Suomi ei myöskään ole turvallisuustyhjiö. Eikä meillä ole sellaiseksi myöskään varaa tulla. Tästä pidämme huolta niin kansallisesti kuin kansainvälisesti.” Tähän voi liittyä, mutta tuota vakautta turvaavasta ja vahvistavasta politiikasta kuullaan harvoin.

 

 

Kansalaisena rohkenee ehdottaa, että tuleva yhteistyöselvitys tehdään siitä näkökulmasta, miten kumppanuudet ja verkostot palvelevat pohjoisen Euroopan vakautta ja Suomen kykyä vahvistaa sitä.